Onko raja mieleltään terveiden ja mt-ongelmaisten välillä keinotekoinen? Ovatko kaikki ihmiset todellisuudessa mt-ongelmaisia ja ihmisten välillä on siinä korkeintaan vain aste-eroa?
Olen ymmärtänyt, että mt-ongelma (sekä psykiatriset sairaudet että erilaiset psyykenhäiriöt kuten persoonallisuus- ja mielialahäiriöt) diagnosoidaan silloin, kun henkilön toimintakyky vaikeutuu jollain tai useammalla elämän osa-alueella, esim. työkyky heikkenee, tulee ongelmia sosiaalisissa suhteissa kuten parisuhteessa tai vaikeuksia arkisissa päivärutiineissa kuten aamulla sängystä nousemisessa tai henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisessa.
Onko lopulta kyse usein vain siitä, että mieleltään terveen olosuhteet ovat hänelle suotuisat eikä hänen mt-ongelmansa pulpahda pinnalle?
Esim. joku elää ensin mieleltään tervettä elämää työssäkäyvänä ja naimisissa olevana perheenisänä, mutta 15 vuoden avioliiton jälkeen hänen vaimonsa jättää hänet ja hän joutuu muuttamaan yksin omaan asuntoon. Yhtäkkiä hän alkaakin räpiköidä työkyvyn, sosiaalisten suhteiden tai arkisen päiväjärjestyksen alueella. Alkoholia alkaa kulua liikaa ja päälle päätteeksi hän saa potkut töistä. Hänelle tulee suisidaalisia ajatuksia. Hän hakeutuu mt-palveluiden piiriin ja hänellä diagnosoidaan masennus.
Oliko esimerkkihenkilö aiemmassa elämässään sittenkin jotenkin pinnanalaisesti mt-ongelmainen, mutta se ei vain päässyt pulpahtamaan pinnalle, diagnosoitavaksi, kun olosuhteet olivat suotuisat hänelle?
Vai onko esimerkkitapauksessa kyse siitä, että hänellä puhkesi psyykenhäiriö vasta olosuhteissa tapahtuneiden muutosten jälkeen/myötä?
Jos ensin mainittu pitää paikkansa, niin voisiko olla että kaikki ihmiset ovat mt-ongelmaisia, mutta kaikki eivät joudu olosuhteisiin, joissa mt-ongelma tulisi esiin?
Olen ymmärtänyt, että mt-ongelma (sekä psykiatriset sairaudet että erilaiset psyykenhäiriöt kuten persoonallisuus- ja mielialahäiriöt) diagnosoidaan silloin, kun henkilön toimintakyky vaikeutuu jollain tai useammalla elämän osa-alueella, esim. työkyky heikkenee, tulee ongelmia sosiaalisissa suhteissa kuten parisuhteessa tai vaikeuksia arkisissa päivärutiineissa kuten aamulla sängystä nousemisessa tai henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisessa.
Onko lopulta kyse usein vain siitä, että mieleltään terveen olosuhteet ovat hänelle suotuisat eikä hänen mt-ongelmansa pulpahda pinnalle?
Esim. joku elää ensin mieleltään tervettä elämää työssäkäyvänä ja naimisissa olevana perheenisänä, mutta 15 vuoden avioliiton jälkeen hänen vaimonsa jättää hänet ja hän joutuu muuttamaan yksin omaan asuntoon. Yhtäkkiä hän alkaakin räpiköidä työkyvyn, sosiaalisten suhteiden tai arkisen päiväjärjestyksen alueella. Alkoholia alkaa kulua liikaa ja päälle päätteeksi hän saa potkut töistä. Hänelle tulee suisidaalisia ajatuksia. Hän hakeutuu mt-palveluiden piiriin ja hänellä diagnosoidaan masennus.
Oliko esimerkkihenkilö aiemmassa elämässään sittenkin jotenkin pinnanalaisesti mt-ongelmainen, mutta se ei vain päässyt pulpahtamaan pinnalle, diagnosoitavaksi, kun olosuhteet olivat suotuisat hänelle?
