Välillä mielenterveyshoidossa tuntuu, kuin haluaisi keskustella jollekin ihmiselle vaan ilman jatkuvaa tunnetta arvioiduksi tulemisesta. Usein käydessä keskustelemassa hoitajan kanssa toistuu tämä sama kaava.
Esimerkiksi
selitän jotain mitä olen kokenut raskaana tai ahdistavana
hoitaja vastaa tähän "onko sinulla ollut tällaistä...." *mainitsee jonkun diagnoosin ominaispiirteen*
Aikanaan saatoin sanoa että no ehkä minulla on ollut tällaista (vaikkei tuo edes tuntunut oikein kuvaukselta itsestä), kunnes tajusin että hän jokakerta puheissaan keskittyi siihen, että löytäisi minusta tähän samaan diagnoosiin liittyviä piirteitä ja mielessään yritti aina keskustelujen pohjalta saada minut mahtumaan siihen yhä uusin arveluin ja kysymyksin. Mietin saiko tämä hoitaja ilonsa työstä lähinnä sillä että saa havainnoida mielenterveyspalvelun asiakkaista diagnooseja.
Monella mielenterveystyöntekijällä on kuva että ihmistä voi auttaa vasta kun hänellä on joku diagnoosi jonka pohjalta voidaan sitten auttaa häntä hoidolla joka on näyttöön pohjautuvaa. Osa tästä ns näyttöön pohjautuvasta hoidosta olen itse henkilökohtaisesti kokenut enemmän haittaavana kuin hyötyä antavana, mikä osoittaa että ihmiset ovat yksilöllisempiä kuin se karsina mihin heidät diagnoosien pohjalta on laitettu.
Olen tajunnut etteivät hänen (hoitajan) mainitsemansa asiat nyt varsinaisesti kuvaa minua ja moni muukin ihminen saattaisi, vaikkei olisi sairaskaan olla kokenut noita asioita. Kun hän siis kyselee näitä kysymyksiä onko minulla ollut sellaista tai tällaista...
Tuntuu että asioidessa mielenterveyspalveluissa tulee vaan kokoajan enemmän satutetuksi. Joskus joku yksi heikosti minua tuntenut psykiatri on heittänyt diagnoosiepäilyn ja sitten tuo jää roikkumaan kirjoihin ja jatkuvasti vaan yritetään saada mahdutettua siihen. Tämän jälkeen hoidossa huomaa jatkuvasti tulevansa kyseenalaistetuksi ja arvioiduksi, ja mikä pahinta - tulkituksi tuon diagnoosin kautta. Nykyään olen entistä varuillani siitä menenkö uusille lääkäreille, koska on niin huonoja kokemuksia kun osa luulee kerran perusteella kykenevänsä tekemään diagnoosin ja varuillani mitä omista asioistani puhun erityisesti ihmisille ketkä ovat tavanneet minut vain kerran. Seuraavalle se jää Jumalan sanana. "jaa tämä potilas onkin tällainen" ja jatkossa keskitytään mahduttamaan diagnoosiin jatkokysymyksin. Hoidosta tulee vain rämpimistä erilaisten diagnoosien maailmassa, jossa pitäisi vain ottaa nämä Jumalan sanat osaksi omaa tulkintaa itsestä ja olla että oi kiitos, vihdoin löysitte minulle oikean diagnoosin, nyt parannun. Tähän on valitettavasti enää vaikea luottaa siinä vaiheessa, kun eri lääkärit on tehneet eri tulkintoja, on kokenut diagnooseista haittaa ja tajuaa kuinka diagnoosiorientoitunut koko mielenterveyshoito on jossa välillä tuntuu onko edes ideana auttaa, vaan enemmänkin diagnosoida potilas.
Muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
Diagnoosikeskeinen satuttava mielenterveyshoito
42
80
Vastaukset
- siksikyselevät
Noinhan se hoitoprosessi on vissiin aloitettava, että löytävät oikeansuuntaisen lääkityksen oireitten perusteella.
- diagnoosiatoisenperään
Minun tapauksessani mitään lääkityksiä ei aloiteta, koska en suostu käyttämään mitään lääkkeitä enää negatiivisten kokemusten takia. Tuo kaikki diagnosointi tehdään muun syyn vuoksi.
Lisäksi tuntuu, että mielenterveyspuolella voi määrätä käytännössä minkä tahansa ryhmän lääkkeitä mihin tahansa ongelmaan, kun se tehdään niinsanotusti "off label". Tämän vuoksi itsellänikin on kokemusta vaikka ja mistä lääkkeistä. Enäänhän en niitä käytä, koska ne eivät käytännössä ratkaisseet mitään ja jopa monimutkaistivat ongelmia. - siksikyselevät
diagnoosiatoisenperään kirjoitti:
Minun tapauksessani mitään lääkityksiä ei aloiteta, koska en suostu käyttämään mitään lääkkeitä enää negatiivisten kokemusten takia. Tuo kaikki diagnosointi tehdään muun syyn vuoksi.
Lisäksi tuntuu, että mielenterveyspuolella voi määrätä käytännössä minkä tahansa ryhmän lääkkeitä mihin tahansa ongelmaan, kun se tehdään niinsanotusti "off label". Tämän vuoksi itsellänikin on kokemusta vaikka ja mistä lääkkeistä. Enäänhän en niitä käytä, koska ne eivät käytännössä ratkaisseet mitään ja jopa monimutkaistivat ongelmia.Jotain apuahan näyt kumminkin tarvitsevan, kun käyt keskustelemassa mielenterveyshoitajan kanssa. Ei hän kyselemättä voi tietää ongelmistasi. se on sinun valintasi syötkö lääkkeitä, vai yritätkö tulla toimeen ilman niitä. Jonkin diagnoosin joka tapauksessa saat näiden keskustelujen perusteella.
- diagnoosiatoisenperääns
"Ei hän kyselemättä voi tietää ongelmistasi"
Niin, mutta puhuin tässä nimenomaan tarkoituksenhakuisesta kyselemisestä jossa kaikki keskustelu lainausmerkeissä - apu mitä tarjotaan niin on keskittynyt diagnoosin kartoittamiseen ja erityisesti vaikuttaa, että minut halutaan tunkea tiettyyn diagnoosiin, vaikka väkisin, vaikka en itse edes näe itsessäni niin vahvasti näitä piirteitä. Jokainen ihminen, jos kysyy itseltään noita kysymyksiä, voi vastata että kyllä, minussa voi ehkä olla näitä piirteitä. Olenkin alkanut varomaan kaikenlaista kyllä vastausta näihin kysymyksiin, koska minulla on aina tunne kun vastaan joo, että ei tämä väittämä ihan täysin minua kuvaa. Kaikki keskustelu ohjautuu monesti juuri tähän kyselemiseen jossa monesti korostuu tämän diagnoosin kaivelu. Olen käynyt joskus aikanaan hoitajalla joka ei keskittynyt tällaiseen jatkuvaan diagnosointiin vaan hänen kanssaan keskustelu oli vapaata ja hän myös osasi kysyä, mutta ei niin että kokoajan olisi ollut tunne että jaa, tämä on taas lukenut tästä diagnoosista ja yrittää kysellä sovinko siihen. Uskon siis että ihmisille voidaan antaa apua, jossa ei keskitytä jatkuvaan diagnosointiin, mutta tässä järjestelmässä tällaista ei tulla ajatelleeksikaan.
