"Vanha Äijäläinen"
Melkein kaikille vanhemmille jyväskyläläisille on tunnettu "Vanha Äijäläinen", eli oikealta nimeltään David Brummer, sillä olihan hän Jyväskylän viimeinen kappalainen. Sallimus oli hänet määrännyt sielunpaimeneksi, ja hyvä pappi hän olikin, ainakin silloin käytetyn mittapuun mukaan. On aivan eri asia, mitä nykyinen korkeakirkollinen puhdasoppisuus hänestä arvelisi. Jo hänen ulkoinen olemuksensa todisti myöskin hengen pappeutta. Hänen vartalonsa oli kookas, sekä hartioilta että vatsan puolelta, naama oli heloittavan punainen, mieli kiivas kuin tulenleimaus ja ääni; se oli kuin äkäisen sonnin. Kun hän, tavallisesti muutamia kivakoita ryyppyjä tukassa ja naama tavallista heloittavampana ja mieli täynnä pyhää kiivautta, astui saarnastuoliin, niin oikein koko seurakunta hätkähti. Ja saarna, niin, se sujui retkevästi, kuin olisi sataa lorottanut. Ei siinä tarvittu kirjoja eikä karttoja, ei papereita eikä kortteja, vaan sitä tuli kuin haapaista aisaa, kuitenkin okaat pois. Ja syvästi liikutettuna kuunteli koko seurakunta. Ei tarvinnut kuin että hän korkealla äänellä kiljaisi: "Jumala armahda meitä vaivaisia syntisiä", niin koko naisväen puoli oli yhtenä ulinana. Vähän väliä toisti hän saarnassaan mahtavalla äänellä: "Minä sanon" ja "Sanon minä" tai "Mitä sanoo Taavetti", ja aina silloin kuului syvä huokaus läpi kirkon.
Seurakunnan syntinen elämä se olikin hänen sydämellään, vaikka ei se silloin kai ollut sen kummempaa kuin nykyäänkään, varsinkin kun ottaa lukuun olosuhteet. "Ei lopu Mattilasta portot eikä Keljosta varkaat", vaikeroi hän usein ja jatkoi aina lopuksi: "Eikä Jyväskylästä soutuveneet." Nämä soutuveneethän ne olivat hänen ikuisena harminaan aina kesäisin. Hän oli nimittäin innokas kalamies, eikä, kun lahnat kutivat kevätkesästä Äijälänjoen molemmissa päissä, silloin ollut hyvä tulla sinne melikoimaan. Varsinkin "vesipuolelaiset" toivakaiset ja oravisaariset olivat hänen ristinään ainaisen kilpasoutunsa tähden. Kerran hän ei enää malttanut, vaan saarnassaan pauhasi: "Voi theitä, the Thoivakan ja Oravisaaren trumslaakharit, khun te soudhatte aina khilpaa Äijälänjoessa, että merrat kheikkuu mättähillä. Eilen oli merrassa Herran siunaus, mutta tänä aamuna pherkele." Kun lahnankutu oli ohi, kulki elämä taas entistä rauhaisaa latuaan.
Sitä paitsi oli hän kalastuksen ohella innokas hevosmies. Kuin pyry ajoi hän aina talvisin kirkolle juoksijoillaan ja kaksi isoa, punaista koiranroikaletta loikki aina hänen edellään. Kerran hän oli parhaillaan toimittamassa alttaripalvelusta ja luki polvillaan "Vaivaista syntistä", kun toinen koirista kavahti hänen viereensä ja nosti käpälänsä alttarille. Mutta keskeyttämättä ensinkään lukemistaan antoi hän koiralle aika korvatillikan. Kova ulvahdus ja koira oli tiessään.