Vai onko esimerkkitapauksessa kyse siitä, että hänellä puhkesi psyykenhäiriö vasta olosuhteissa tapahtuneiden muutosten jälkeen/myötä?
Jos ensin mainittu pitää paikkansa, niin voisiko olla että kaikki ihmiset ovat mt-ongelmaisia, mutta kaikki eivät joudu olosuhteisiin, joissa mt-ongelma tulisi esiin?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Vähän samalla tavalla olen itse ajatellut asian.
Loppujen lopuksi kyse on toimintakyvystä tai jostain tapahtumasta jonka takia asia diagnosoidaan.
Varmasti moni koulukiusattu tai onnettumuuden tai rikoksen uhri voi olla pitkäänkin toimintakykyinen kun kuormitus lisääntyy tai elämäntilanne muuttuu niin toimintakyky laskee..
Toki sairauksia puhkeaa myös eri syistä myöhemmällä iällä mutta varmasti ihmisillä on erilaisia sairauksia ja piirteitä jotka on haitallisia mutta ei ole diagnosoitu.
Ainahan kaikki ei tietenkään ole myöskään sairauksia.. kyse on kuitenkin tietyistä raja-arvoista jotka on määritelty ja ne kun ylittyy niin olet sairas.. eli kyse on toimintakyvystä ja siitä teetkö esim vahinkoa muille ja silloin asiaa aletaan diagnosoimaan ellei se esim lääkärintarkastuksessa ole esiin tullut.
Ollaanhan me ihmiset tosi erilaisia kestokyvyltämme. Mutta kai siinä jotkut kriteerit on mitä luetaan sairauksiksi tai siis mielenterveysongelmiksi. Eihän suru ja ujous jne ole mt-ongelmia, vaikka niihinkin tupataan varmaan jos mitä lääkettä. Vastoinkäymiset kuuluu elämään, ei kenenkään elämä ole pelkkää paistetta vaan minusta suhtautuminen vastoinkäymisiin ja menetyksiin ratkaisee, että miten niistä selviää.
Toinen kestää vastoinkäymisiä paremmin kuin toiset ja varmaan lapsuudella on paljon tekemistä sen asian kanssa. Että millaisia valmiuksia kohdata pettymyksiä ja vastoinkäymisiä kelläkin on tullut lapsuudessa ja miten niistä on opetettu tai opittu selviämään. Jos ei ole koskaan kokenut mitään menetyksiä tai pettymyksiä niin se eka joka tulee vasta teini-iän jälkeen voi kai kaataa sitten, vaikka joku toinen kokee asian vaan hidasteena.
Yksi voi masentua tosta avioerostakin tosi pahasti, mutta toinen ei koska on elämässä vielä pahempaakin sen lisäksi, vaikkapa vammautuminen tai fyysinen sairaus tms. joka vie suuremman huomion. Avioero siinä kohtaa voi olla pikkujuttu. Toinen ei avioerosta ole moksiskaan vaan pitää sitä hyvänä juttuna kun pääsee vapauteen. Tietty uuteen elämäntilanteeseen kestää sopeutua, mutta niinhän se kaikissa vaiheissa on.
Niin ei ujous ym ole mt ongelmia sinällään. Mutta kun ihmisiä aletaan nykystandardeilla tutkimaan niin mitä sieltä löytyy. Jokaisella on ne kipupisteensä ja vaikka ujous ei ehkä sinällään ole mt ongelma niin löytyykö sieltä taustalta esim estynyt persoona tai eristäytyvä tai Stressaavissa tilanteissa moni meistä saa vaativan, huomionhakuisen tai epäsosiaalisen persoonallisuustyypin piirteitä.
Toki ihminen joka on mustasukkainen ei ole automaattisesti mt ongelmainen mutta hyvin epätervettä käytöstä siinä paljon on Tunne-elämässä.
Parisuhte kun kariutuu taitaa miehet olla yleensä heikommilla pidemmän päälle. Joku osaa ongelmia paremmin käsitellä mutta vaikka toimintakyky säilyisi ei se tarkoita ettei nyky mittareilla kärsisi esim masennuksesta ja ainahan on myös käsittelemätön suru joka haudataan syvälle ja jaksat jonkin aikaa mutta kun asiat kasaantuvat voi tulla hyvinkin kova masennus.
