Se retoriikka jolla eteenkin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa suorastaan onanisoitiin Leningradin Rintaman hyökkäysvoimaa Kannaksella kesällä 1944 ilmeisesti yhdessä Arvi Korhosen, J.L.Mäkelän, Helge Seppälän ja jopa Y.A. Järvisen tulkintojen kanssa vääristi käsitystä tapahtumista ennen kuin uudempi dokumenttiaineisto ja tarkempi tutkimus 1990- ja 2000-luvulla täsmensi ja jopa muutti käsitystä.
Puna-armeijan voima kesäkuussa 1944 ei sittenkään ollut niin valtava kuin pitkään väitettiin. Otavan Suuri Ensyklopedia oli 1981 mukana levittämässä virhetietoja kesän 1944 neuvostovahvuuksista. Katsoin sattumalta mihin tiedot perustuivat ja löysin lähdemateriaaliksi J.L. Mäkelän ja Helge Seppälän toimittaman kuusiosaisen "Suomi taisteli"-sarjan. Helge Seppälä erityisesti kunnostautui puna-armeijan mahtavuuden ylistäjänä käyttämällä jatkuvasti termejä kuten "kaartin valiojoukot".
Onneksi Ohto Manninen ja eteenkin Tapio Tiihonen ovat kirugisella tarkkuudella kumonneet myyttejä Leningradin Rintamasta ja sen voimasta. Arvi Korhosella taas oli hyökkääjän voiman ylikorostamisen motiivi näyttää suomalaisten torjunnan merkitys. Korhosen toimittama(?) "Suomi sodassa"-kirja taas käytti Y.A. Järvistä. Järvinen kirjoitti myös "Jatkosodan taistelut" (1950) jota Otavan tietokirja (1981) lainasi myös. Se ja "Suomi sodassa"sentään esitti neuvostoliittolaisen jalkaväkidivisioonan ongelman: offensiivinen voima heikkeni nopeasti "pienten" alkutappioiden jälkeen. Helge Seppälä uskoi kuin pukki sarviinsa että heinäkuun puolivälissä Stavka olisi siirtänyt "ensiportaan joukkoja" päärintamille. Professori Jukka Kemppinen (ei historian professori) tarkkanäköisenä ja uudenpaan tutkimukseen tukeutuen totesi:
"Ei ollut mitään ensiportaan joukkoja mitä siirtää. Ne olivat saaneet hyvin ikävällä tavalla surmansa Viipurin viereisillä hetteiköillä."
Sen sijaan J.L.Mäkelä/Helge Seppälä väittivät (tai Otavan Suuri Ensyklopedia heitä näin lainasi):
"Neuvostojohdon oli kutsuttava parhaat kaartinjoukkonsa ja erikoispanssariyksikkönsä valmistelemaansa suurtaisteluun Valko-Venäjälle."
Höpö höpö. Tuo Bagration-taistelu oli itseasiassa jo ohi heinäkuun puolivälissä, Berliiniin menon kilpajuoksusta - toinen yleinen hokema - ei myöskään ole mitään faktaa esittää. Sitä Stavkakaan ei ajatellut vielä tuossa vaiheessa.
Tosiasiassa "erikoispanssariyksiköistä" suurin osa makasi romuina pitkin Kannasta ja eteenkin Talin-Leitimojärven-Vakkilan-Ihantalan kentillä ja Vuoksen molemmin puolin Äyräpäässä.
Tosiasiassahan puna-armeija kaikialla Suomen rintamalla pyrki etenemään kesä-elokuussa 1944 mahdollisimman pikälle. Siinä vaiheessa kun hyökkäysvoima oli kulutettu loppuun (kaatuneina, haavoittuneina, sotavankeina, panssarit romuina, lentokoneet ammuttu alas) siirtyi virallinen neuvostoliturgia selittämään "rajoitettuja tavoitteitaan". Tapahtumien ymmärtäminen vaatii lukijalta sen että ymmärtää neuvostoliittolaisen pseudotodellisuuden luonteen. Siinä "historiallinen vääjäämättömyys" marxilaisuuden pääteesejä, näyttelee keskeistä osaa. Jos todellusuus ja oppi joutuivat konfliktiin todellisuuden oli taivuttava dogmatian edessä.
Siis. Sotahistoria noudattelee kiusallisen usein vallitsevia poliittisia konjunktuureja. Tähän on myös suomalainen uusisänmaallinen eetos syyllistynyt joskin objektiivisempi tutkimus oikoo ne hyvin pian.
