Tässä viimeinen osa sarjastani "Ahtisaari epäonnistui presidenttinä". Joskus lupailin, että lopuksi julkaisen haikki yhdellä kertaa. Se näyttää tarpeettomalta. Tällä presidentti-saitilla on niin vähän avauksia ja lukijoita, että kaikki osat läytyvät tältä ja kahdelta seuraavalta saitin sivulta.
OSA 17
Loppuarvioita Ahtisaaren ajasta
Aamulehden Ylänurkassa Maija Siikala neuvoi 8.12.99, että presidentin perheen pitäisi kasvattaa nahkaansa.
- Kauttaan lopetteleva presidentti Martti Ahtisaari antoi itsenäisyyspäivän tietämissä kaksi haastattelua, joissa hän muisti ottaa esille oman ja vaimonsa Eevan kohtelun tiedotusvälineissä.
- Presidentin pitäminen suurennuslasin alla on tiedotusvälineiden velvollisuus lukijoitaan, kuulijoitaan ja katselijoitaan kohtaan. Presidentti on paitsi instituutio myös poliittinen toimija.
- Kun Ahtisaaren tavallisesti mitäänsanomattomia puheita tai hänen maailman- tai maakuntamatkojaan on arvosteltu, on arvostelulle yleensä ollut katetta.
Joulukuun ’99 HS:n kuukausiliitteessä lehden poliittisen toimituksen esimies Unto Hämäläinen tekee yhteenvedon Ahtisaaren kaudesta otsikolla Ahtisaaren aika. Hämäläinen kertaa jo edellä kerrottuja tapahtumia Ahtisaaren putoamisesta ulos presidenttiehdokkuudesta. Hän käy läpi presidentin tappioon päättyneen koko kauden kestäneen taistelun presidentin valtaoikeuksista perustuslakiuudistuksessa ja muutenkin.
- Keskustasta Ahtisaari ei voinut odottaa järin paljon tukea, sillä välit olivat huonot presidentti Ahtisaaren ensimmäisestä minuutista lähtien.
- Perustuslakiuudistuksen lisäksi Aho ja Ahtisaari ajautuivat jatkuviin kiistoihin nimityksistä. Vastoin hallituksen esitystä Ahtisaari nimitti sosiaalidemokraatteja korkeisiin virkoihin.
- Viimeinen pisara Keskustalle oli se, ettei puolue kelvannut hallitukseen talvella 1999, vaikka se oli voittanut eduskuntavaalit.
Hämäläinen kertaa Ahtisaaren onnekkaan osuuden Kosovon rauhanprosessia. Hän toteaa Ahtisaaren taustaltaan ja kokemukseltaan olleen sopiva välitystehtävään.
- Mutta silti: miksi juuri Ahtisaaresta ja Suomesta tuli rauhantekijöitä?
- Ahtisaaren kaudella tehtiin kolme suurta ulkopoliittista päätöstä: Suomi liittyi Euroopan unioniin, meni mukaan talous- ja rahaliitto Emuun sekä sitoutui poliittisesti muttei sotilaallisesti Natoon.
- Jos yksikin näistä päätöksistä olisi ollut toinen, Ahtisaarta ei olisi kelpuutettu sovittelijaksi Kosovoon.
Lopuksi Hämäläinen tuo esiin muita piirteitä Ahtisaaren ulkopoliittisesta toiminnasta:
- Ahtisaari nauttii kansainvälisestä suhdetoiminnasta. Koska Suomi on Ahtisaaren mielestä hyvä maa ja hän itse on hyvä mies, hän ryhtyi markkinoimaan molempia maailmalla. Hänen vauhdissaan ovat harvat pysyneet mukana.
- Kuudesta presidenttivuodestaan Ahtisaari on ollut peräti kokonaisen vuoden matkoilla ulkomailla.
- Suomen suhteet Natoon ovat tiivistyneet Ahtisaaren aikana huomattavasti.
- Poliittiseen kielenkäyttöön vakiintui käsite ”Nato-optio”. Se tarkoittaa, ettei Suomi pyri nyt Naton jäseneksi, voi pyrkiä, jos olosuhteet muuttuvat.
- Ahtisaari on koko ajan tehostamaan EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Olen huolestunut tuollaisesta kehityksestä, jota nuo viimeiset lainaukset Hämäläisen kirjoituksesta ovat. Suomi on monella tapaa liittynyt kansainvälisiin järjestöihin ja liittoihin ja luopunut vastaavasti suvereniteetistaan. Esimerkiksi me emme enää voi harjoittaa omaa idänpolitiikkaamme. Ruotsalaiset hoitivat sitä 600 vuoden ajan aina 1800-luvun alkupuolelle saakka ja 1900-luvun alkupuolella Saksalla oli suuri vaikutusvalta idän suhteisiimme. Jäljet pelottavat. Vain 1800-luvun ja viime vuosisadan loppupuolen olemme saaneet itse hoitaa idänpolitiikkamme ja voineet rakentaa rauhassa tämän kukoistavan maan.
28.12.99 Helsingin Sanomat tarkasteli Ahtisaaren ajan työttömyyden kehitystä otsikolla ”Presidentin työllisyysryhmä jää kauas tavoitteestaan”. Ahtisaarihan lupasi vaalitaistelussa puuttua kovalla kädellä työttömyyteen ensimmäisenä toimenaan ottaa pääministeri (Aho) puhutteluun. Voidaan sanoa tämä lupaus paljolti ratkaisi hänen voittonsa. Lehti toteaa, että ryhmän toiveet toimenpiteistä on hyvin toteutuneet mukaan lukien huikea 5 % vuotuinen kasvu.
- Ryhmän tärkeistä ehdotuksista vain henkilöverotuksen tuntuva kevennys on ”unohtunut”.
- Siitä huolimatta ryhmän päätavoite, työttömien määrän pudottaminen 200 tuhanteen, jää saavuttamatta. Työttömiä on noin 130 tuhatta enemmän kuin pitäisi olla. Presidentin ryhmälle käy niin kuin Paavo Lipposen ensimmäiselle hallitukselle. Hallituksen piti puolittaa työllisyys viime kaudella, mutta se pääsi vain puoleen väliin tavoitteestaan.
11.1.2000 pääsin Ilta-Sanomissa oikomaan innokkaan Ahtisaaren ihailijan kirjoitusta.
Toimittajamoraali
Olavi Jukarainen syyttää Ilta-Sanomien Vapaa sana-palstalla 8.1. toimittajia moraalittomaksi, kun evät heti uskoneet Ahtisaaren ilmoittaneen jo yli kaksi vuotta sitten, ettei pyri toiselle kaudelle.
Vastustaessaan valtiosäännön uudistusta pari vuotta sitten hän sanoi, että häneltä ei voi ottaa pois sitä valtaa, jonka kansa on hänelle suoraan vaalissa antanut. Suunnitelmahan koski seuraavan presidentin valtaoikeuksia. Ahtisaari kuvitteli siis olevansa tuo seuraava.