Eli jos aletaan heittää ujous ei se ei ole mt ongelma tai suru sinällään ei tarkoita masennusta mutta kyllä siellä taustalla voi olla masennus tai jokin persoonallisuus häiriö hyvinkin normaaleilla ihmisillä mutta kysehän on vain raja-arvoista jotka on päätetty.. ja nykyään se tärkein mittari on tietyt ajatukset ja toimintakyky. Tosin eihän esim itsemurha tarkoita että olet masenrunut..eli kaikki on suhteellista.
Tosin en ole mikään asiantuntija..
Kyllä, raja mieleltään terveiden ja mt-ongelmaisten välillä on täysin keinotekoinen.Ero on vain se että mt-ongelmaiset ovat joutuneet tekemisiin psykiatrian kanssa ja heidät on leimattu tekaistuilla "diagooseilla" joilla ei ole mitään tieteellistä pohjaa.
Mt-ongelmaiset ovat hakeutuneet itse psykiatrian kanssa tekemisiin, eivät joutuneet. Toki psykiatria on voinut pahentaa paljonkin ongelmia, toisaalta kotona kädet ristissäkään ongelmien häviäminen ei usein tapahdu.Kysymykset on hyvin suhteellisia ja riippuu näkökulmasta. Onko narsismi tai väkivaltakaan sairaus tai moraalisesti väärin jos se on evolutiivisesti ihmiselle tietyllä tapaa luontaista?!
Kyllä mä ainakin jouduin kun lääkeyliannostuksen vuoksi kaksi päivää teho-osastolla makasin.. Jos en olisi vapaaehtoisesti mennyt lääkärille olisi ollut vain vaihtoehtona pakkohoito osastolla. Diagnoosi selventää kyllä montaa tapahtunutta asiaa tässä elämässä. Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi 2.
Vai ovatko kaikki terveitä
:) :) :)
Jatkan vielä että jos lapsena on kokenut torjuntaa, kylmyyttä ja väkivaltaa tai muuten on perustarpeet sivuutettu niin varmasti se vaikuttaa aivoihin ja sitä kautta mielen hyvinvointiin. Ainakin hyväksikäytetyt ja väkivaltaa kohdanneet on hauraampia kuin ne joilla olis ollut hyvä ja terve lapsuudenkoti. Varmaan synnynnäisetkin ominaisuudet vaikuttaa miten noista selviää. Mutta ympäristö meitä muokkaa todella paljon. Yksi lapsi selviää hyvin mutta toinen joutuu hoitoon. Voi kun ihmiset ymmärtäisi huolehtia lapsesta ja antaa rakkautta.
Suuri osa mielisairauksista johtuu ympäristötekijöistä eikä niinkään perimästä. Kyse voi olla vaikka sikiön ahdinkotilasta tai lapsuuden ajan kaltoinkohtelusta alkoholistivanhempien tai vastaavien taholta. Toki jos elämässä tulee valtavasti haasteita lyhyellä aikavälillä kuten useita läheisiä kuolemantapauksia lyhyen ajan sisällä niin kukapa ei sairastuisi jos selviytymiskeinot ovat huonot.
Keskimäärin tiedetään että suojaavia tekijöitä mielisaitaudelta ovat rakastavat vanhemmat ja turvallinen lapsuus, koulutus, ystävät, päihteettömyys, liikunta, työ, harrastukset jne, eli siis aivan tavallinen elämä. Varmin tapa tuhota lapsen mielenterveys on päihteitä raskauden aikana sekä kasvatus ilman tukea ja turvaa. Lapsuudessa tehtyjä kasvatusvirheitä on vaikea korjata myöhemmin joten välillä miettii pitäisikö lasten hankkimiseen olla lupa.
Sairaus ei ole filosofinen kysymys. Kaikilla ihmisillä on fyysisiä ja psyykkisiä oireita mutta sairaus on lääkärin tutkimukseen perustuva diagnoosi.