Itse en koe että tarvitsen diagnoosia, muutakuin korkeintaan kelan tukeman terapian saamiseksi koska minulla ei ole varaa maksaa terapiaa kokonaisuudessaan jos tätä tukea ei saisi. Diagnoosi ei ole mikään valaistuminen jossa ymmärrän yhtäkkiä itseäni enemmän. Koen, että diagnoosi voi olla tekele, joka aiheuttaa minulle enemmän hämmennystä, varsinkin kun en koe diagnooseja omikseni. Se voi vaikuttaa erittäin negatiivisesti omaan itsekäsitykseen ja saada itsensä tuntemaan perustavalla tavalla häiriöityneeksi. En osaa nähdä itseäni minkään diagnoosin kautta enää, koska ymmärrän, että ihmiselämässä voi kokea kaikenlaisia tunteita ja kärsimystä muttei se tarkoita sitä että olisi sairas. Vierastan syvästi lääketieteellistä mallia ihmiselämän kärsimyksen kuvaajaksi, mutta valitettavasti tuon mallin kautta on pääsy terapiaan, ja saadakseen terapiaa, pitää tulla leimatuksi sairaaksi.
Itse en koe tätä avuksi, vaan taakaksi. Siksi mietin jatkuvasti että luovuttaisinko tämän avun kanssa.
En sano että en tarvitse apua asioideni käsittelyyn, kyllä, mutta tämä nykyinen apu tuntuu lähinnä siltä että siinä itseisarvo ei ole auttaminen, vaan diagnoosi ja kaikkien samaan malliin tunkeminen väkisin. Ihmistä ei katsota kokonaisuutena vaan hänen kärsimyksestään yritetään luoda stereotyyppinen malli jossa apu mitä tarjotaan on täysin samanlaista mitä muilla mallin ihmisillä. Minulle on jopa yritetty tämän perusteella tunkea tietyntyylistä terapia-apua, vaikka tiedän suunnilleen minkälainen terapia minua voisi auttaa koska minulla on lyhyt terapiakokemus menneisyydessä. - siksikyselevät
diagnoosiatoisenperääns kirjoitti:
"Ei hän kyselemättä voi tietää ongelmistasi"
Niin, mutta puhuin tässä nimenomaan tarkoituksenhakuisesta kyselemisestä jossa kaikki keskustelu lainausmerkeissä - apu mitä tarjotaan niin on keskittynyt diagnoosin kartoittamiseen ja erityisesti vaikuttaa, että minut halutaan tunkea tiettyyn diagnoosiin, vaikka väkisin, vaikka en itse edes näe itsessäni niin vahvasti näitä piirteitä. Jokainen ihminen, jos kysyy itseltään noita kysymyksiä, voi vastata että kyllä, minussa voi ehkä olla näitä piirteitä. Olenkin alkanut varomaan kaikenlaista kyllä vastausta näihin kysymyksiin, koska minulla on aina tunne kun vastaan joo, että ei tämä väittämä ihan täysin minua kuvaa. Kaikki keskustelu ohjautuu monesti juuri tähän kyselemiseen jossa monesti korostuu tämän diagnoosin kaivelu. Olen käynyt joskus aikanaan hoitajalla joka ei keskittynyt tällaiseen jatkuvaan diagnosointiin vaan hänen kanssaan keskustelu oli vapaata ja hän myös osasi kysyä, mutta ei niin että kokoajan olisi ollut tunne että jaa, tämä on taas lukenut tästä diagnoosista ja yrittää kysellä sovinko siihen. Uskon siis että ihmisille voidaan antaa apua, jossa ei keskitytä jatkuvaan diagnosointiin, mutta tässä järjestelmässä tällaista ei tulla ajatelleeksikaan.
Itse en koe että tarvitsen diagnoosia, muutakuin korkeintaan kelan tukeman terapian saamiseksi koska minulla ei ole varaa maksaa terapiaa kokonaisuudessaan jos tätä tukea ei saisi. Diagnoosi ei ole mikään valaistuminen jossa ymmärrän yhtäkkiä itseäni enemmän. Koen, että diagnoosi voi olla tekele, joka aiheuttaa minulle enemmän hämmennystä, varsinkin kun en koe diagnooseja omikseni. Se voi vaikuttaa erittäin negatiivisesti omaan itsekäsitykseen ja saada itsensä tuntemaan perustavalla tavalla häiriöityneeksi. En osaa nähdä itseäni minkään diagnoosin kautta enää, koska ymmärrän, että ihmiselämässä voi kokea kaikenlaisia tunteita ja kärsimystä muttei se tarkoita sitä että olisi sairas. Vierastan syvästi lääketieteellistä mallia ihmiselämän kärsimyksen kuvaajaksi, mutta valitettavasti tuon mallin kautta on pääsy terapiaan, ja saadakseen terapiaa, pitää tulla leimatuksi sairaaksi.
Itse en koe tätä avuksi, vaan taakaksi. Siksi mietin jatkuvasti että luovuttaisinko tämän avun kanssa.
En sano että en tarvitse apua asioideni käsittelyyn, kyllä, mutta tämä nykyinen apu tuntuu lähinnä siltä että siinä itseisarvo ei ole auttaminen, vaan diagnoosi ja kaikkien samaan malliin tunkeminen väkisin. Ihmistä ei katsota kokonaisuutena vaan hänen kärsimyksestään yritetään luoda stereotyyppinen malli jossa apu mitä tarjotaan on täysin samanlaista mitä muilla mallin ihmisillä. Minulle on jopa yritetty tämän perusteella tunkea tietyntyylistä terapia-apua, vaikka tiedän suunnilleen minkälainen terapia minua voisi auttaa koska minulla on lyhyt terapiakokemus menneisyydessä.Sain tästä käsityksen, että et tykkää näistä diagnoosinimityksistä, joita sinusta on tehty. Kuitenkin tarvitset jonkun diagnoosin Kelan tukemaan terapiaan. En nyt ymmärrä mitä loppujen lopuksi ajat takaa. Tarvitset keskusteluapua, mutta et halua tulla lokeroiduksi minkään diagnoosin kehykseen. Niinkö?
- diagnoosiatoisenperääns
Onko tämä niin väärin ajatella näin? En minä ensimmäinen näin ole joka niin ajattelee. Ihmisten ongelmia ja apua voidaan hahmottaa niin monista eri näkökulmista käsin:
https://www.bps.org.uk/news-and-policy/introducing-power-threat-meaning-framework
Myös avoin dialogi - menetelmä ei ole niin diagnoosikeskeinen.
Ihmisiä voidaan auttaa, ilman että heidät että he voisi saada apua tungetaan diagnoosiin.
Olen myös kriittisempi toisia diagnooseja kohtaan kuin toisia.
- narrative-
Tiivistit hyvin, ja varmasti monen muunkin kokemuksen. :)
- narrative-
Toinen ehti väliin... kommenttini oli aloittajalle.
"Noinhan se hoitoprosessi on vissiin aloitettava, että löytävät oikeansuuntaisen lääkityksen oireitten perusteella. "
Mielen ongelmissa ei ole kyse sairauksista, eivätkä kärsimys ja psyykkiset vaikeudet ole "oireita". Onneton harhaluulo että näin olisi.