Viime keväänä hän ilmoitti, ettei asetu ehdolle SDP:n jäsenäänestykseen. Miksi hän silloinkaan ei ilmoittanut, ettei asetu ehdokkaaksi uudelle kaudelle? Puolue hylkäsi hänet ja piti jäsenäänestyksen.
Jukaraisen väittää vaalien tukemiseen käytetyt MTK:n ja työnantajaliittojen jäsenmaksut sekä ay-jäsenmaksut ovat samalla tavalla verovapaita. Edelliset ovat yritysten normaaleja kirjanpitoon merkittäviä menoja. Ay-jäsenmaksut ovat taas yksityisen ihmisen menoja, jotka yleensä eivät ole vähennyskelpoisia.
Jukarainen kolmas väärä väite oli, että Ahon hallitus vastusti Ahtisaaren työllisyysryhmän suosituksia. Alussa penseimmin siihen suhtautui SAK, jonka hyväksyi vain itselleen mieluisat osat ohjelmasta. Pekkasen ryhmän työ kyllä auttoi SAK:ta vähitellen ymmärtämään, että senkin piti tehdä jotain työllisyyden hyväksi.
Oiva Härkönen, Vantaa
Vielä viimeisinä viikkoinaan Ahtisaari jaksoi tarrautua presidentin valtaoikeuksiin. Ahtisaari halusi, että ulkoministeri on Suomen valtuuskunnan johdossa sekä hallitusten välisissä neuvotteluissa (HVK) että unionin laajentumisneuvotteluissa. Ahtisaari pitää ulkoministeriä ”presidentin ministerinä”, joten hänelle pitää ohjata mahdollisimman paljon tehtäviä, jotka jotenkin vain liittyvät ulko- tai EU-politiikkaan. Ilkka kirjoittaa 15.2.2000:
- Kiista pulpahti koko kansan nähtäväksi viime viikolla, kun presidentti nimitti maanantaina virallisesti alkaneen hallitusten välisen konferenssin delegaation johtajaksi ulkomaankauppaministeri Sasin, mutta saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jonka mukaan hän nimittää tehtävään Tuomiojan heti sen jälkeen kuin hänestä tulee virallisesti ulkoministeri 25. helmikuuta.
- Lipponen on julkisuudessa varovasti tukenut Sasia jo senkin vuoksi, että presidentin vaalin aikana Lipponen joutui ahtaalle keskustelussa sosialidemokraattien ulkopolitiikan värisuorasta.
Ilkka viittaa myös muihin kiistoihin presidentin ja valtioneuvoston valmistautuessa parin viikon päästä voimaan tulevan uuden perustuslain aiheuttamiin muutoksiin valtioelintein suhteissa. Hän kirjoittaa pääministerin yksin päättämästä Itävalta- boikotista, kiistelystä presidentin johtaman puolustusneuvoston lakkauttamisesta ja kiistasta eräistä nimitysoikeuksista.
Kaikessa tässä tulee esiin tämä naurettava tilanne, mikä meillä edelleen vallitsee, jossa ulkopolitiikkaa hoidetaan eri tavalla kuin muita politiikan haaroja. Nyt luodaan uutta käytäntöä, joka jää voimaan vuosikymmeniksi. Pelottavaa on, että demareiden värisuora, pääministeri, vanha sekä uusi presidentti, vanha että uusi ulkoministeri, eduskunnan ulkopoliittisen valiokunnan puheenjohtaja ja korkeimmat ulkoministeriön virkamiehet, on sopimassa siitä keskenään. Muut poliittiset piirit voivat vain katsella sivusta.
Uutislehti 100 teki yhteenvedon Ahtisaaren kaudesta. Lehti lainaa Ulkopoliittisen instituutin Tuomas Forsbergin sinänsä myötämielistä arviota kauden ulkopolitiikasta.
- Kosovon välitystehtävä tuli Ahtisaarelle kuin tilauksesta. Suosio oli ennen kriisiä kääntynyt laskuun, koska tilillä ei ollut todella suuria onnistumisia.
- Ahtisaaren koko toiminta perustui, että jotain tällaista saattaa tulla eteen. Hän pystyi osoittamaan epäilijöille, että tämän takia hänet kannatti valita presidentiksi.
Miksi muuten näin? Hänenhän piti olla Suomen presidentti. Onko kansainvälisten kiistojen välittäminen Suomen tasavallan presidentin tärkein tehtävä?
Nina Törnudd (STT) käsittelee Ahtisaaren suhdetta tiedotusvälineisiin:
- Politiikan toimittajat pyysivät ahkerasti mutta tuloksettomasti Ahtisaarta vierailemaan tai puhumaan tilaisuuksissaan. Puheenjohtaja Kirsti Pohjonen edeltäjineen pommitti kansliaa kutsuilla, mutta presidentin ohjelmasta ei koskaan löytynyt tilaa.
- Hän taisi pelätä poliittisia toimittajia, koska hänen tietämyksensä sisäpolitiikasta oli puutteellinen, arvelee Pohjola.
- Ahtisaari ei ollut käytännössä koskaan tiedotusvälineiden tavattavissa pääkaupungissa – pelkästään maakunta- ja ulkomaanmatkoilla.
- Seuraus oli, että presidentti sai kotimaan politiikkaa koskevia kysymyksiä ulkomaanmatkoillaan, mistä hän ei ollenkaan pitänyt.
Sisäpolitiikasta tekee arvion Risto Jussila (STT):
- Presidentti Martti Ahtisaaren rooli sisäpoliittisena päättäjänä ja myös sisäpoliittisena vaikuttajana on jäänyt selvästi näkymättömämmäksi kuin hänen edeltäjillään.
- Ahtisaari on kylläkin monissa puheissaan puuttunut yhteiskunnan ongelmiin, mutta mitään suuria puheenaiheita niistä ei ole tullut.
Myös llta-Sanomat tekee yhteenvetoa presidentin viimeisenä työpäivänä 29.2.2000:
- Ahtisaari nousi kuuden vuoden takaisten vaalien kansan suosikiksi paitsi omilla ansioillaan myös sen seikan ansiosta, ettei hän ollut poliitikko.
- Hänen alkukautensa lausuntoihin lipsahti sammakoita, joista oli pääteltävissä, että hänen tiedoissaan Suomen poliittisen järjestelmän toiminnasta oli toivomisen varaa. Korostaessaan monessa yhteydessä olevansa suomalaisten suoraan valitsema presidentti hän ei ehkä tullut ajatelleeksi, että myös eduskunta on kansalaisten suoraan valitsema.
- Ahtisaari vastusti alkujaan presidentin valtaoikeuksia kaventavaa, huomenna voimaan tulevaa perustuslakiuudistusta, mutta havaittuaan eduskunnan tahdon yhtenäisyyden hän mukautui joustavasti siihen.
Voihan tuon noin kiltistikin sanoa. Mutta tässä esityksessä on tullut edellä kerrottua, minkälainen katkera taistelu perustuslaista käytiin presidentin ja eduskunnan välillä.