Syntyysi syntyy siitä että neuvostovoima ei ollut niin valtava kuin on uskoteltu, Saksan tuki ei niin 'ratkaiseva' kuin nyt väitetään ja torjuntavoitto syntyi aika normaalin voimasuhteiden tasoittumisen ja puolustustaistelun myötä. Puna-armeija ei olisi pystynyt vain 43 jvdivisioonalla, 900 hyökkäysvaunulla noin 2500 tykillä valtaamaan maastollisesti ongelmallista Suomea. Mitä pitemmälle se eteni sitä hitaammaksi liike tuli. Suomen valtaus olisi vaatinut vielä yhden jonkin verran suuremmilla voimilla suoritetun operaation.
Puna-armeijan voima kesäkuussa 1944 ei sittenkään ollut niin valtava kuin pitkään väitettiin. Otavan Suuri Ensyklopedia oli 1981 mukana levittämässä virhetietoja kesän 1944 neuvostovahvuuksista. Katsoin sattumalta mihin tiedot perustuivat ja löysin lähdemateriaaliksi J.L. Mäkelän ja Helge Seppälän toimittaman kuusiosaisen "Suomi taisteli"-sarjan. Helge Seppälä erityisesti kunnostautui puna-armeijan mahtavuuden ylistäjänä käyttämällä jatkuvasti termejä kuten "kaartin valiojoukot".
Onneksi Ohto Manninen ja eteenkin Tapio Tiihonen ovat kirugisella tarkkuudella kumonneet myyttejä Leningradin Rintamasta ja sen voimasta. Arvi Korhosella taas oli hyökkääjän voiman ylikorostamisen motiivi näyttää suomalaisten torjunnan merkitys. Korhosen toimittama(?) "Suomi sodassa"-kirja taas käytti Y.A. Järvistä. Järvinen kirjoitti myös "Jatkosodan taistelut" (1950) jota Otavan tietokirja (1981) lainasi myös. Se ja "Suomi sodassa"sentään esitti neuvostoliittolaisen jalkaväkidivisioonan ongelman: offensiivinen voima heikkeni nopeasti "pienten" alkutappioiden jälkeen. Helge Seppälä uskoi kuin pukki sarviinsa että heinäkuun puolivälissä Stavka olisi siirtänyt "ensiportaan joukkoja" päärintamille. Professori Jukka Kemppinen (ei historian professori) tarkkanäköisenä ja uudenpaan tutkimukseen tukeutuen totesi:
"Ei ollut mitään ensiportaan joukkoja mitä siirtää. Ne olivat saaneet hyvin ikävällä tavalla surmansa Viipurin viereisillä hetteiköillä."
Sen sijaan J.L.Mäkelä/Helge Seppälä väittivät (tai Otavan Suuri Ensyklopedia heitä näin lainasi):
"Neuvostojohdon oli kutsuttava parhaat kaartinjoukkonsa ja erikoispanssariyksikkönsä valmistelemaansa suurtaisteluun Valko-Venäjälle."
Höpö höpö. Tuo Bagration-taistelu oli itseasiassa jo ohi heinäkuun puolivälissä, Berliiniin menon kilpajuoksusta - toinen yleinen hokema - ei myöskään ole mitään faktaa esittää. Sitä Stavkakaan ei ajatellut vielä tuossa vaiheessa.
Tosiasiassa "erikoispanssariyksiköistä" suurin osa makasi romuina pitkin Kannasta ja eteenkin Talin-Leitimojärven-Vakkilan-Ihantalan kentillä ja Vuoksen molemmin puolin Äyräpäässä.
Tosiasiassahan puna-armeija kaikialla Suomen rintamalla pyrki etenemään kesä-elokuussa 1944 mahdollisimman pikälle. Siinä vaiheessa kun hyökkäysvoima oli kulutettu loppuun (kaatuneina, haavoittuneina, sotavankeina, panssarit romuina, lentokoneet ammuttu alas) siirtyi virallinen neuvostoliturgia selittämään "rajoitettuja tavoitteitaan". Tapahtumien ymmärtäminen vaatii lukijalta sen että ymmärtää neuvostoliittolaisen pseudotodellisuuden luonteen. Siinä "historiallinen vääjäämättömyys" marxilaisuuden pääteesejä, näyttelee keskeistä osaa. Jos todellusuus ja oppi joutuivat konfliktiin todellisuuden oli taivuttava dogmatian edessä.
Siis. Sotahistoria noudattelee kiusallisen usein vallitsevia poliittisia konjunktuureja. Tähän on myös suomalainen uusisänmaallinen eetos syyllistynyt joskin objektiivisempi tutkimus oikoo ne hyvin pian.