Psyykenlääkkeet ovat alkoholiin ja huumausaineisiin verrattavia psykoaktiivisia
aineita, joista voi osalle ihmisistä olla placebovaikutuksen ylittävää helpotusta vaikeisiin tunnetiloihin, mutta pitkäaikaisessa käytössä niistä on useimmille enemmän haittaa kuin hyötyä, johtuen niiden vakavista sivuvaikutuksista.
Psykiatrit ja lääketeollisuus esittävät lääkkeet spesifisinä parannuskeinoina tiettyihin psyykkisiin "sairauksiin", mutta tosiasiassa lähes kaikkia psyykenlääkkeitä määrätään epäspesifisti, siis melkein minkä tahansa diagnoosin perusteella. Esimerkiksi antipsykootteja käytetään myös "mielialahäiriöihin" kuten depressioon ja ahdistuneisuuteen, ja masennuslääkkeitä usein psykooseihin, muun lääkityksen ohella, jne. Mitä kauemmin asioi mielenterveysjärjestelmässä, sitä pitemmäksi useimpien kohdalla ajan mittaan kasvaa kokeiltujen ja käytettyjen lääkkeiden lista.
Kuten myös diagnoosien lista, sillä kun lääketieteelliset lähestymistavat eivät yleensä onnistu löytämään eivätkä poistamaan psyykkisen ahdingon aiheuttajaa, etsitään sille yleensä jossain vaiheessa jokin uusi diagnostinen "nimi." Vanhat diagnoosit eivät sen myötä kuitenkaan koskaan varsinaisesti kumoudu, sillä lääkärit eivät voi myöntää olleensa tai kollegoidensa olleen faktisesti väärässä. "Potilas" vain saa kantaakseen uusia stigmatisoivia leimoja.
Myös psykoterapiat ovat menetelmän suhteen melko epäspesifejä parannuskeinoja. Julkisen sektorin psykiatriassa ihmistä ei yleensä päästetä terapiaan ilman laajoja ja yksityisyyttä loukkaavia psykologisia arviointeja. Syyksi selitetään, kuten lääkkeidenkin kohdalla, että on löydettävä oikea terapiamuoto "potilaan" "psyykkiseen sairauteen". Kuitenkin terapian tuloksellisuutta ja terapiaprosesseja tarkastelleissa tieteellisissä tutkimuksissa on osoitettu moneen kertaan, että terapian onnistumisessa ratkaisee terapeutin ja asiakkaan vuorovaikutus ("henkilökemiat"), asiakkaan motivaatio ja se mitä asiakkaan muussa elämässä terapian aikana tapahtuu. Terapiasuuntauksen ja -menetelmän osuus on hyvin pieni ja joidenkin menetelmien välillä ei ole havaittu lainkaan eroja.
Terapiamenetelmää tärkeämpää on tutkimusten mukaan terapiasuhteen jatkuvuus ja käyntien tiheys (kuten voi olettaakin sen perusteella, että ratkaisevaksi on todettu terapiasuhteen laatu). Kuitenkin monissa sairaaanhoitopiireissä on säästösyistä tarjolla useimmille vain määräaikaisia tai lyhytterapioita. Jos niitäkään.
Psykiatria on nykytilanteessaan pitkälti pseudotiedettä eli huuhaata. Sen maine on "oikeiden" lääkärien keskuudessa niin huono että vain harva haluaa kouluttautua psykiatriksi. Siitä johtuen Suomessa ja muuallakin länsimaissa vallitsee yleisesti ainakin julkisella sektorilla psykiatripula.
Psykososiaalisia auttamiskeinoja kuten terapiaa, keskusteluapua ym. tarvitsee niin moni joskus elämässään, ja niiden saatavuus on niin huono, että tilannetta voisi mielestäni kutsua jonkinlaiseksi terveydenhuoltojärjestelmässä vallitsevaksi kansalliseksi hätätilaksi. - diagnoosiatoisenperään
" Mitä kauemmin asioi mielenterveysjärjestelmässä, sitä pitemmäksi useimpien kohdalla ajan mittaan kasvaa kokeiltujen ja käytettyjen lääkkeiden lista. "
Näin kävi minullakin, kunnes pistin stopin ja lopetin koska tajusin että menin hiljalleen huonompaan suuntaan pitemmällä tähtäimellä lääkkeen käyttöä. Masennusdiagnoosilla mietin pitkään että minussa on joku perustavanlaatuinen kemiallinen häiriö aivoissa mihin tarvin ylläpitolääkitystä. Näin minut oli aivopesty ja voi herranen aika kuinka olen tuota katunut ja tuntenut itseni hölmöksi ja naiiviksi tulkitessani asian tuon. Kun lakkasin ajattelemasta tuota, löysin niin paljon keinoja työkalupakkiini lisää millä hoidan hyvinvointiani. Kun aikanaan mietin ongelmiani masennusdiagnoosin kautta, en osannut ajatella että monesti niissä negatiivisissa tunteissa on avain paremmin voimiseen ja itsetuntemuksen kasvuun. Jos itseään ajattelee masennussairaana ja diagnoosin kautta, voi olla että jää lukusia asioita havaitsematta itsestään ja mikä pahinta, luulee että tarvii vaikkapa pysyvää masennuslääkitystä korjaamaan viallisia aivojaan, miten nuo lääkkeet aikanaan minulle perusteltiin - sinun aivoissasi on vikaa. Olisipa tuon saanut nauhalle aikanaan niin voisi miettiä millaiseen huijaukseen sitä lähtikään. Nykyään olen sinut masentuneisuuteni ja negatiivisten ajatusten kanssa, ja koska en tunne enää turruttuneisuutta lääkityksistä, koen laajasti molemman skaalan tunteita enemmän. Olen joutunut lääketurrutuksen jälkeen aktiivisesti tulemaan näiden tunteiden kanssa toimeen. Ymmärrän myös itseäni hyväksyvämmin, kohtelen itseäni armollisemmin ja näen kuinka moni masennuksen tiloista on ollut ihan suoria elämän reaktioita elämän tapahtumiin. En tulkitse itseäni enää sairauksien kautta tai en usko että enää tämän kokemuksen perusteella mitä mielenterveyspalveluissa olen vaihtelevia diagnoosia saanut, niin enää uskoisin jos joku lääkäri olisi että hei, tämä on oikea diagnoosisi, niin yhtäkkiä kokisin että hän selitti minulle itsestäni jotain mitä en jo tietäisi.
Mutta se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi prosessoida asioita ja ettenkö haluaisi keskusteluapua.
Aikanaan vielä uskoin tuohon lääketieteelliseen malliin ja mietin itsestäni mikä diagnoosi kuvaisi itseäni.
"Myös psykoterapiat ovat menetelmän suhteen melko epäspesifejä parannuskeinoja. Julkisen sektorin psykiatriassa ihmistä ei yleensä päästetä terapiaan ilman laajoja ja yksityisyyttä loukkaavia psykologisia arviointeja. Syyksi selitetään, kuten lääkkeidenkin kohdalla, että on löydettävä oikea terapiamuoto "potilaan" "psyykkiseen sairauteen". Kuitenkin terapian tuloksellisuutta ja terapiaprosesseja tarkastelleissa tieteellisissä tutkimuksissa on osoitettu moneen kertaan, että terapian onnistumisessa ratkaisee terapeutin ja asiakkaan vuorovaikutus ("henkilökemiat"), asiakkaan motivaatio ja se mitä asiakkaan muussa elämässä terapian aikana tapahtuu. Terapiasuuntauksen ja -menetelmän osuus on hyvin pieni ja joidenkin menetelmien välillä ei ole havaittu lainkaan eroja."