Pari päivää ennen, 29.2.2000, valtiosäännön vaihtumista Helsingin Sanomien Erkki Pennanen kirjoittaa hyvän yhteenvedon ulkopolitiikan tulevasta hoitamisesta otsikolla ”Ulkopolitiikan arvojärjestys”. Soisi sen olevan myös politiikan toimijoiden käsitys. Pennanen on Suomen lehtimiehistä parhaiten perillä ulkopolitiikasta. Hänen kirjoituksiaan olen eniten lainannutkin.
- Mitä tarkoittaa uuden perustuslain muotoilu, että presidentti ”johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”? Presidenttijohtoisen ulkopolitiikan puolustajat voivat vedota lauseen alkuosaa, että ”presidentti johtaa”. Toisaalta uutta ja olennaista on, että presidentti sidotaan nimienomaisesti yhteistoimintaan valtioneuvoston kanssa. Aivan erikseen todetaan vielä, että presidentti tekee päätöksensä hallituksen istunnossa ja hallituksen valmistelun pohjalta. Ja sitä paitsi: Euroopan unioniin liittyvistä asioista ja toimenpiteistä vastaa hallitus, ei siis lainkaan presidentti.
- Oma näkemykseni lähtee tämän päivän todellisuudesta Suomessa ja Euroopan unionissa. Olisi siis tärkeää, että uusi presidentti ja vanha pääministeri voisivat heti alussa sopia yhteisistä pelisäännöistä perustuslain soveltamisessa ulkopolitiikan johtamisesta osalta.
- Ahtisaari teki sen myönnytyksen, että hän sopeutui Lipposen vahvaan rooliin ulkopolitiikassa. Sopeutumista helpotti yhteisen puoluetaustan ohella eduskunnan suuren enemmistön päättäväisyys presidentin valtaoikeuksien kaventamisessa.
- Nyt presidentiksi nousee Lipposen oma ulkoministeri ja puoluetoveri. Lipposen sietää varoa kohtelemasta presidenttiä vanhasta muistista entisenä käskyläisenään, ettei vain pääse syntymään ikävää kitkaa presidentin ja pääministerin suhteisiin.
- Uuden perustuslain sisäänrakennettu heikkous on siinä, että se edellyttää presidentin ja pääministerin erinomaista yhteispeliä ulkopolitiikassa. Jos presidentti haluaa johtaa määrätietoisesti ulkopolitiikkaa, kaikki voi sujua hyvin ainoastaan niin kauan kuin pääministeri ja hallitus suostuvat kiltisti presidentin ohjaukseen. Se on epätodennäköistä silloin, kun pääministeri itse on hyvin perehtynyt ulkopolitiikkaan, kuten nyt ja kuten vastaisuudessa nähtävästi aina. Mukanaolo EU:ssa suorastaan edellyttää sitä.
- Siksi presidentti ”voi johtaa ulkopolitiikkaa” vain ”yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”, eli sopeutumalla hallituksen linjaan tai tuntemalla sen ilman muuta omakseen. Ei voida ajatella, että suhde olisi päinvastainen ja pääsääntöisesti pääministerin ja hallituksen olisi sovittauduttava presidentin linjaan. Yhä keskeisempi osuus ulkopolitiikasta on EU-politiikka, joka perustuslain mukaan joka tapauksessa kuuluu pääministerin reviiriin.
Edellä Pennanen uudella tavalla johtaa ajatuksen, että hallitus on keskeinen elin myös ulkopolitiikassa. Lisäisin vielä: hallitus kantaa ulkopolitiikastakin poliittisen vastuun eduskuntaan päin. Ei voida ajatella, että se suostuu sitä kantamaan sellaisesta politiikasta, joka ei lähde siitä itsestään tai jota se ei edes hyväksy.
- Presidentin asema ulkopolitiikan johtajana muuttuu yhä enemmän symboliseksi vähän samaan tapaan kuin puolustusvoimain ylipäällikkyys. Presidentti-instituutio on meillä vielä hyvin vahva. Ei voitu ajatellakaan, että uuteen perustuslakiin olisi jo kirjattu pääministerin johtavan maan politiikkaa, myös ulkopolitiikkaa. Se vastaa kuitenkin pitkälle tämän päivän todellisuutta. Pääministeri on ollut viime vuodet suuri linjanvetäjä myös ulkopolitiikassa, ulkopolitiikan tosiasiallinen vetäjä. – hyvässä yhteisymmärryksessä presidentin kanssa. Presidentti voi tältä pohjalta, hallitusta tukien, luoda itselleen vahvan aseman kansakunnan keulahahmona.
1.3.2000 HS: otsikko oli ”Suomi siirtyy tänään normaaliparlamentarismiin”.
- Presidentti menettää lähes kaikki tärkeät sisäpoliittiset valtaoikeutensa, eritoten suhteessa eduskuntaan ja hallitukseen. Ulkopolitiikassakin hänet sidotaan yhteistyöhön valtioneuvoston kanssa. Uusi perustuslaki siirtää lopullisesti historiaan puolipresidentillisen poliittisen järjestelmän.
- Vaikka vanha ståhlbergiläinen valtiosääntö väistyy, tapahtuu tosiasiassa siirtymä kohti niitä valtiosääntöihanteita, joita Ståhlberg ajoi. Hallitusmuotoa aikoinaan säädettäessä ei ollut tarkoitus kanonisoida ulkopolitiikkaa presidentin erikoistehtäväksi. Siitä tuli käytäntö vasta sodan jälkeen, kun hävinneen Suomen piti rakentaa uudet naapurisuhteet Neuvostoliittoon ja presidentit ryhtyivät korostamaan hallitusmuodon 33. pykälää tässä tarkoituksessa.
- Uusi perustuslaki on ulkopolitiikan johtamisen kannalta tulkinnanvarainen, kuten on jo käynyt ilmi, mutta se rajaa presidentin reviirin ulkopuolelle EU-politiikkaan liittyvät asiat ja sitoo presidentin ulkopolitiikan johtajana normaaleihin parlamentaarisiin päätöksentekomuotoihin.
Uuden presidentin virkaan astumisen yhteydessä alkoi ilmetä hankaluuksia presidentin ja valtioneuvoston välillä kun piti ryhtyä tekemään uutta käytäntöä ulkopolitiikan johtamisesta. Helsingin Sanomat julkaisi aihetta koskevan kirjoitukseni 15.3.2000.
Valtioneuvosto ulkopolitiikan johtoon
Janne Virkkunen oli huolissaan kolumnissaan (HS 12.3.) ulkopolitiikan johtamisjärjestelmästä juuri nyt, kun ollaan luomassa uuden perustuslain aikaista käytäntöä. Virkkunen mukaan perustuslakia on äärimmäisen vaikea kirjoittaa yksiselitteiseksi.