Syntyysi syntyy siitä että neuvostovoima ei ollut niin valtava kuin on uskoteltu, Saksan tuki ei niin 'ratkaiseva' kuin nyt väitetään ja torjuntavoitto syntyi aika normaalin voimasuhteiden tasoittumisen ja puolustustaistelun myötä. Puna-armeija ei olisi pystynyt vain 43 jvdivisioonalla, 900 hyökkäysvaunulla noin 2500 tykillä valtaamaan maastollisesti ongelmallista Suomea. Mitä pitemmälle se eteni sitä hitaammaksi liike tuli. Suomen valtaus olisi vaatinut vielä yhden jonkin verran suuremmilla voimilla suoritetun operaation.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Meni pitkälle ilmeisesti 1980-luvun lopulle ennenkuin selvisi ettei Leningradin Rintaman hyökkäyksen panssarivoima suinkaan ollut väitetyt: 5 ps-prikaatia, 8 rynnäkkötykkiprikaatia ja 17 ylijohdon raskasta kaartin panssarirykmenttiä.
Tosiasiassa näitä panssariyhtymiä oli: 4 panssariprikaatia ja 10 panssarirykmenttiä ja 10 rynnäkkötykkirykmenttiä. Mitään rynnäkkötykkiprikaateja ei Kannaksella ollut ja rykmenttien määräkin jäi siis 20:een.
Mikäli nuo vanhat tiedot olisivat pitäneet paikkaansa olisi Kannaksella ollut noin 550 -600 panssarivaunua ja peräti 480-520 rynnäkkötykkiä.
"Puna-armeija ei olisi pystynyt vain 43 jvdivisioonalla, 900 hyökkäysvaunulla noin 2500 tykillä valtaamaan maastollisesti ongelmallista Suomea."
Kyllä olisi, jos Stavkan suunnitelmatolisi toteutuneet. Stavka suunnitelmiin kuului tuhota suomalaiset joukot Karjalan ja Aunuksen kannaksilla. Sen jälkeen esitetty ehdoton antautuminen ei olisi muuta tarvinnutkaan. Hissuksiin olisivat edenneet syvälle Suomeenn ilman vastarintaa ehdottoman antautumissopimuksen mukaisesti.
Koska joukkojemme tuhoaminen ei toteutunut, niin historiaamme ei kirjoitetakkaan meillä kyyrisin kirjaimin eikä sepittäen valheita koulun penkeille.
Sitten oli vielä 117 laivatykin arsenaali. Seuraavaksi 23. Armeija saapui toisen puolustusaseman eteen. Sillä oli 110 tykistö ja kranaatinheitin patteristoa.
Kesäkuun 13. päivään aikana oli 21. Armeijan läpimurtoalueen eteen keskitetty 1744 kpl 76 mm tykkejä ja kraantinheitintä. Murtoalueen keskustassa oli 180-200 putkea reunoilla 88 putkea kilometrillä.
Laivatykistön painoarvo ja eteenkin Gronstadtin väheni sitä mukaa kun hyökkääjä eteni. Se vain varmensi sen mikä tapahtuisi kuitenkin. Lopputulos ratkaistaan vasta sitten kun reservit on paikalla. Leningradin rintamalla oli 5 reservidivisioonaa sekä 59.Armeija. Se sai Viipurin jälkeen rintamalle täydennykset (joiden taso oli aika heikko) sekä 5 tuoretta divisioonaa. Yhteensä 30 divisioonaa oli käyttää. Niiden miesmäärä vastasi noin 15 suomalaista divisioonaa. Suomalaisilla oli asettaa enemmän reservejä sillä Laatokan Karjalasta tuotiin 4 divisioonaa ja 2 prikaatia jotka miesmäärillä olivat 10 neuvostodivisioonan vahvuiset.
Govorov väitti että hän olisi tarvinnut 2 uutta armeijakuntaa lisää (6 divisioonaa). Tiihosen mukaan hän olisi tarvinnut 3 (9 divisioonaa). Niin pahasti suomalaiset olivat "hakanneet lihaa" kesäkuussa ja heinäkuun alussa.
S.P. Platonovin mukaan tykkien määrän 1744 kpl - 76 mm kaliiperin tykkejä, tai siitä suurempikaliiperisiä tykkejä tai kranaatinheitintä 21. Armeijan murtoalueella.
Kommunistien ja muitten nuivien tapana oli etenkin 70-luvulla puhua vähättelevästi kannaksen läpijuoksusta.
Ylipäätänsä tendenssi on ylikorostaa vihollisen voimia laskemalla vihollisen voima sen määrävahvuuksillä. Useimmiten taisteluvahvuus on hyvin paljon matalampi. On myös kyseenalaistettava oliko esim Ihantalan taisteluissa tosiasiassa edes 150 000 neuvostosotilasta. Tämäkin lukema on laskettu etupäässä määrävahvuuksien perusteella ja verrattu divisioonien määriä Tali-Ihantalassa noihin 24:ään 9.6.44. Tali-Ihantalan kartalla näkyy 14 neuvostodivisioonaa.