Oikeat sairaudet ovat olemassa olipa diagnoosia tahi ei.Psykiatriset sairaudet/häiriöt ovat keksittyjä tiloja joiden toteamiseen ei ole ainuttakaan objekiivista testiä .Psykiatrisesta diagnoosista on usein myös enemmän haittaa kuin hyötyä.
Sanoisin että yksi kriteeri on aiheuttaako oma mieli tai tila kärsimystä itselle tai muille. Ainakin ahdistus ja masennus aiheuttaa. Sairauden tunto. Vai mitä?
Masennuksen puhutaan olevan suomalaisten kansansairaus ja masennuslääkkeitä syödään jatkuvasti hirveitä määriä. Jopa teini-ikäisille määrätään masennuslääkkeitä.
Masennusdiagnoosi annetaan todella herkästi. Se on ikäänkuin muotisairaus ja keino saada huomiota. Alakuloisuus, itseä vähättelevät ajatukset, kylmän harmaa sää ja epäonnisuus kuuluu normaaliin elämään. Myös murrosikä aiheuttaa mielialojen vaihtelua - jopa masennuksen kaltaisia oireita.
Elämä kolhii meitä jokaista, mutta elämä myös antaa meille vähintään saman verran hyvää kun vain annamme sille mahdollisuuden.
Tietenkin on olemassa myös oikeita masennustapauksia eikä masennuksen vakavuutta tulisi vähätellä. Mutta se että suurin osa suomalaisista todella olisi sairastunut masennukseen, kuulostaa todella epätodennäköiseltä.
Negatiivisella asenteella kenen tahansa on helppo "sairastuttaa" itsensä masennukseen. Jos haukut itseäsi joka päivä, etkä mieti ainuttakaan hyvää asiaa itsessäsi, sinä todella alat uskomaan siihen että sinussa ei ole mitään hyvää.
Mielisairaita on tässä maassa lähes miljoona. Masentuneita on puoli miljoonaa, ahdistuneita satoja tuhansia, pelkotiloista kärsivät, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastavat kymmenet tuhannet niin siitä se lukema kertyy. Aikoinaan terveyskeskuksess työskennellessä olin yllättynyt että mielialaongelmia on niin valtavasti.
Suuri ongelma on siinä että apua ei riitä kaikille ja hoitokeinot ovat usein melko vaatimattomat. Lääkitys auttaa joitakin mutta osa potilaista ei halua syödä lääkkeitä kun niistä tulee sivuvaikutuksia. Terapiaa tuskin koskaan voidaan järjestää kaikille sillä niin valtava kansansairaus on kyseessä.
Pitäisikin miettiä miten estettäisiin ihmisiä sairastumasta kun hoitaminen jälkikäteen on kallista ja usein tehotonta. Vähän sitä ihmettelee miten Suomen sanotaan olevan maailman onnellisin maa mutta kuitenkin päästänsä vinksallaan olevia on paljon.
http://www.benfurman.com/blog/2015/02/25/psykiatrisia-palveluja-ei-ole-tehty-asiakkaille-esipuhe-james-daviesin-kirjaan/
Miten estät masennuksen, ahdistuksen ja pelon kokemisen tässä maailmassa? Ehkä suurimpia ongelmia on se, että normaalit ihmiselämään kuuluvat ikävät tunteet on niin medikalisoitu, ettei niiden arkipäiväisyyttä osata tunnistaa eikä täten käsitellä osana normaalia elämää. Ihmisille on opetettu, että stressaantuminen, kuormittuminen, negatiiviset tunteet ovat jotain epänormaalia ja merkki lääkittävästä sairaudesta...ihmekös tuo on, jos he eivät koskaan opi käsittelemään tuollaisia arkipäiväisiä tiloja, vaan romahtavat helposti. Psykiatriset diagnoosit eivät ole mitään lääketieteellisiä sairauksia, vaan niiden taustalla on hyvin monenkirjavia ihmisiä monenkirjavine ongelmineen. Yritys medikalisoida niitä epätieteellisten diagnoosien avulla johtaa tietenkin siihen, ettei niitä ongelmia edes tunnisteta ja hoidetaan sadoilla miljoonilla euroilla jotain fiktiivisiä lääketieteellisiä sairauksia, joita ei vain kerta kaikkiaan ole olemassa. Ihmekös tuo on, jos hoito on tehotonta.