Minusta se on helppo kirjoittaa selkeäksi, jos halutaan. Jos perustuslain 93 pykälän 1. lause kirjoitettaisiin ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa valtioneuvosto”, silloin ei olisi nykyisenlaisia sotkuja. Nyt siinä lukee: Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Virkkunenkin toteaa, että eduskunta ja puolueet eivät tohtineet riisua presidentin valtaa tykkänään, vaan tyytyivät kompromissiin. Eduskunta jätti presidentille poliittista valtaa vain ulkopolitiikassa, kun pelättiin, että Ahtisaari ei vahvista koko laajaa uudistusta.
Edelleenkään en tiedä yhtään syytä, miksi ulkopolitiikkaa pitäisi johtaa erilailla kuin muuta politiikkaa. Tuon yhden lauseen muuttaminen olisi viisainta ja nykyään helppoa, sillä presidentti ei enää pysty vaikeuttamaan muutoksen tekemistä.
Demareiden uusi ulkoministeri ja Demarin Kairamo ovat luottavaisia, koska tämän hetken toimijoilla on sama aatteellinen lähtökohta. Minä pelkään demareiden värisuoran sumplivan asian mieleisekseen ja siitä syntyy silloin pysyvä käytäntö.
Oiva Härkönen, Vantaa
Loppusanat
Tämä kirja ei ole pyrkinytkään olemaan mikään objektiivinen kuvaus Ahtisaaren kaudesta. Tämä on täysin Ahtisaaren vastainen esitys. Kirja perustuu paljolti lainauksiin suomalaisista lehdistä. Keräsin lähes kuuden vuoden aikana noin 600 lehtileikettä Ahtisaaren vastaisista kirjoituksista.
Tätä kirjoitusta tehdessäni en enää suinkaan lainannut kaikista leikkeistä, valitsin niistä ”mojovimmat” ja lainatusta kirjoituksesta vain ne kohdat, jotka jotenkin sopivat otsikkoon ja arvostelivat Ahtisaarta. Tosin Ahtisaarelle myönteisiä kirjoituksia olikin varsin vähän. Hänhän ei osannut hoitaa lehdistösuhteitaan ja hänen tärkein avustajansa Alpo Rusi suorastaan aiheutti ärtymystä median piirissä.
Totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että joissakin lainaamissani kirjoituksissa oli myös kirjoittajan tasapuolisuuteen pyrkimisen seurauksena joitakin presidentin kannalta myönteisiäkin lauseita, mutta tästä on jätetty ne pois.
Olen myös käyttänyt paljon omia julkaistuja kirjoituksiani, jotka liittyvät Ahtisaaren vastaiseen kampanjaani tai valtiosääntötaisteluun liittyviä kirjoituksia. Ahtisaaren kotimainen toimintahan keskittyi valtiosääntöuudistuksen yhteydessä presidentin valtaoikeuksien säilyttämiseen. Sen takia tässä käsitellään sitä aihetta paljon. Kirjan nimeksi sopisi yhtä hyvin Valtiosääntötaistelu.
Martti Ahtisaaren toiminnasta tasavallan presidenttinä ei jäänyt juurikaan maininnan arvoisia tuloksia. Suuri vaara oli, että hän pystyisi estämään koko valtioelinten valtasuhteiden muutoksen, mutta sitä hän ei yksimielisen eduskunnan edessä pystynyt. Yksi merkittävä heikkous siihen jäi: presidentille jäi vielä poliittista valtaa ulkopolitiikassa. Eduskunta pelkäsi, että Ahtisaari jättää vahvistamatta koko laajan perustuslakiuudistuksen, jos presidentiltä viedään myös kaikki ulkopoliittinen valta. Tuloksena oli tuo sotkuinen kompromissi ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”.
Nyt on nähty, ettei tuommoinen systeemi toimi. Asiaa mutkistaa vielä se, että Euroopan Unionissa käsiteltävät kaikki asiat on määrätty valtioneuvoston hoidettaviksi. Unionin puitteissa eteen tulevista kysymyksistä ei usein osaa sanoa, onko se ulkopolitiikkaa vain jotain muuta. Unionimailla on yhteisiä ulkopoliittisia hankkeita ja ne pyrkivät myös harmonisoimaan kahdenvälisiä ulkopoliittisia suhteita. Voidaanpa jopa sanoa, että Suomikin hoitaa yhä enemmän perinteistä ulkopolitiikkaansa EU:n kautta. Tämä johtaa siihen, että presidentti tuppautuu EU-asioihin, jos ne haiskahtavat ulkopolitiikalle ja lisäksi hän änkeää Eurooppa-neuvoston kokouksiin, vaikka perustuslaki määrää valtioneuvoston hoitamaan kaikki EU-asiat.
Olisi viisainta, että eduskunta korjaisi tuo perustuslain 93 pykälän ensimmäinen lauseen kuulumaan: ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa valtioneuvosto”. Uuden perustuslain nyt ollessa voimassa presidentti ei enää pysty vaikeuttamaan tuon muutoksen tekemistä.
OSA 17
Loppuarvioita Ahtisaaren ajasta
Aamulehden Ylänurkassa Maija Siikala neuvoi 8.12.99, että presidentin perheen pitäisi kasvattaa nahkaansa.
- Kauttaan lopetteleva presidentti Martti Ahtisaari antoi itsenäisyyspäivän tietämissä kaksi haastattelua, joissa hän muisti ottaa esille oman ja vaimonsa Eevan kohtelun tiedotusvälineissä.
- Presidentin pitäminen suurennuslasin alla on tiedotusvälineiden velvollisuus lukijoitaan, kuulijoitaan ja katselijoitaan kohtaan. Presidentti on paitsi instituutio myös poliittinen toimija.
- Kun Ahtisaaren tavallisesti mitäänsanomattomia puheita tai hänen maailman- tai maakuntamatkojaan on arvosteltu, on arvostelulle yleensä ollut katetta.
Joulukuun ’99 HS:n kuukausiliitteessä lehden poliittisen toimituksen esimies Unto Hämäläinen tekee yhteenvedon Ahtisaaren kaudesta otsikolla Ahtisaaren aika. Hämäläinen kertaa jo edellä kerrottuja tapahtumia Ahtisaaren putoamisesta ulos presidenttiehdokkuudesta. Hän käy läpi presidentin tappioon päättyneen koko kauden kestäneen taistelun presidentin valtaoikeuksista perustuslakiuudistuksessa ja muutenkin.
- Keskustasta Ahtisaari ei voinut odottaa järin paljon tukea, sillä välit olivat huonot presidentti Ahtisaaren ensimmäisestä minuutista lähtien.
- Perustuslakiuudistuksen lisäksi Aho ja Ahtisaari ajautuivat jatkuviin kiistoihin nimityksistä. Vastoin hallituksen esitystä Ahtisaari nimitti sosiaalidemokraatteja korkeisiin virkoihin.
- Viimeinen pisara Keskustalle oli se, ettei puolue kelvannut hallitukseen talvella 1999, vaikka se oli voittanut eduskuntavaalit.