Suomalaisten reservien lisäksi puolustusta vahvensi saksalainen 122.divisioona varsinkin tykistöllään ja muutamalla rynnäkkötykillään. Lisäksi reserviksi tuli (tosiasiassa pataljoonan kokoinen) saksalainen rynnäkkötykkiprikaati joka oli resevinä takana.
Todennäköisesti Saksa olisi lähettänyt lisää yksiköitä Suomeen (Itämeren joukoista) mikäli tilanne Kannaksella olisi ollut vielä vaikeampi.
Hyvä+indikaattori+saksalaisten+maavoimien+panoksesta+Kannaksella+oli+122.divisioonan+tappiot:+600+miestä.+Se+oli+vain+1.5%+suomalaisten+tappioista.+(osa+divisioonan+tappioista+voi+olla+myös+sairastuneita).+Rynnäkkötykkiprikaatin+tappiolukemia+ei+ole+saatavilla+mutta+sen+osuus+taisteluissa+oli+hyvin+vähäinen.+Se+vapautti+suomalaisia+taistelemaan.
122. Divisioonan taistelut rajoittuivat Viipurinlahdelle, ei varsinaisiin Kannaksen taisteluihin
Taistelujen alkuvaiheessa puna-armeijalla oli 1:3.7 miesylivoima. Taistelujen lopussa tuskin edes 1:1.3.
Syvärilla voimasuhteet oli samansuuntaiset: 1:3.3 alussa ja 1:1.5 lopussa. Täällä reservejä ei ollut vaan suomalaisten oli vain tehtävä hyökkääjistä vainajia ja haavoittuneita. Tiihosen Kannas-tutkimuksen mukaisesti Syvärin hyökkääjien kokonaistappiot ovat nousseet lopulta noin 70 000 mieheen. Taistelujoukkojen vahvuus romahtanut kun 500 miehen pataljoonista tullut 20-50 joukkueita tai puolivahvuisia komppanioita. Sellaisella voimalla ei marssita sisä-Suomeen.
Suurimmat valheet ja puolitotuudet mitä on esitetty liittyvät:
1) väitteisiin että Neuvostoliitolla olisi olleet rajoitetut tavoitteet
2) että pelkästään suomalaisten rooli oli ratkaisevaa
3) että Osasto Kuhlmey olisi ollut muka "taisteluiden ratkaisija"
4) että Suomen tilanne sotilaallisesti on yritetty kuvata yhtä tukalaksi kuin maaliskuussa 1940
Tosiasiassa:
1) Läpimurto VKT-linjalla olisi ajanut Laatokassa (ja Vuosalmi-Taipaleessa) olevat joukot täysin kestämättömään tilanteeseen kun pakopaikkaa ei enää olisi ollut. Nämä joukot olisivat olleet kaaoksessa. Edessä olisi ollut ehdoton antautuminen ja de facto maan bolsevisointi.
2) Suomalaiset omalla sitkistyneellä vastarinnalla ei pelkästään selitä lopputulosta. Myös puna-armeijan logistinen tilanne, ja suurtilanteen muutos eteenkin heinäkuussa (Normandia, Valko-Venäjä sekä tuleva Ukrainan suurhyökkäys) vaikutti siihen että Stalin ei enää satsannut pelimerkkejä Suomen suunnalle. Vielä kesäkuun lopussa hän näytti lopulliselle ratkaisulle Suomen kysymyksessä vihreää valoa. Stalin sen sijaan antoi jokaiselle komentajalla vapaat kädet olemassa olevilla resursseillaan kokeilla Suomen puolustuksen kestävyyttä (U-linja, Vuosalmi, Ilomantsi)
3) Osasto Kuhlmey vähäisillä voimillaan ei voinut millään ratkaista suurtaistelun lopputulosta. Tätä tukevat kansainväliset tutkimukset. Ilma-aseen ratkaisevaan rooliin tarvitaan aivan eri mittaluokan ilma-ase.
4) Suomen sotilaallinen tilanne maaliskuun alussa 1940 oli toivoton. Rauha oli solmittava millä ehdoilla tahansa. Ongelman muodosti se että poliittinen koneisto ja kansa eli illuusioissa talvisodan lopussa. Heinäkuussa 1944 poliittinen koneisto oli pessimistisempi sotilaallisesta tilanteesta kuin mikä tilanne oikeasti rintamalla oli, varsinkin heinäkuun toisesta viikosta lähtien. Kansa pitkän sodan seurauksena ei taas elänyt illuusioissa. Se oli henkisesti jo täysin varma että Karjala menetetään. Mitään suurta maaliskuun 1940 järkytystä ei siten koettu. Rauha syyskuussa 1944 oli itseasiassa helpompi tehdä.
Täytyy muistaa, että ei tilanne aivan katastrofi olisi ollut paha kyllä VKT murtuessa , nimittäin Salpa linja oli lukkona.