Tämäpä juuri! - diagnoosiatoisenperään-
Sanoisin myös että osa diagnooseista on loukkaavampia kuin toiset, erityisesti persoonaa arvioivat diagnoosit. Uskon myös että masennusdiagnoosi, mitä monille ihmisille annetaan, kuvaa hyvin heikosti sitä mitä he käyvät läpi. Todella jotenkin huonoja kehikkoja selittämään ihmisten elämän ongelmia mutta lääketieteellinen malli on muutenkin jotenkin aika heikko selittämään ihmisten ongelmia. Se on kankea, stigmatisoiva, ihmisiä samaan nippuun pinoava malli, joka stereotypisoi ihmisten ongelmia.
Diagnooseja myös harvoin puretaan, kun ihminen parantuu vaan ne jää roikkumaan kirjoihin. Henkilökohtaisia asioita saa lääketieteellisessä mallissa saa lukea liian helposti hoitohenkilöt. Paljon on ahdistavaa julkisen puolen mielenterveyshoidossa.
Yksityispuolellakin on melkolaista hommaa, kuten esimerkiksi se että psykiatri voi hyvin pienellä potilastuntemuksella lyödä diagnooseja tiskiin ja johtaa suoranaisiin virhetulkintoihin, mitkä tietenkin jää Jumalan sanana papereihin. Itse koen välillä kuin omat mt-tiedot olisi kuin syntilista mistä paremmin voidessakaan ei pääse eroon. - siksikyselevät
diagnoosiatoisenperään- kirjoitti:
Sanoisin myös että osa diagnooseista on loukkaavampia kuin toiset, erityisesti persoonaa arvioivat diagnoosit. Uskon myös että masennusdiagnoosi, mitä monille ihmisille annetaan, kuvaa hyvin heikosti sitä mitä he käyvät läpi. Todella jotenkin huonoja kehikkoja selittämään ihmisten elämän ongelmia mutta lääketieteellinen malli on muutenkin jotenkin aika heikko selittämään ihmisten ongelmia. Se on kankea, stigmatisoiva, ihmisiä samaan nippuun pinoava malli, joka stereotypisoi ihmisten ongelmia.
Diagnooseja myös harvoin puretaan, kun ihminen parantuu vaan ne jää roikkumaan kirjoihin. Henkilökohtaisia asioita saa lääketieteellisessä mallissa saa lukea liian helposti hoitohenkilöt. Paljon on ahdistavaa julkisen puolen mielenterveyshoidossa.
Yksityispuolellakin on melkolaista hommaa, kuten esimerkiksi se että psykiatri voi hyvin pienellä potilastuntemuksella lyödä diagnooseja tiskiin ja johtaa suoranaisiin virhetulkintoihin, mitkä tietenkin jää Jumalan sanana papereihin. Itse koen välillä kuin omat mt-tiedot olisi kuin syntilista mistä paremmin voidessakaan ei pääse eroon.Olet saanut mielestäsi henkilöäsi loukkaavia diagnooseja näiden terapioiden seurauksena. Se on terapiaa antaneen henkilön käsitys ja mielikuva sinusta. Tuskin hän sitä "ilkeyttään ja loukatakseen" on tuonut epikriisissa ilmi. Pidempiaikaisessa keskusteluterapiassa selkeytyy ne mielen muutokset ja varmaankin myös tulevat esille papereissa. Sehän se keskustelujen tarkoitus ilmeisesti on, että kukin alkaa itse ymmärtämään vaikeuksiensa syntyperää ja niiden parempaan kuntoon saattamista.
- keskustelu.toimisto
nyt sä et ymmärrä eroa hoidon ja muun keskutelun välillä. terveydenhoito hoitaa sairauskia ja saitaita ihmisiä ei siellä keskustella ja viihdytetä ketään. muut keskustelut hoidetan ihan muualla.
- diagnoosiatoisenperääns
Tähän en edes viitsi vastata.
- jutteluapua
no yritä kyllä sä ehkä pystyt :)
- diagnoosiatoisenperään
Vastasin ylläolevissa teksteissäni jo väittämiisi. Jos et osaa niistä lukea vastausta niin olen pahoillani.
- påtukka
Siellä on vähän sellainen meininki, että kun kerran jonkun diagnoosin saat, niin siinä lokerossa olet sitten vuosia. Muut asiat, niinkuin vaikka pitemmät elinvuodet, ei sen jälkeen merkkaa pätkääkään, kun psykologi on saanut ongelman "ratkaistuksi". Hoidot sitten tekevät enemmän hallaa kuin hyötyä, vaikka jollekin jossakin tutkimuksessa on voinutkin toimia.
Kannattaa tosiaan tallentaa kaikki hoitokokoontumiset kameralle ja vaatia potilasasiakirjoja. Siihen pitäisi olla oikeus, vaikka eivät noista pukahdakaan. Tiedätte sitten mitä on diagnosoitu ja miksi. Esimerkiksi psykoosin avohoidossa potilaale ei oikein muutua puhuta kuin heipä hei ja mitä kuuluu.
Ihmiset ovat niin moninaisia ja psykologian tautiluokitukset eivät perustu kuin jonkun käytännön kokemuksiin 70-luvulta (tyyliin löytyykö vähintään neljää näistä käyttäytymispiirteistä kuukauden ajalta), että varmasti kaikkiin ei sama tehoa. Lisäksi eri psykologit hyvin usein diagnosoivat eri tavalla.
Luottaisin enemmän siihen fyysisten tautien lääkäreihin, kun näissä taudeissa voi tyypillisesti taudin tunnistaakin varmasti ja joskus parantaakin. Pahinta on, jos nämä psykiatrien diagnoosit alkavat haitata fyysisten tautien diagnosointia, niinkuin ilmeisesti käy erittäin usein, koska mielenterveyspotilaat kuolevat 20 vuotta nuorempina fyysisiin tauteihin.- jopasonjotakin
Meinaakko, että nämä fyysisten hoitojen lääkärit osaavat paremmin hoitaa mielenterveyttä? Psykoosistakin paranee antibiooteilla?
- putaka
Asiahan oli, että mielenterveyspotilaat kuolevat 20 vuotta nuorempina fyysisiin sairauksiin, koska tulet leimatuksi psykologin potilaaksi. Jos menet valittamaan vatsakipua, niin sanotaan, että sinulla on p sykoosi ja kuvittelet kipuaistimuksia. Ja sitten kuolet muutaman viikon päästä johonkin vatsatulehtukseen. Tämän tulkinnan voi tehdä se fyysisten asioidenkin lääkäri, jos tarpeeksi härö on.
Psykologi taas seuraa sinua jonkin mitättömän asian tai heidän mielestään riskin takia vuosikymmeniä ja piut paut välittää sinun verenpaineestasi tai fyysisestä kunnostasi, kun eihän se heille kuulu.