Hämäläinen kertaa Ahtisaaren onnekkaan osuuden Kosovon rauhanprosessia. Hän toteaa Ahtisaaren taustaltaan ja kokemukseltaan olleen sopiva välitystehtävään.
- Mutta silti: miksi juuri Ahtisaaresta ja Suomesta tuli rauhantekijöitä?
- Ahtisaaren kaudella tehtiin kolme suurta ulkopoliittista päätöstä: Suomi liittyi Euroopan unioniin, meni mukaan talous- ja rahaliitto Emuun sekä sitoutui poliittisesti muttei sotilaallisesti Natoon.
- Jos yksikin näistä päätöksistä olisi ollut toinen, Ahtisaarta ei olisi kelpuutettu sovittelijaksi Kosovoon.
Lopuksi Hämäläinen tuo esiin muita piirteitä Ahtisaaren ulkopoliittisesta toiminnasta:
- Ahtisaari nauttii kansainvälisestä suhdetoiminnasta. Koska Suomi on Ahtisaaren mielestä hyvä maa ja hän itse on hyvä mies, hän ryhtyi markkinoimaan molempia maailmalla. Hänen vauhdissaan ovat harvat pysyneet mukana.
- Kuudesta presidenttivuodestaan Ahtisaari on ollut peräti kokonaisen vuoden matkoilla ulkomailla.
- Suomen suhteet Natoon ovat tiivistyneet Ahtisaaren aikana huomattavasti.
- Poliittiseen kielenkäyttöön vakiintui käsite ”Nato-optio”. Se tarkoittaa, ettei Suomi pyri nyt Naton jäseneksi, voi pyrkiä, jos olosuhteet muuttuvat.
- Ahtisaari on koko ajan tehostamaan EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Olen huolestunut tuollaisesta kehityksestä, jota nuo viimeiset lainaukset Hämäläisen kirjoituksesta ovat. Suomi on monella tapaa liittynyt kansainvälisiin järjestöihin ja liittoihin ja luopunut vastaavasti suvereniteetistaan. Esimerkiksi me emme enää voi harjoittaa omaa idänpolitiikkaamme. Ruotsalaiset hoitivat sitä 600 vuoden ajan aina 1800-luvun alkupuolelle saakka ja 1900-luvun alkupuolella Saksalla oli suuri vaikutusvalta idän suhteisiimme. Jäljet pelottavat. Vain 1800-luvun ja viime vuosisadan loppupuolen olemme saaneet itse hoitaa idänpolitiikkamme ja voineet rakentaa rauhassa tämän kukoistavan maan.
28.12.99 Helsingin Sanomat tarkasteli Ahtisaaren ajan työttömyyden kehitystä otsikolla ”Presidentin työllisyysryhmä jää kauas tavoitteestaan”. Ahtisaarihan lupasi vaalitaistelussa puuttua kovalla kädellä työttömyyteen ensimmäisenä toimenaan ottaa pääministeri (Aho) puhutteluun. Voidaan sanoa tämä lupaus paljolti ratkaisi hänen voittonsa. Lehti toteaa, että ryhmän toiveet toimenpiteistä on hyvin toteutuneet mukaan lukien huikea 5 % vuotuinen kasvu.
- Ryhmän tärkeistä ehdotuksista vain henkilöverotuksen tuntuva kevennys on ”unohtunut”.
- Siitä huolimatta ryhmän päätavoite, työttömien määrän pudottaminen 200 tuhanteen, jää saavuttamatta. Työttömiä on noin 130 tuhatta enemmän kuin pitäisi olla. Presidentin ryhmälle käy niin kuin Paavo Lipposen ensimmäiselle hallitukselle. Hallituksen piti puolittaa työllisyys viime kaudella, mutta se pääsi vain puoleen väliin tavoitteestaan.
11.1.2000 pääsin Ilta-Sanomissa oikomaan innokkaan Ahtisaaren ihailijan kirjoitusta.
Toimittajamoraali
Olavi Jukarainen syyttää Ilta-Sanomien Vapaa sana-palstalla 8.1. toimittajia moraalittomaksi, kun evät heti uskoneet Ahtisaaren ilmoittaneen jo yli kaksi vuotta sitten, ettei pyri toiselle kaudelle.
Vastustaessaan valtiosäännön uudistusta pari vuotta sitten hän sanoi, että häneltä ei voi ottaa pois sitä valtaa, jonka kansa on hänelle suoraan vaalissa antanut. Suunnitelmahan koski seuraavan presidentin valtaoikeuksia. Ahtisaari kuvitteli siis olevansa tuo seuraava.
Viime keväänä hän ilmoitti, ettei asetu ehdolle SDP:n jäsenäänestykseen. Miksi hän silloinkaan ei ilmoittanut, ettei asetu ehdokkaaksi uudelle kaudelle? Puolue hylkäsi hänet ja piti jäsenäänestyksen.
Jukaraisen väittää vaalien tukemiseen käytetyt MTK:n ja työnantajaliittojen jäsenmaksut sekä ay-jäsenmaksut ovat samalla tavalla verovapaita. Edelliset ovat yritysten normaaleja kirjanpitoon merkittäviä menoja. Ay-jäsenmaksut ovat taas yksityisen ihmisen menoja, jotka yleensä eivät ole vähennyskelpoisia.
Jukarainen kolmas väärä väite oli, että Ahon hallitus vastusti Ahtisaaren työllisyysryhmän suosituksia. Alussa penseimmin siihen suhtautui SAK, jonka hyväksyi vain itselleen mieluisat osat ohjelmasta. Pekkasen ryhmän työ kyllä auttoi SAK:ta vähitellen ymmärtämään, että senkin piti tehdä jotain työllisyyden hyväksi.
Oiva Härkönen, Vantaa
Vielä viimeisinä viikkoinaan Ahtisaari jaksoi tarrautua presidentin valtaoikeuksiin. Ahtisaari halusi, että ulkoministeri on Suomen valtuuskunnan johdossa sekä hallitusten välisissä neuvotteluissa (HVK) että unionin laajentumisneuvotteluissa. Ahtisaari pitää ulkoministeriä ”presidentin ministerinä”, joten hänelle pitää ohjata mahdollisimman paljon tehtäviä, jotka jotenkin vain liittyvät ulko- tai EU-politiikkaan. Ilkka kirjoittaa 15.2.2000:
- Kiista pulpahti koko kansan nähtäväksi viime viikolla, kun presidentti nimitti maanantaina virallisesti alkaneen hallitusten välisen konferenssin delegaation johtajaksi ulkomaankauppaministeri Sasin, mutta saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jonka mukaan hän nimittää tehtävään Tuomiojan heti sen jälkeen kuin hänestä tulee virallisesti ulkoministeri 25. helmikuuta.
- Lipponen on julkisuudessa varovasti tukenut Sasia jo senkin vuoksi, että presidentin vaalin aikana Lipponen joutui ahtaalle keskustelussa sosialidemokraattien ulkopolitiikan värisuorasta.