Mielen ongelmiin paljon auttamismahdollisuuksia, jotka ovat tehokkaita, vaarattomia eivätkä perustu lääketieteeseen. Erilaiset psykoterapiat (kirjo on laaja), yhteisöllisyyteen panostaminen, aikabiologiset hoidot jne. Kaiken taustalla pitäisi olla järkkyneen perusturvallisuuden palauttaminen, sen tärkeänä osana taloudellinen toimeentulo.
Psyykkisten ongelmien ja kärsimyksen määritteleminen sairaudeksi estää näiden keinojen täysimittaisen hyödyntämisen. Medikalisointi on myös rankkaa henkistä väkivaltaa, sillä kun elämän ongelmat halutaan nähdä oireina ja sairautena, viedään niiltä niiden psyykkinen mielekkyys ja merkitys. Ihmisen todellisuuskäsitys kiistetään. Se on vakava virhe joka tekee tyhjäksi lopulta kaiken hoidon nimissä tehtävän.
Jos pelkällä psykoterapialla ilman lääkkeitä mielen sairaudet ja häiriöt voitaisiin parantaa, niin jo on kumma, ettei näin toimita. Luulisi tuon jo jonkun lääkärikin todelleen.
Mikäli psykiatrit luopuisivat lääkkeistä he menettäisivät auktoriteettiasemansa ja lääketeollisuuden tuen.
Millä lailla ne lääkkeet vaikuttaa auktoriteettiin?
Lääkkeet ja diagnoosit antavat psykiatrille mahdollisuuden asettua potilaan yläpuolelle kun taas terapia vaatia välittämistä ja ymmärtämystä sekä tasaarvoisempaa suhdetta.
https://www.sitruunakustannus.fi/tappava-psykiatria-ja-laumlaumlkinnaumln-harha.html
tappava_psykiatria_lukunäyte.pdf
Psykiatrit olettavat usein, että juuri heidän tulisi johtaa monitieteisiä hoitotiimejä, koska he ovat ainoita, jotka saavat määrätä lääkkeitä. Kun otetaan
huomioon haitat, joita psykiatrit aiheuttavat monilla diagnooseillaan ja lääkkeillään, heitä ei kuitenkaan yleensä pitäisi valita tällaisten tiimien johtoon.
Psykiatrisia diagnooseja ja lääkkeitä pitäisi välttää niin pitkälle kuin mahdollista ja päähuomion pitäisi olla potilaan ymmärtämisessä. Psykologeilla on
siitä asiantuntemusta, kun taas harvat psykiatrit opiskelevat nykyään psykoterapiaa.
http://www.benfurman.com/blog/2015/02/25/psykiatrisia-palveluja-ei-ole-tehty-asiakkaille-esipuhe-james-daviesin-kirjaan/
Parantamalla sen aikaista onnetonta ja epäluotettavaa luokitusta ja modernisoimalla sen terminologiaa haluttiin luoda vaikutelma siitä, että psykiatria on samalla tavalla eksaktia tiedettä kuin muutkin lääketieteen erikoisalat. Uusi ja uljas DSM-III luokitus synnytti vaikutelman, että siinä listatut psykiatriset häiriönimikkeet numerokoodeineen ja kriteereineen olivat spesifejä toisistaan selkeästi erotettavissa oikeasti olemassa olevia häiriötiloja. Todellisuudessa diagnostical and statistical manual of mental disorders III oli pelkkä epätieteellinen kyhäelmä, lukemattomien äänestysten ja kädenvääntöjen tulos, professorien keskenään kasaan harsima kompromissi. Mutta siitä ei kukaan näyttänyt olevan kiinnostunut, sillä upouusi ”tieteellinen” luokitusjärjestelmä oli lottovoitto: se tuotti Amerikan psykiatriyhdistykselle miljoonia ja antoi psykiatrialle sitä statusta ja uskottavuutta, jota vailla se oli.