- narrative-
Noita laajoja, persoonallisuutta ja psyykkisiä ominaisuuksia kartoittavia psykologisia tutkimuksia ja testauksia perustellaan psykiatriassa yleensä sillä, että niiden avulla voidaan löytää "potilaalle" oikeanlainen, "diagnoosia" vastaava hoito ja terapiamuoto. Kuten edellä totesin, tutkimusten mukaan terapian onnistumista ei kuitenkaan ratkaise menetelmän ja "diagnoosin" yhteensopivuus, vaan terapiasuhteen laatu, asiakkaan motivaatio ja muu mitä asiakkaan elämässä terapian aikana tapahtuu. Psykiatrisessa potilastyössä tätä tieteellistä tutkimustietoa ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon, vaikka ko. tutkimustulokset on moneen kertaan toistettu ja monet niistä ovat helposti saatavissa internetistäkin, sekä alkuperäisartikkeleina että katsauksina.
"Potilaalta" kysytään toki yleensä toiveita hoidon suhteen, esim. onko motivaatiota terapiaan. Tähän toiveiden ja tarpeiden kartoittaminen sitten yleensä jääkin, sillä psykiatrisen "potilaan" ei katsota voivan ymmärtää paljoakaan tilastaan eikä siitä minkälaista apua tarvitsee.
Allaolevassa linkissä on katsausartikkeli, jossa psykoterapeutti Bill Robinson käy läpi tutkimuksia terapian onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä. Hän toteaa havainneensa omassa työssään myös, että asiakkaan oma näkemys ongelmistaan ja niihin johtaneista tekijöistä sekä apukeinoista on hoidon kannalta tärkeä. Hän puhuu asiakkaan omasta "muutosteoriasta".
Terapeuttinen yhteistyösuhde, allianssi, on terapian tuloksen kannalta ratkaiseva, ja parhaan tuloksen tutkimusten mukaan saavat terapeutit, jotka pitävät huolta että yhteistyösuhde pysyy hyvänä. He kiinnittävät jatkuvasti tarkkaan huomiota asiakkaan kokemuksiin terapiasta ja sen sujumisesta. He ottavat selvää mitä asiakas odottaa terapialta, ovat kiinnostuneita hänen omasta "muutosteoriastaan" ja huomioivat sen.
When therapist variables and the client's theory of change meet:
https://www.psychotherapy.com.au/fileadmin/site_files/pdfs/Robinson.pdf
Tutkimustiedon perusteella siis julkisen sektorin laajat, diagnosointiin ja terapiamenetelmän valintaan tähtäävät psykologiset kartoitukset ovat siis pääosin tarpeettomia. Enemmän olisi syytä keskittyä kysymään ihmisiltä itseltään mitä he tarvitsevat, ja pyrkiä noudattamaan näitä toiveita mahdollisuuksien mukaan.- onturhaatietoa
Nää sun linkkisi ja vuodatuksesi eivät varmaankaan auta keskustelun tasolla yhtään mitään "diagnoositoisenperään":lle. Luettelomaista lainattua tietoa, jonka voi kuka hyvänsä lukea, jos tahtoo.
- diagnoosiatoisenperään
Kylläpäs auttavat.
- reettaaki
Jos olet vaikka psykoosin tai bipolaarisuuden saanut, niin ei, ei potilaalta kysytä mitään. Ei mennä miten potilaasta tuntuu. Ei kuunnella syy-seuraussuhteita. Ei hoideta syitä, vaan vain oireita. Ei anneta tietoa diagnoosista. Mennään niinkuin lääkäristä tuntuu ja lääkäri on Jumala, miten oikeassa tai väärässä sitten onkin. Eli täyttä puppua ainakin noitten osalta. Jos joku hyvä terapeutti on, niin ehkä auttaa tai joku lääke ehkä akuuttiin vaiheeseen, mutta yleensä ottaen aika karmea on mielenterveyshuollon taso. Siitä esimerkkinä juuri, että skitsofrenian tai bipolaarisuusdiagnoosin saaneet (eli 4% väestöstä) kuolevat 20 vuotta nuorempina fyysisiin sairauksiin.
- PsykiatriIdiootit
reettaaki kirjoitti:
Jos olet vaikka psykoosin tai bipolaarisuuden saanut, niin ei, ei potilaalta kysytä mitään. Ei mennä miten potilaasta tuntuu. Ei kuunnella syy-seuraussuhteita. Ei hoideta syitä, vaan vain oireita. Ei anneta tietoa diagnoosista. Mennään niinkuin lääkäristä tuntuu ja lääkäri on Jumala, miten oikeassa tai väärässä sitten onkin. Eli täyttä puppua ainakin noitten osalta. Jos joku hyvä terapeutti on, niin ehkä auttaa tai joku lääke ehkä akuuttiin vaiheeseen, mutta yleensä ottaen aika karmea on mielenterveyshuollon taso. Siitä esimerkkinä juuri, että skitsofrenian tai bipolaarisuusdiagnoosin saaneet (eli 4% väestöstä) kuolevat 20 vuotta nuorempina fyysisiin sairauksiin.
Mieheni sai yhden käynnin perusteella diagnoosin bipolaarinen. Lähes vuosi järjettömiä lääkekokeiluja.
Totuus oli persoonallisuushäiriö.
Diagnoosi pysyy, vaikka ukko on elämäntapamuutoksen ja psykoterapian ansiostta fine.
- narrative-
Yksi tämän ketjun aiheeseen liittyvä ulottuvuus on perinteinen "luottamuksellisuus", jonka yleensä mainostetaan olevan olennainen osa psykologin ja psykiatrin työtä... Käytännössähän luottamuksellisuutta ei nykyään enää ole lainkaan. Kaikki vastaanotoilla tehtävät lakisääteiset kirjaukset kun ovat Kannan kautta luettavissa sekä psykiatrian tiimille että "mielenterveyspotilasta" hoitaville somaattisen terveydenhuollon työntekijöille. Joissakin sairaanhoitopiireissä niiden lukemista jopa suositellaan, "kokonaisvaltaisena hoitona."
Psykologit ja psykiatrit, jotka edelleen vakuuttelevat "potilailleen" vastaanotolla puhuttujen asioiden olevan "luottamuksellisia", eivät näytä huomanneen ristiriitaa, koska ovat suostuneet käytäntöön.
- Tosin tunnen useita, jotka eivät pidä sitä hyvänä, mutta julkista keskustelua ei asiasta ole vielä herännyt.
Tilanne käy ilmi mielestäni hyvin ilmi seuraavasta viestistä, johon törmäsi eräällä toisella keskustelupalstalla:
https://keskustelu.anna.fi/threads/psykologin-vastaanoton-luottamuksellisuus.2101649/
"Sairaanhoitopiirissämme voivat sekä terveyskeskuksen lääkärit että sairaanhoitajat, muistihoitajat, mielenterveydenhoitajat jne. (somaattisen puolen lähihoitajia lukuunottamatta) mennä katsomaan ja kirjoittelemaan mielenterveyspuolen tietoja. Ja tiimeissä ja kahvihuoneissa suut käyvät... Esim. lääkäri tai hoitaja voi avata mielenterveystiedot jos varaat ajan vaikka olkakivun takia. Ja entä jos mielenterveystietoihin on potilaan tietämättä kirjoitettu perättömiä juttuja. Tästäpä sitten lääkärit ja hoitajat saavat negatiivisen ja vainoharhaisen asenteen josta seuraa se että potilaaseen suhtaudutaan ivallisesti, huvittuneesti ja mielivaltaisesti. "
Ristiriitaista, ja ihmisarvoa alentavaa... Mutta tämäkin seuraa pohjimmiltaan siitä strukturalistisesta tieteenfilosofiasta kumpuavasta käsityksestä, että psyyken ongelmat ovat lääketieteellisiä sairauksia. Silloin niitä voidaan myös tutkia samalla tavoin, ja kysellä ihmiseltä hänen elämästään kuin kaikki mikä siinä tapahtuisi olisi jotenkin "sairauteen" kytköksissä tai sen "oireita", ja voidaan kirjata sellaisina muistiin. "Potilaan" asemaan kuuluu lähtökohta, että ihminen itse ei voi paljoakaan ymmärtää ongelmastaan, vaan hänen täytyy luovuttaa psyykensä, kuten ruumiinsakin, tulkinta kokonaisuudessaan ulkopuoliselle taholle, mikäli mielii saada asiantuntija-apua.