Ilkka viittaa myös muihin kiistoihin presidentin ja valtioneuvoston valmistautuessa parin viikon päästä voimaan tulevan uuden perustuslain aiheuttamiin muutoksiin valtioelintein suhteissa. Hän kirjoittaa pääministerin yksin päättämästä Itävalta- boikotista, kiistelystä presidentin johtaman puolustusneuvoston lakkauttamisesta ja kiistasta eräistä nimitysoikeuksista.
Kaikessa tässä tulee esiin tämä naurettava tilanne, mikä meillä edelleen vallitsee, jossa ulkopolitiikkaa hoidetaan eri tavalla kuin muita politiikan haaroja. Nyt luodaan uutta käytäntöä, joka jää voimaan vuosikymmeniksi. Pelottavaa on, että demareiden värisuora, pääministeri, vanha sekä uusi presidentti, vanha että uusi ulkoministeri, eduskunnan ulkopoliittisen valiokunnan puheenjohtaja ja korkeimmat ulkoministeriön virkamiehet, on sopimassa siitä keskenään. Muut poliittiset piirit voivat vain katsella sivusta.
Uutislehti 100 teki yhteenvedon Ahtisaaren kaudesta. Lehti lainaa Ulkopoliittisen instituutin Tuomas Forsbergin sinänsä myötämielistä arviota kauden ulkopolitiikasta.
- Kosovon välitystehtävä tuli Ahtisaarelle kuin tilauksesta. Suosio oli ennen kriisiä kääntynyt laskuun, koska tilillä ei ollut todella suuria onnistumisia.
- Ahtisaaren koko toiminta perustui, että jotain tällaista saattaa tulla eteen. Hän pystyi osoittamaan epäilijöille, että tämän takia hänet kannatti valita presidentiksi.
Miksi muuten näin? Hänenhän piti olla Suomen presidentti. Onko kansainvälisten kiistojen välittäminen Suomen tasavallan presidentin tärkein tehtävä?
Nina Törnudd (STT) käsittelee Ahtisaaren suhdetta tiedotusvälineisiin:
- Politiikan toimittajat pyysivät ahkerasti mutta tuloksettomasti Ahtisaarta vierailemaan tai puhumaan tilaisuuksissaan. Puheenjohtaja Kirsti Pohjonen edeltäjineen pommitti kansliaa kutsuilla, mutta presidentin ohjelmasta ei koskaan löytynyt tilaa.
- Hän taisi pelätä poliittisia toimittajia, koska hänen tietämyksensä sisäpolitiikasta oli puutteellinen, arvelee Pohjola.
- Ahtisaari ei ollut käytännössä koskaan tiedotusvälineiden tavattavissa pääkaupungissa – pelkästään maakunta- ja ulkomaanmatkoilla.
- Seuraus oli, että presidentti sai kotimaan politiikkaa koskevia kysymyksiä ulkomaanmatkoillaan, mistä hän ei ollenkaan pitänyt.
Sisäpolitiikasta tekee arvion Risto Jussila (STT):
- Presidentti Martti Ahtisaaren rooli sisäpoliittisena päättäjänä ja myös sisäpoliittisena vaikuttajana on jäänyt selvästi näkymättömämmäksi kuin hänen edeltäjillään.
- Ahtisaari on kylläkin monissa puheissaan puuttunut yhteiskunnan ongelmiin, mutta mitään suuria puheenaiheita niistä ei ole tullut.
Myös llta-Sanomat tekee yhteenvetoa presidentin viimeisenä työpäivänä 29.2.2000:
- Ahtisaari nousi kuuden vuoden takaisten vaalien kansan suosikiksi paitsi omilla ansioillaan myös sen seikan ansiosta, ettei hän ollut poliitikko.
- Hänen alkukautensa lausuntoihin lipsahti sammakoita, joista oli pääteltävissä, että hänen tiedoissaan Suomen poliittisen järjestelmän toiminnasta oli toivomisen varaa. Korostaessaan monessa yhteydessä olevansa suomalaisten suoraan valitsema presidentti hän ei ehkä tullut ajatelleeksi, että myös eduskunta on kansalaisten suoraan valitsema.
- Ahtisaari vastusti alkujaan presidentin valtaoikeuksia kaventavaa, huomenna voimaan tulevaa perustuslakiuudistusta, mutta havaittuaan eduskunnan tahdon yhtenäisyyden hän mukautui joustavasti siihen.
Voihan tuon noin kiltistikin sanoa. Mutta tässä esityksessä on tullut edellä kerrottua, minkälainen katkera taistelu perustuslaista käytiin presidentin ja eduskunnan välillä.
Pari päivää ennen, 29.2.2000, valtiosäännön vaihtumista Helsingin Sanomien Erkki Pennanen kirjoittaa hyvän yhteenvedon ulkopolitiikan tulevasta hoitamisesta otsikolla ”Ulkopolitiikan arvojärjestys”. Soisi sen olevan myös politiikan toimijoiden käsitys. Pennanen on Suomen lehtimiehistä parhaiten perillä ulkopolitiikasta. Hänen kirjoituksiaan olen eniten lainannutkin.
- Mitä tarkoittaa uuden perustuslain muotoilu, että presidentti ”johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”? Presidenttijohtoisen ulkopolitiikan puolustajat voivat vedota lauseen alkuosaa, että ”presidentti johtaa”. Toisaalta uutta ja olennaista on, että presidentti sidotaan nimienomaisesti yhteistoimintaan valtioneuvoston kanssa. Aivan erikseen todetaan vielä, että presidentti tekee päätöksensä hallituksen istunnossa ja hallituksen valmistelun pohjalta. Ja sitä paitsi: Euroopan unioniin liittyvistä asioista ja toimenpiteistä vastaa hallitus, ei siis lainkaan presidentti.
- Oma näkemykseni lähtee tämän päivän todellisuudesta Suomessa ja Euroopan unionissa. Olisi siis tärkeää, että uusi presidentti ja vanha pääministeri voisivat heti alussa sopia yhteisistä pelisäännöistä perustuslain soveltamisessa ulkopolitiikan johtamisesta osalta.
- Ahtisaari teki sen myönnytyksen, että hän sopeutui Lipposen vahvaan rooliin ulkopolitiikassa. Sopeutumista helpotti yhteisen puoluetaustan ohella eduskunnan suuren enemmistön päättäväisyys presidentin valtaoikeuksien kaventamisessa.
- Nyt presidentiksi nousee Lipposen oma ulkoministeri ja puoluetoveri. Lipposen sietää varoa kohtelemasta presidenttiä vanhasta muistista entisenä käskyläisenään, ettei vain pääse syntymään ikävää kitkaa presidentin ja pääministerin suhteisiin.