DSM-III luokituksen ei pitänyt millään lailla ottaa kantaa siihen, mistä luokituksessa kuvatut häiriöt johtuvat. Kuitenkin se lääketieteen perinnettä kunnioittava tapa ja terminologia, jolla luokitus kirjoitettiin, oli omiaan rakentamaan illuusiota siitä, että kirjassa nimetyt häiriöt ovat samanlaisia oikeasti olemassa olevia sairauksia kuin muutkin sairaudet. DSM-III luokitus loi pohjan psykiatriassa vähitellen tapahtuneelle täyskäännökselle. Vasta kukoistuskauttaan elänyt psykoanalyysi siirrettiin psykiatrian historian pölyisiin aikakirjoihin ja tilalle tuli uusi, uljas psykiatria, jossa psyykkiset ongelmat haluttiin nähdä aivokemiallisina häiriötiloina joiden ensisijainen hoito on lääkitys. Psykiatrian systemaattinen lääketieteellistäminen oli keino palauttaa sen maine ja kunnia.
Samalla psykiatreista tuli lääketeollisuuden hyvin palkattuja juoksupoikia, joiden tehtäväksi tuli viedä biologisen psykiatrian lääkekeskeistä ”ilosanomaa” niin muille lääkäreille kuin myös suurelle yleisölle. Ääneen lausumattomana tavoitteena oli saada muut lääkärit ja väestö uskomaan, että lääketeollisuuden kilvan kehittämät erilaiset aivotoimintaan vaikuttavat kemikaalit olivat psykiatristen sairauksien täsmälääkkeitä.
Minkä ihmeen takia olet psykiatrian potilaana, kun olet noin sen vastainen?
En olekaan.
Minä olen.
Olen onnellinen, kun olen saanut oikean lääkityksen hulluuteeni.
Suutelen ylijumalaisenpsykiatrini polvia joka kerta terapiani aikana!
Olen pelastettu hullunteoistani.
Lääkitykseni avulla!
Kiitos ja kunnia lääketieteen isälle Homerokselle!
Aamen.
No kun potilaat on horrostilassa, niin helpompihan se on auktoriteetti olla.
Yhdet sairastaa elääkseen, toiset elää sairastaakseen. Lähde sinä etsimään elämää.
Olen jo löytänyt elämän.
Erittäin+tosi+kirjoitus.
Psykiatrit saavat kuule kenet tahansa mielenterveysongelmaiseksi. Sitten seuraavalla vähintään puolen vuosikymmenen seuranta-ajalla ihmistä voidaan indusoida sopivasti, jotta saadaan halutunlainen mielenterveyden häiriö diagnosoiduksi. Masennuslääke tietää 14-kertaista itsemurhariskiä ja antipsykoottinen lääke 20 vuotta lyhyempää elämää. Jos ei varsinaista diagnoosia löydetä, niin voidaan muuten vain vainota ihmistä, koska heidän mielestään he voivat parantaa potilaan elämää ja hoitaa persoonan epätäydellisyyksiä. Kyllähän moni asiasta on kirjoittanut, että miksi miljoona ihmistä Suomessa on psyykenlääkkeissä ja kuolee nopeammin kuin ketjupolttajat, mutta tässähän nähdään se mitä hyvä supliikki, verkostoituminen ja "olla hyvä tyyppi" tarkoittaa jotain epäsosiaalista luuseria vastaan. Jos ei 5500 euron keskimääräinen kuukausipalkka riitä, niin lääketehtaat kiittää ihan konkreettisesti.
Höpsistä pussiin.
Psykiatrit ovat ammatti-ihmisiä.
Oikein annosteltu masennuslääke auttaa satojatuhansia ihmisiä elämään ns normielämää:
Käydä työssä
Ihmissuhteet ovat kunnossa
Ei lotrata viinan kaa jne
Naurettava väite tällä "aikahienoeikö" kun itse ei ole lääkityksestään huolimatta tuntenut mielensä parantuneen. Syyttää lääkäreitä omasta huonosta olostaan ja jopa psyyken lääkkeitä syövien itsemurhaluvuista. Lääkärit eivät vainoa ketään, vaan kyllä heidän vastaanotoilleen on ihan itse mentävä sitä apua saamaan.