Tällainen vallankäyttöasetelma toimii jossain määrin somaattisissa sairauksissa, mutta ei tietenkään kun on kyse psyykestä. Mielen kärsimyksen lievittämisessä ja psyykkisten ongelmien selvittelyssä tarvitaan tasa-arvoista kohtaamista, ja ammattiauttaja voi auttaa vain jos tunnustaa subjektiivisuutensa.- JärjestelmäSyrjintä
Psykiatriset tiedot eivät kuulu psykiatrian ulkopuolelle.
Suomen potilastietojärjestelmä on virheellisesti rakennettu.
Ainut asia millä pitäisi olla merkitystä somaattiselle puolelle on psykiatriassa käytettyjen kemikaalien lukuisat negatiiviset vaikutuksen ihmisen somatiikkaan.
Suomalainen terveydenhoitojärjestelmä näyttää syrjivän psykiatrian jopa olemattomilla sairauksilla hulluksi leimaamia ihmisiä.
Suomen lain mukaan syrjintä on rikos.
Suomen lain mukaan jokaisella on oikeus yksityisyyteen.
- 8jj6d
Lopetin hoitoni kesken vuosia sitten juuri tuon saman ongelman takia. Pidin hoitotahon edustajia idiootteina, jotka eivät kyenneet syvälliseen keskusteluun eivätkä ylipäätään kohtaamaan minua yksilönä. He kehystivät kaiken jonkin diagnoosin ympärille ja huomasin, että kun tuo diagnoosi oli riittävän raskas, niin se esti keskusteluyhteytemme tavalla, joka oli kohtalokas minun itserelfektiokykyni kehittymiselle ja henkisen hyvinvointini parantumiselle. Oli idioottimaista ja nöyryyttävää, että jokainen ilmaisu negatiivisista tunnetiloista viestitti näille aivopestyille häiriintyneille hölmöille jostain patologisesta tilasta, johon piti määrätä lisää lääkereseptejä. Jos on riittävän "sairas", niin jokainen vastoinkäyminen elämässä on aihe uudelle lääkereseptille. Se hoito ei ole mitään muuta. "Sairauteni" etilogiakin on tuntematon, niin sanoi kolmas vuoden aikana minua hoitanut lääkäri. En ymmärrä, miten nuo puoskarit eivät käsitä, miten vähä-älyisiltä he kuulostavat raiskattujen ja koulukiusattujen potilaidensa silmissä, kun he puhuvat potilaidensa "sairauden" etiologista tällä tavalla. He ovat idiootteja, jotka eivät ole löytäneet tilastollisista yhteyksistä mitään suurta selittäjää antamalleen diagnoosille ja koska he ovat idiootteja, he pitävät tätä suurta tuntematonta selittäjää suuremmassa arvossa kuin yksilön omia kertomuksia ongelmiensa luonteesta. Siksi heidän ei tarvitse ymmärtää, eikä heidän tarvitse kuunnella, Heidän tarvitsee vain tulkita kaikki potilaan puhe ennalta määritetyn kehyksen rajoissa hyvin pinnallisesti ja määrätä sitten näihin "oireisiin" (eli potilaan itseilmaisun "vääriin" puoliin) jotain lääkettä, jonka tehosta ei ole mitään muuta todistetta, kuin lääkeyhtiöden rahoittamat lyhyen aikavälin kokeet, jotka ovat jo tutkimusasetelmaltaan hyvin vääristyneitä. Ymmärrän kyllä sinänsä sen, miksi minua hoitaneet tahot ovat ihmiskuvaltaan niin häiriintyneitä, koska monet diagnoosit ovat vahvoja teoreettisia konstruktioita, joiden ympärille erilaiset selittävät hypoteesit ja mallit rakentuvat tieteellisessä tutkimuksessa. Ja vaikka ne eivät ole lääketieteellisesti valideja, ne usein vahvistavat itse itseään, koska psykososiaalisina ilmiöinä ne ovat hyvinkin muokattavissa vallankäyttäjien määritelmien ja intressien suuntaan. Esimerkiksi masennuspotilaat ovat usein masentuneita sosiaalisista menetyksistä, liittyivät ne sitten asemaan tai kiintymyssuhteisiin. On aivan mahdollista kroonistaa tämä tila diagnosoimalla se sairaudeksi ja luonneviaksi, koska diagnosoiminen on psykososiaalinen prosessi, jossa käytetään valtaa yksilöön ja siihen, miten hän määrittää itsensä. Luonnollisesti myös riippuvuus erinäisiin psykoaktiivisiin aineisiin heikentää pitkällä aikavälillä ihmisen toimintakykyä ja vaikuttaa siihen, miten hän kokee itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan. Diagnoosien pohjalta hoitaminen on paitsi satuttavaa, se on hölmöä ja tehotonta. On ilmeistä, että jopa somaattiset oireet voivat kaikessa epämääräisyydessään johtua lukuisista eri asioista, eikä oireiden perusteella voi useinkaan tehdä mitään varmaa lääketieteellistä diagnoosia. Diagnoosivaihtoehdot voivat liikkua esimerkiksi vaikean rintakivun kohdalla vaikeasta sydänsairaudesta närästykseen. Ja molemmat ovat somaattisia ongelmia, joiden biologinen syntymekanismi tunnetaan suhteellisen hyvin. Psykiatriassa ei ole yhtäkään tällaista ongelmaa, ja silti he valehtelevat päin naamaa potilailleen, että hoitavat jotain spesifejä lääketieteellisiä ongelmia ihmisen kehossa, vaikka näistä ongelmista ei ole mitään näyttöä. On vain kasa oireita ja kasa vahvoja oletuksia, ja jos potilas ei omaksu näitä oletuksia "oireistaan", vika on hänessä eikä näissä häiriintyneissä puoskareissa.
- ulapallajoku
Juu kyllä se noin pahimmillaan ainakin menee. Jospa joskus vaikka psykiatrit tyhjentäisivät sen potilaskertomuksen täysin, ja katsoisivat aivan puhtaalta pöydältä. Siellä voi aivan mitä tahansa puppua olla ja asiat voivat olla muuttuneet jne. Ja jos jotain muuta ongelmaa on, nini se jätetään huomiotta.
Jos aiot joittenkin höyrähtäneitten laittamista diagnooseista päästä eroon, niin joudut muuttamaan toiselle puolelle maapalloa, eikä sekään välttämättä riitä.
- narrative-
nimimerkki "siksikyselevät " kirjoitti nimimerkille "diagnoosiatoisenperään":
"Olet saanut mielestäsi henkilöäsi loukkaavia diagnooseja näiden terapioiden seurauksena. Se on terapiaa antaneen henkilön käsitys ja mielikuva sinusta. Tuskin hän sitä "ilkeyttään ja loukatakseen" on tuonut epikriisissa ilmi."