- Uuden perustuslain sisäänrakennettu heikkous on siinä, että se edellyttää presidentin ja pääministerin erinomaista yhteispeliä ulkopolitiikassa. Jos presidentti haluaa johtaa määrätietoisesti ulkopolitiikkaa, kaikki voi sujua hyvin ainoastaan niin kauan kuin pääministeri ja hallitus suostuvat kiltisti presidentin ohjaukseen. Se on epätodennäköistä silloin, kun pääministeri itse on hyvin perehtynyt ulkopolitiikkaan, kuten nyt ja kuten vastaisuudessa nähtävästi aina. Mukanaolo EU:ssa suorastaan edellyttää sitä.
- Siksi presidentti ”voi johtaa ulkopolitiikkaa” vain ”yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”, eli sopeutumalla hallituksen linjaan tai tuntemalla sen ilman muuta omakseen. Ei voida ajatella, että suhde olisi päinvastainen ja pääsääntöisesti pääministerin ja hallituksen olisi sovittauduttava presidentin linjaan. Yhä keskeisempi osuus ulkopolitiikasta on EU-politiikka, joka perustuslain mukaan joka tapauksessa kuuluu pääministerin reviiriin.
Edellä Pennanen uudella tavalla johtaa ajatuksen, että hallitus on keskeinen elin myös ulkopolitiikassa. Lisäisin vielä: hallitus kantaa ulkopolitiikastakin poliittisen vastuun eduskuntaan päin. Ei voida ajatella, että se suostuu sitä kantamaan sellaisesta politiikasta, joka ei lähde siitä itsestään tai jota se ei edes hyväksy.
- Presidentin asema ulkopolitiikan johtajana muuttuu yhä enemmän symboliseksi vähän samaan tapaan kuin puolustusvoimain ylipäällikkyys. Presidentti-instituutio on meillä vielä hyvin vahva. Ei voitu ajatellakaan, että uuteen perustuslakiin olisi jo kirjattu pääministerin johtavan maan politiikkaa, myös ulkopolitiikkaa. Se vastaa kuitenkin pitkälle tämän päivän todellisuutta. Pääministeri on ollut viime vuodet suuri linjanvetäjä myös ulkopolitiikassa, ulkopolitiikan tosiasiallinen vetäjä. – hyvässä yhteisymmärryksessä presidentin kanssa. Presidentti voi tältä pohjalta, hallitusta tukien, luoda itselleen vahvan aseman kansakunnan keulahahmona.
1.3.2000 HS: otsikko oli ”Suomi siirtyy tänään normaaliparlamentarismiin”.
- Presidentti menettää lähes kaikki tärkeät sisäpoliittiset valtaoikeutensa, eritoten suhteessa eduskuntaan ja hallitukseen. Ulkopolitiikassakin hänet sidotaan yhteistyöhön valtioneuvoston kanssa. Uusi perustuslaki siirtää lopullisesti historiaan puolipresidentillisen poliittisen järjestelmän.
- Vaikka vanha ståhlbergiläinen valtiosääntö väistyy, tapahtuu tosiasiassa siirtymä kohti niitä valtiosääntöihanteita, joita Ståhlberg ajoi. Hallitusmuotoa aikoinaan säädettäessä ei ollut tarkoitus kanonisoida ulkopolitiikkaa presidentin erikoistehtäväksi. Siitä tuli käytäntö vasta sodan jälkeen, kun hävinneen Suomen piti rakentaa uudet naapurisuhteet Neuvostoliittoon ja presidentit ryhtyivät korostamaan hallitusmuodon 33. pykälää tässä tarkoituksessa.
- Uusi perustuslaki on ulkopolitiikan johtamisen kannalta tulkinnanvarainen, kuten on jo käynyt ilmi, mutta se rajaa presidentin reviirin ulkopuolelle EU-politiikkaan liittyvät asiat ja sitoo presidentin ulkopolitiikan johtajana normaaleihin parlamentaarisiin päätöksentekomuotoihin.
Uuden presidentin virkaan astumisen yhteydessä alkoi ilmetä hankaluuksia presidentin ja valtioneuvoston välillä kun piti ryhtyä tekemään uutta käytäntöä ulkopolitiikan johtamisesta. Helsingin Sanomat julkaisi aihetta koskevan kirjoitukseni 15.3.2000.
Valtioneuvosto ulkopolitiikan johtoon
Janne Virkkunen oli huolissaan kolumnissaan (HS 12.3.) ulkopolitiikan johtamisjärjestelmästä juuri nyt, kun ollaan luomassa uuden perustuslain aikaista käytäntöä. Virkkunen mukaan perustuslakia on äärimmäisen vaikea kirjoittaa yksiselitteiseksi.
Minusta se on helppo kirjoittaa selkeäksi, jos halutaan. Jos perustuslain 93 pykälän 1. lause kirjoitettaisiin ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa valtioneuvosto”, silloin ei olisi nykyisenlaisia sotkuja. Nyt siinä lukee: Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Virkkunenkin toteaa, että eduskunta ja puolueet eivät tohtineet riisua presidentin valtaa tykkänään, vaan tyytyivät kompromissiin. Eduskunta jätti presidentille poliittista valtaa vain ulkopolitiikassa, kun pelättiin, että Ahtisaari ei vahvista koko laajaa uudistusta.
Edelleenkään en tiedä yhtään syytä, miksi ulkopolitiikkaa pitäisi johtaa erilailla kuin muuta politiikkaa. Tuon yhden lauseen muuttaminen olisi viisainta ja nykyään helppoa, sillä presidentti ei enää pysty vaikeuttamaan muutoksen tekemistä.
Demareiden uusi ulkoministeri ja Demarin Kairamo ovat luottavaisia, koska tämän hetken toimijoilla on sama aatteellinen lähtökohta. Minä pelkään demareiden värisuoran sumplivan asian mieleisekseen ja siitä syntyy silloin pysyvä käytäntö.
Oiva Härkönen, Vantaa
Loppusanat
Tämä kirja ei ole pyrkinytkään olemaan mikään objektiivinen kuvaus Ahtisaaren kaudesta. Tämä on täysin Ahtisaaren vastainen esitys. Kirja perustuu paljolti lainauksiin suomalaisista lehdistä. Keräsin lähes kuuden vuoden aikana noin 600 lehtileikettä Ahtisaaren vastaisista kirjoituksista.
Tätä kirjoitusta tehdessäni en enää suinkaan lainannut kaikista leikkeistä, valitsin niistä ”mojovimmat” ja lainatusta kirjoituksesta vain ne kohdat, jotka jotenkin sopivat otsikkoon ja arvostelivat Ahtisaarta. Tosin Ahtisaarelle myönteisiä kirjoituksia olikin varsin vähän. Hänhän ei osannut hoitaa lehdistösuhteitaan ja hänen tärkein avustajansa Alpo Rusi suorastaan aiheutti ärtymystä median piirissä.
Totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että joissakin lainaamissani kirjoituksissa oli myös kirjoittajan tasapuolisuuteen pyrkimisen seurauksena joitakin presidentin kannalta myönteisiäkin lauseita, mutta tästä on jätetty ne pois.
