Hellyyden ehdoilla

Olen eläkkeelle jäänyt mies, pitkään pörssiyhtiössä työskennelyt erilaisissa tehtävissä. Tunnen siis sen maailman.

Olen nyt saattanut hautaan sekä isäni että äitini. Molemmat kulkivat lopun matkaa hoitokotien kautta kun omat taidot ja voimat eivät enää riittäneet kotihoitoon. Molemmilla oli omat sairautensa, jotka pikkuhiljaa rappeuttivat heidät täysin. Ja molemmat muuttuivat hiljalleen kuin pikkulapsiksi joita pitää hoivat ja helliä, avuttomiksi sekä voimiltaan että ajatuksiltaan.

Kun hyppäsin sieltä bisnesmaailmasta tähän hoitokotimaailmaan tulin kuin toiselle planeetalle. Olin tottunut kiireiseen elämään, palavereihin minuuttiaikataululla ja rahan tekemiseen keinoja kaihtamatta, kiirettä, kiirettä, bisnestä, bisnestä. Sitä se oli.

Hoitokodissa kiire loppuu, siihenpä istahdin isän tai äidin viereen odottamaan kuolemaa. Hiljaa viikot venyivät vuosiksi ja aloin tottua rutiineihin. Aamuisin on kiirettä kun kaikki puetaan ja ruokaillaan, välillä hyväkuntoisemmat käyvät pikku lenkillä käytävällä. Ruokailu, kahvi, iltaruoka, iltapala, pesu, nukkumaan toistuu päivittäin. Hoitajat hääräävät nämä perusasiat rutiinilla, Seurasin heitä ja ihailin sitä rauhallisuutta ja jaksamista, jokaista asukasta kohdellaan ihmisinä. Jokaiselle annetaan apua ja mikä minusta oli tärkeintä heitä ikäänkun hellitään, kuin pieniä lapsia. Voi miten onnellinen isäkin oli kun hänen tukkansa kammattiin tai kohennettiin asentoa, laitettiinpa sukka paremmin jalkaan ja katsottiin onko siellä korvassa joku kun se niin soi. Istahtipa tyttö isän viereen ja luki paikkakunnan lehteä hänelle ja jutteli kylän kuulumisista. Nämä kaikki pienet hetket niiden rutiinisuoritusten lomassa olivat hyvin tärkeitä sekä isälle että äidille. Heistä välitettiin, heitä kuunneltiin, heille puhuttiin. No, pikkuhiljaa kunto huononi, välillä käytiin lääkärissä ja lopulta oltiin jo liki toisissa maailmoissa petipotilaina. Lopulta kuolema sitten tuli, odotetusti ja ajallaan kummankin kohdalla.
Muistetaan että ei sinne mennä huvikseen yhteiskunnan hoitoon, sinne mennään kuolemaan. Kukin omaan tahtiinsa.

Ja sitten tähän maailmaan takaisin. Minusta on täysin järjetöntä edes kuvitella sen pörssiyhtiöiden työkiireen, resurssipulan ja ahneuden tuomista tähän ympäristöön. Tunnen pörssiyhtiöt, heidän toimintatapansa ja arvonsa. Ei siellä ole muita arvoja kuin raha, vaikka kalvolla sitten kaikkea kaunista esitetäänkin. Kun menee huonosti, resurssit minimoidaan, kulut minimoidaan (so viedään vaikka se viimeinenkin porkkana mummon suusta). Ja aina on se loputon ahneus rahan tekemiseksi, sille kumarretaan se on se jumala. Tulosta pitää näyttää joka tilikausi, keinoja kaihtamatta. Tulos tai ulos koskee siellä henkilökuntaa läpi linjan. Sinne palkataan vain tuloksentekoon kykeneviä henkilöitä, ei mitään inhimillisiä arvoja ajattelevia ihmisiä. Bisnes on bisnes ja se voi toimia firmojen kesken, mutta ei siihen pidä sotkea avuttomia vanhuksia.
Tappakoon firmat toisiaan ihan rauhassa, mutta ei ihmisiä. Siitä tämän yhteiskunnan tulisi huolehtia.

Teknisesti voidaan ajatella että noiden perusrutiinien hoitaminen minimiresurssein riittää, mutta kyllä se hoitotyö on kaikkea muuta sen lisäksi, välittämistä, huolenpitoa ja vierellä olemista viimeisillä hetkillä. Ei sitä mitata rahassa eikä tehokkuudessa vaikka Sipilä hakeekin 24 milj. euron säästöjä juuri näistä resursseista. Samoin Soinin puheet Filippiniläistyttöjen tuomisesta Suomeen hoitotyöhön ovat likimain loukkaus vanhuksia kohtaan. Mitenpä se filippiniläistyttö vaikkapa juttelisi täällä keskisuomessa mummon kanssa paikkakunnan asioista, lukisi lehteä tms. Vaipat voi vaihtaa, mutta sekö riittää Soinin mielestä ? Olet sinäkin ulkona täysin tästä asiasta.

Tutkimusten mukaan puolet toimitusjohtajista on psykopaatteja, vailla mitään tunteita ja näin ajattelisin Sipilästä ja Soinista. Pörssiyhtiöissähän tämä on jokapäiväistä, lähtien toimitusjohtajasta aina hänen palkaamiiinsa johtajiin.

Sipilä ja Soini ovat molemmat (unohtamatta kokoomusta jonka toimesta tätä uudistusta nyt ajetaan) täysin ulkona siitä maailmasta jota inhimillinen kuolema edellyttää. Tukena olemista, lähellä olemista. Ja juuri siihen hoitajilla pitää olla aikaa. Häpeän olla Suomalainen ja kuunnella teidän hallituspuolueiden puheita asioista, joista teillä ei ole mitään käsitystä. Aikana jolloin meillä on rahaa enemmän kuin koskaan. Verrataanpa tätä vaikka 50-luvulle, silloin oli kunnissa vanhustenkodit, varoja oli vähän mutta kukaan ei edes puhunut vanhusten suunnilleen heitteillejätöstä tai tehokuudesta kustannusten minimoimiseksi. Heidät hoidettiin, oli heidän vuoro huolehtia asiasta. Nyt on meidän vuoro, jos sivistysvaltioksi muka itseämme kutsumme.

En tule koskaan äänestämään yhtään tämän hallituksen puoluetta jo sen takia että tällaista epäinhimmillisyyttä edes harkitaan ja siitä keskustellaan. Kuolevien ihmisten kurittamista, voi hyvänen aika tätä maailmaa !

Hävettää !

Olla !

Suomalainen !