Tässä on aika paljon pähkinänkuoressa siitä mitä mielestäni ei saisi tapahtua silloin kun ihminen lähtee hakemaan apua henkisessä kriisissä. Että joku auktoriteettitaho lausuu hänestä yksipuolisen näkemyksensä, joka jaetaan sitten enemmän tai vähemmän objektiivisena totuutena muille hänen kanssaan tekemisissä oleville.
Psykiatrinen järjestelmä ei anna ihmiselle mahdollisuutta ottaa kirjallisissa dokumenteissa kantaa hänestä tehtyihin päätelmiin (paitsi hoidosta tehdyissä muistutuksissa, jotka eivät näy potilastyössä). Psykiatrisen "potilaan" tehtävä on vain tuottaa mahdollisimman paljon raakamateriaalia kertomalla avoimesti elämästään ventovieraille, jotta hänet voidaan diagnosoida. - Tässäkin mennään lääketieteellisen ajattelun mukaan, kuten somaattisten sairauksien kohdalla. Kuitenkin psyyke on aivan eri asia.
Asiaan kuuluu, että "potilaan" on suostuttava siihen että kaikesta mitä hän itsestään ja mahdollisesti myös läheisistään paljastaa laajoissa, hyvin henkilökohtaisia elämänalueita kattavissa "psykodiagnostisissa" tutkimuksissa tehdään yksityiskohtaisia muistiijnpanoja sähköiseen potilastietojärjestelmään, jossa niitä voivat lukea kaikki "potilasta" somaattisissakin sairauksissa hoitavat koko hänen loppuelämänsä ajan, ja vielä 12 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin, mikä on on ”potilasasiakirjojen” virallinen säilytysaika.
Mahdollisuus määritellä yksityisyytensä rajat on tärkeää ihmisen perusturvallisuuden kannalta.
Ja lisäksi tässä prosessissa tieto vääristyy, kun syntyy nk. ”rikkinäinen puhelin.” Kun yksi tekee diagnoosin tai muita päätelmiä, niitä eivät toiset hevin muuta.
Tämän käytännön kuvitellaan edistävän hyvää hoitoa. Että jokaisella hoitoon osallistuvalla olisi mahdollisimman paljon ”etukäteistietoa”. Psyykkisten ongelmien vuoksi apua hakevan ihmisen etu kuitenkin edellyttäisi, että häntä tapaavat muodostaisivat näkemyksensä hänestä itsenäisesti. Ihmisten toisistaan tekemät päätelmät syntyvät osana sosiaalista vuorovaikutusta ja ne ovat aina subjektiivisia, oli niitä tekevällä minkälainen koulutus tai asiantuntemus tahansa.
”Potilaalla” ei siis ole virallista puheoikeutta omissa asioissaan, vaan hän joutuu joka kerta terveydenhuoltojärjestelmässä asioidessaan hyväksymään muiden kirjoittamat kertomukset ja tulkinnat itsestään, ja sen, että häntä tarkastellaan jokaisessa uudessa tapaamisessa näiden virallisen aseman saaneiden kuulopuheiden perusteella.
Monet niistäkin, jotka eivät katso saaneensa ”väärää” diagnoosia, kokevat, että potilaskertomukset ja diagnoosit kertovat heistä virheellistä ja vääristynyttä tarinaa.En usko, että pitkäaikainen sopeutuminen muiden määrittelemään todellisuuteen henkilökohtaisissa asioissaan tekee kenellekään hyvää. Se voi olla jopa syvästi traumatisoivaa silloin kun lausunnon laatijan näkemys poikkeaa merkittävästi omasta, ja parhaassakin tapauksessa se voi vieraannuttaa ihmistä omasta identiteetistään.
Englannissa kehitettävässä Power Threat Meaning – lähestymistavassa tämä ja monet muut psykiatrisen järjestelmän alistavat vaikutukset on koetettu eliminoida. Samoin suomalaisessa Avoimen dialogin mallissa on periaatteena, että hoitoneuvottelut käydään aina asiakkaan läsnäollessa. Näissä lähestymistavoissa koetetaan siis välttää ”selän takana puhumista,” sekä suullisesti että kirjallisesti.
Näissä ei-diagnostisissa hoitomalleissa on oivallettu, että kaikki tutkimukset, määritelmät ja kirjalliset merkinnät tulee toteuttaa yhteistyössä asiakkaan kanssa siten, että ne ovat hänelle myönteinen ja voimaannuttava kokemus ja sellaisena tärkeä osa auttamista. Nykyäänhän diagnosointi nähdään hoidosta erillisenä. Joskus se jopa esitellään potilaille vähän pahoitellen, ikävänä välivaiheena, joka on välttämätön oikean hoidon löytämiseksi. Diagnosoinnin aiheuttamista traumoista ollaan tietoisia, mutta asialle kohautellaan olkapäitä.
Tutkimustiedon mukaan diagnosointi ja siitä seuraava stigma koetaan usein jopa pahempana kuin ongelma, jonka vuoksi hakeuduttiin hoitoon. Ja tämän seuraukset myös kaivavat maata mahdollisesti myöhemmin aloitettavan hoidon alta.- jäiepäselväksi
Kuinka siis potilaan tulisi toimia, kun ei hyväksy saamaansa diagnoosia?
- TietoOnValtaa
Jokaisen pitäisi tarkistaa potilasasiakirjansa ja korjata niistä virheet.
Jokaisen pitäisi selvittää itsestään tehdyn diagnoosin kriteerit ja täyttyvätkö ne totuuden mukaisten potilasasiakirjamerkintöjen perusteella.
Jokaisen pitäisi kannella virheellisistä diagnooseista.
Tietoa potilasasiakirjojen tarkistamisesta ja muistutusten tekemisestä saa potilasasiamiehiltä ja lainsäädännöstä. - loperi
Eipä siinä hirveästi voi tehdä. Potilaskertomuksen voi saada ehkä jostain ja jotain valittaa, mutta se on periaatteessa sinun sanasi lääkärin sanaa vastaan, ja siinä tapauksessa häviät aina. Ja varsinkin jos asia on parantumattomaksi mielletty, niin et voi saada diagnoosia, että olet parantunut.
- Männynhalaaja
Jos on varaa käy yksityisellä ja kieltää tietojensa kirjaamisen tähän kanta.fi
En tiedä onko tuo mahdollista enään sen jälkeen jos tuo sote menee läpi.
Ja suurimmalla osalla, mm. minä , ei ole mitään varoja tavata yksityisellä.
Pitää siitten vain mennä mehtään ja halata mäntyä. - VääräTietoOnVäkivaltaa
Väärien tietojen kirjaaminen potilastietoihin on virkarikos.
- akhmedahne
Se on kyllä sellaista touhuumista. Ensin vedätään tähän suuntaan ja sitten tähän. Mukamas ihmiselle hyvää aiotaan näin sisäisesti psykkolookkien kesken, mutta pahaksi kaikki jotenkin kääntyy. Ei voi muuta sanoa, kuin että pysykää kaukana.