Olen myös käyttänyt paljon omia julkaistuja kirjoituksiani, jotka liittyvät Ahtisaaren vastaiseen kampanjaani tai valtiosääntötaisteluun liittyviä kirjoituksia. Ahtisaaren kotimainen toimintahan keskittyi valtiosääntöuudistuksen yhteydessä presidentin valtaoikeuksien säilyttämiseen. Sen takia tässä käsitellään sitä aihetta paljon. Kirjan nimeksi sopisi yhtä hyvin Valtiosääntötaistelu.
Martti Ahtisaaren toiminnasta tasavallan presidenttinä ei jäänyt juurikaan maininnan arvoisia tuloksia. Suuri vaara oli, että hän pystyisi estämään koko valtioelinten valtasuhteiden muutoksen, mutta sitä hän ei yksimielisen eduskunnan edessä pystynyt. Yksi merkittävä heikkous siihen jäi: presidentille jäi vielä poliittista valtaa ulkopolitiikassa. Eduskunta pelkäsi, että Ahtisaari jättää vahvistamatta koko laajan perustuslakiuudistuksen, jos presidentiltä viedään myös kaikki ulkopoliittinen valta. Tuloksena oli tuo sotkuinen kompromissi ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”.
Nyt on nähty, ettei tuommoinen systeemi toimi. Asiaa mutkistaa vielä se, että Euroopan Unionissa käsiteltävät kaikki asiat on määrätty valtioneuvoston hoidettaviksi. Unionin puitteissa eteen tulevista kysymyksistä ei usein osaa sanoa, onko se ulkopolitiikkaa vain jotain muuta. Unionimailla on yhteisiä ulkopoliittisia hankkeita ja ne pyrkivät myös harmonisoimaan kahdenvälisiä ulkopoliittisia suhteita. Voidaanpa jopa sanoa, että Suomikin hoitaa yhä enemmän perinteistä ulkopolitiikkaansa EU:n kautta. Tämä johtaa siihen, että presidentti tuppautuu EU-asioihin, jos ne haiskahtavat ulkopolitiikalle ja lisäksi hän änkeää Eurooppa-neuvoston kokouksiin, vaikka perustuslaki määrää valtioneuvoston hoitamaan kaikki EU-asiat.
Olisi viisainta, että eduskunta korjaisi tuo perustuslain 93 pykälän ensimmäinen lauseen kuulumaan: ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa valtioneuvosto”. Uuden perustuslain nyt ollessa voimassa presidentti ei enää pysty vaikeuttamaan tuon muutoksen tekemistä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
..Että epäonnistui presidenttinä ollessaan presidentti, mutta äänestäisin kyllä hänet ehdottomasti nyt presidentiksi.
Halonen on idiootti.
Martissa on yllättävän paljon reaalipoliittista järkeä NATOn ja EUn suhteen, mitä Tarskilla ei ole eikä tule.
... en Ahtisaarta äänestäisi. Hänen Nato- ja EU- intoilunsa veisi meiltä loputkin itsenäisyydestämme, jonka vihdoinkin saimme N-liiton hajottua. Sotilasliitoista meillä on vain huonoja kkokemuksia 1000-vuotisen historiamme aikana. EU:ta on kehitettävä itsenäisten valtioiden liittona, jossa pääpaino on talousyhteistyöllä. Ahtisaari ei vieläkään ymmärrä mitään Suomen politiikasta.
En minäkään Tarjaa äänestä vaan jotain muuta ehdokasta, joka ei ole koklipiläinen.
Niin,mihinkä sotilasliittoihin Suomi on nyt esim.
itsenäisyytensä aikana kuulunut? Maailmansotien
välisenä aikana ajauduimme sotilaalliseen tyhjiöön tunnetuin seurauksin. Nyt elämme onneksi
hieman erilaisissa olosuhteissa ja NATO on ainoastaan yksi vaihtoehto järjestää puolustuksemme uudestaan. Mitään hoppua sinne ei tosin ole nykyisessä turvallisuustilanteessa.
Ennen täydellistä itsenäisyyttä olimme 600 vuotta Ruotsin osana. Se aika oli jatkuvaa sotaa Venäjän kanssa, josta erityisesti Suomi kärsi. Kävivätpä poikamme 30 vuotta hakkaamassa päälle Keski-Euroopassa. Sitten autonomian aikana, jolloin Venäjän keisari oli myös Suomen suuriruhtinas, oli melko rauhallista aikaa. Jos nyt poikamme olivat mukana Balkanin vuorilla edidtämässä keisarin valloitukia siinä suunnassa. Myös Englannin ja Ranskan laivastot hätyyttelivät rannikoitamme.
Itsenäisyyssodassa liittoutuimme keisarillisen Saksan kanssa. Tämä liitto jatkui tosiasiassa koko maailmansotien välisen ajan. Emme suinkaan olleet sotilaallisesssa tyhjiössä. Muttta sitten Natsi-Saksa petti meidät myymällä meidät N-liitolle näiden kahden maan suorittaessa Euroopan jaon -39. Jouduimme talvisotaan , kun N-liitto aikoi panna toimeen sopimuksen. Se ei täydellisesti onnistunut.
Sitten taas Suomi teki sotilasliiton Saksan kanssa Rytin ja Mannerheimin johdolla hyökkäyksestä N-liittoon. Sen seurauksena jouduimme vielä pahempaan pulaan kuin talvisodassa. Jouduimme myös maailmansodan voittajavaltioiden tekemän etupiirijaon mukaan N-liiton etupiiriin. Niinpä olimme Pariisin rauhansipimuksen ja YYA_sopimuksen mukaan tosiasiassa myös sotilasliitossa neukkujen kanssa. Tosin sinä aikana vältyimme Paasikiven ja Kekkosen taitavan politiikan ansiosta sodilta. Pääsimme siitä eroon vasta, kun N-liitto romahti 90-luvun alussa.
Taas olimme täysin itsenäisiä ja sotilaallisesti liittoutmattomia. Mutta ei kestänyt monta vuotta, kun koklipiläiset piirimme alkoivat vaatia kehitettäväksi EU:sta sotilasliittoa ja liitymistä Natoon.
Meidän on lähes 1000-vuotisen kokemuksemme perusteella viisainta pysyä erossa kaikenlaisista sotilasliitoista ja luottaa omiin hyviin puolustusvoimiimme.
Mitä tekemistä näillä liitoilla on NATO:n kanssa?
NATO on demokraattisesti johdettujen maiden sotilasliitouma.Hitlerin Saksa oli totalitäärinen hirmuvaltio samoin kuten Neuvostoliitto.Meillä ei ollut missään mustaa valkoisella,että olisimme olleet Saksan kanssa liittoutuneita sotien välisenä aikana-tuskin he
edes pitivät meitä tuolloin todellisena kansakuntana. Ja kuten tiedämme vuodelta 1938,jolloin Chamberlain luovutti Tsekkosslovakina sudeettialueet Saksalle,että Hitler petti kaikki sopimuksensa ulkovaltojen kanssa.