- lemuri
Kyllä yleensäkin tuo ainakin länsimainen mielenterveydenhoito on täyttä kuraa. Yleensä ihminen tarvitsee rehellisyyttä, luottamusta ja aitoutta ihmisiltä parantuakseen ja voidakseen paremmin. No mielenterveydenhoito on täällä kaikenlaisia kikkakolmosia, jotta potilas saadaan vähän hyppimään ja menettämään loputkin luottamuksensa. Niin kuin alkeellisimmatkin empatiataidot näiltä touhuilijoilta puuttuisivat. Ei kyllä paljon pahemmin näitä voisi lytätä. Jos satut jotenkin sairastumaan tai tulemaan luokitelluksi sairastuneeksi, niin ensin sinun täytyy selvitä mahdollisesta sairaudesta ja sen aiheuttaneista olosuhteista ja sen jälkeen psykiatrian aiheuttamista lääkinnällisistä ja muista vammoista ja henkisistä haitoista. Jos näistä jotenkin selviät (useathan kuolevat), niin psykiatrit rupeavat hurraamaan, että miten me hänet parannettiin.
- recoveringFromTreatment
Ihmisen pitää toipua henkisestä kärsimyksestä ja siihen päälle hoidon seurauksista eli mahdollisista psyykenlääkkeiden kehon toimintaa häiritsevistä toksisista haittavaikutuksista mielessä ja kehossa, lääkkeistä irtautumisen tuskasta (vieroitusoireet), ja päälle koko elämäsi yksityisasioineen saadaan jättää tietokantaan lääkäreiden luettavaksi. Kukaan ei myönnä välttämättä kokemiasi lääkkeiden haittavaikutuksia mitkä voi olla traumaattisia. Lisänä saat kantaa hoidossa saamiasi stigmoja ja leimoja, jotka ovat myös nähtävillä ja jotka ovat mukavana taakkana esimerkiksi jos haet töitä jne. Jos tulet vahingoitetuksi hoidossa tai et toimi enää hoidon seurauksena kuin ennen (kun olet mahdollisesti napsinut pillereitä, saanut aivosi sähkötetyksi ja mitä lie antanut aivosi psykiatrien "koekentäksi"), saat marginaalisena "korvauksena" työkyvyttömänä etuisuuksia, joista sinun pitää taistella ja hyppiä mielenterveysjärjestelmän erilaisissa aktivointitoimenpiteissä toimimattomana ja ottaa vastaan samaa apua mistä sinulle alunperin tulikin haittaa. Tähän sopisi esimerkiksi lainaus Albert Einsteinilta : "Hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia."
Kun lopussa joku traumatisoituneena tuosta kaikesta päättää päivänsä, psykiatri ajattelee että tuo ihminen oli mieleltään sairas, kovasti yritettiin auttaa mutta näin kävi. Sokeita ovat järjestelmän traumatisoivalle luonteelle ja harmille mitä tekevät. Ovat varmaan kautta aikojen olleetkin.
- 123d123123f123
valitettavasti luotetaan lääkkeisiin niinku ne olisivat kaikkivoipa ratkaisu kaikkiin diagnosoidun potilaan ongelmiin. muuten asiaan ei halua kukaan sotkeutua.
kun lönkötät sen saman 30min keskustelun hoitajan kanssa nii sitä kiinnostaa vaan oletko ottanut lääkkeet vai et. muu on sana helinää ja onkimista.- 1231f1231f23
jos et ole ottanut lääkettä nii alkaa syyllistys: tämä ja tämä johtuu siitä ettet ottanut "kaikkivoipaa lääkettä joka tekee sinusta normaalin meidän silmissä".
ihan sama mikä on totuus tai ei. - Hyvä.lääke
Minä oon syönyt näitä myrkkyjä 20v.
Voin oikein hyvin.
Töissä olen.
Sosiaaliset suhteet jne ovat kunnossa.
- åppökkjkhgggfddss
Ihan loistava teksti! Olisin voinut itse ottaa kantaa tähän tapaan. Kun elämässä oli rankkaa ja ihan tavallisia vaikeuksia kasautunut yhdellä kertaa liikaa, sellaista normaalia välittävää tukea ja keskustelua oli aivan mahdotonta saada ammattilaisilta. Siis ihminen ihmiselle tyylillä voimaa ja erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Mietin useamman kerran, mikä näitä ihmisiä vaivaa. Saako koulutus ja työ kokonaan kadottamaan tuntuman siihen, mitä on olla ihminen ja miten ollaan ihminen. Viileä etäinen tarkkailu kuuluu poliisitutkintaan. Ylimielinen toisen ihmisen määrittely ihmisten erottelua ja eriarvoistamista korostaviin oppeihin. En saanut voimaa, en toisen ihmisen kanssa jakamista, en toimivia ratkaisuja ongelmiin, en itseluottamusta ja rohkeutta. Enkä puhu vain yhdestä ammattilaisesta. Koko ajan korostuivat jonkinlainen vikojen ja diagnoosien hakeminen, lääkkeet ja heidän erilaiset palvelunsa. Asioista, jotka minä koin elämään kuuluvina, ja oireista, joita itse pidin normaalina, inhimillisenä reaktiona olosuhteisiin ja tapahtumiin, pyrittiin väkisin tekemään jotakin heidän malleihinsa sopivaa tai tavallaan "epänormaalia". Käytännössä jäin yksin huolineni. Oma kunnioitus heidän ammattiryhmäänsä ja koulutustaan kohtaan meni, en usko ketä tahansa. On myös huolestuttavaa, jos koulutuksen perusteella jollekin ryhmälle annetaan oikeuksia sanella, kuka on mitäkin, ja jos järjestelmä on vielä suljettu niin, että sen vastustaminen leimataan vääräksi (hoidonvastaisuus) tai sen avulla suljetaan ihmisiä esimerkiksi sairaslomamahdollisuuksien tai tuen ulkopuolelle. Koen, että nämä asiat pitäisi ottaa enemmän puheeksi julkisuudessa, puuttua niihin. Tieteistä sinänsä voi olla apuakin, jos epäkohtiin puututtaisiin.
- narrative-
Kirjoitit hyvin :)
- Ianeau
Saamasi kohtelu on normaalia ja ymmärrän, että häkellyttävää asiaan aikaisemmin kokemattomalle ja siihen perehtymättömälle. Ihmettelysi viestittää heti, että et tiedä psykiatriasta paljoa. Odotat heidän auttavan sinua, mutta et ole tietoinen, ettei sellainen ole psykiatrisen järjestelmän tarkoitus.
Mikäli haluat oppia mistä psykiatriassa on kysymys, ja englannin kielitaitosi on ainakin kohtuullista, voit lukea aiheesta nopeasti sivustolta szasz com. Sivusto on edesmenneen psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szaszin (1920-2012) virallinen tietosivusto, missä on paljon tietoa psykiatriasta aikaisemmin tietämättömille. Ensimmäisenä voit vilkaista manifestoaan, jossa asiat ovat tiivistettynä, joskin niin tiukka tiivistys ei välttämättä aukea ihan yhdeltä istumalta. Toivotan opettavaisia lukuhetkiä.
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 271858
Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha231798Heikki Silvennoinen petti vaimoaan vuosien ajan
Viiden lapsen isä Heikki kehuu kirjassaan kuinka paljon on pettänyt vaimoaan vuosien varrella.1171761Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.701567Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?601432Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se201246Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan371153Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k101127- 111118
Avaa sydämesi mulle
❤ ❤❤ Tahdon pelkkää hyvää sulle Sillä ilmeisesti puhumalla Avoimesti välillämme Kaikki taas selviää Kerro kaikki, tahdo361102