"Vanha Äijäläinen" ei ollut suinkaan mikään raittiusapostoli, jos ei nyt mikään juoppokaan. Tippa hyvää kotipolttoista viinaa päivittäin virkisti hänen mielestään sekä sielua että ruumista, ja rohkaisuryyppy sunnuntaisin ennen kirkonmenoja kohotti mielen maantomusta ylös korkeampiin asioihin. Silloin se kävi jumalanpalvelua sätkälleen. Kun hän messusi ja lukkari Raksluntti vastasi, ei muiden ääntä kuulunut ensinkään. "Vuonna 66 tuli Suomeen laki uus" ja tämä laki koski kipeästi "Vanhaan Äijäläiseen". Hän nimittäin oli tottunut kotipolttoiseen jokapäiväisen käytännön kautta, eikä voinut sietää tehtaan tuotteita. "Voi kun ne ottivat minulta sen siunatun ruoan", valitti hän usein kotonaan ja pitäjälläkin. Ettei rippikoulun pitäminen maalla ole nykyäänkään mikään kadehdittava ammatti, sen tietää jokainen, vaikka ny onkin koulupakot ja kiertokoulut, saati ennen vanhaan, jolloin täydellisen rippikoulukurssin suorittamiseen päättyi useimpien ihmisten opintie. Ei ole sen tähden ihmettelemistä, jos "Vanhalta Äijäläiseltä" joskus loppuikin kärsivällisyys, kun parikin sataa "hakoniskaa" oli sitä yhtä aikaa koettelemassa. "Te, sen tuhannen vietävät koettelette liikaa minun hellää luontoani", hihkaisi hän usein. Kun kiukku sai hänet valtoihinsa ja viha paisui ylen ankaraksi, kaikui hänen äänensä: "Jos ette te, sen tuhannen vietävät, opi isämeitää, niin saatte tästä tuolista kalloonne joka elävä." Samassa heilui tuoli ilmassa ja koko parvi karkasi pihalle. Kotvan kuluttua palasivat he taas sisään ja opetus jatkui entiseen tapaan.
Kun hän kulki kinkereillä, oli jo kirkossa edeltäpäin kuulutettu, miten häntä oli vastaanotettava kinkeripaikoissa. Huoneet oli tuuletettava ja puhdistettava, saranat piti rasvata, vuodevaatteet oli tuuletettava ja lämmitettävä sekä syöpäläiset hävitettävä. Kello oli hänen makuuhuoneessaan seisotettava, ettei se häiritsisi hänen untaan. Ellei näitä määräyksiä oltu toteltu, saattoi hän muistuttaa: "Mitä sanoo Taavetti." Niin, hyvä pappi oli "Vanha Äijäläinen", ja autuaaksi sitä silloinkin tultiin, niin kuin nytkin. Mikäli tultiin ja sikäli kuin se papista riippui.
Onni A.A. Repo (Julkaistu aiemmin Keskisuomalaisessa 26.10.1929)
Melkein kaikille vanhemmille jyväskyläläisille on tunnettu "Vanha Äijäläinen", eli oikealta nimeltään David Brummer, sillä olihan hän Jyväskylän viimeinen kappalainen. Sallimus oli hänet määrännyt sielunpaimeneksi, ja hyvä pappi hän olikin, ainakin silloin käytetyn mittapuun mukaan. On aivan eri asia, mitä nykyinen korkeakirkollinen puhdasoppisuus hänestä arvelisi. Jo hänen ulkoinen olemuksensa todisti myöskin hengen pappeutta. Hänen vartalonsa oli kookas, sekä hartioilta että vatsan puolelta, naama oli heloittavan punainen, mieli kiivas kuin tulenleimaus ja ääni; se oli kuin äkäisen sonnin. Kun hän, tavallisesti muutamia kivakoita ryyppyjä tukassa ja naama tavallista heloittavampana ja mieli täynnä pyhää kiivautta, astui saarnastuoliin, niin oikein koko seurakunta hätkähti. Ja saarna, niin, se sujui retkevästi, kuin olisi sataa lorottanut. Ei siinä tarvittu kirjoja eikä karttoja, ei papereita eikä kortteja, vaan sitä tuli kuin haapaista aisaa, kuitenkin okaat pois. Ja syvästi liikutettuna kuunteli koko seurakunta. Ei tarvinnut kuin että hän korkealla äänellä kiljaisi: "Jumala armahda meitä vaivaisia syntisiä", niin koko naisväen puoli oli yhtenä ulinana. Vähän väliä toisti hän saarnassaan mahtavalla äänellä: "Minä sanon" ja "Sanon minä" tai "Mitä sanoo Taavetti", ja aina silloin kuului syvä huokaus läpi kirkon.
Seurakunnan syntinen elämä se olikin hänen sydämellään, vaikka ei se silloin kai ollut sen kummempaa kuin nykyäänkään, varsinkin kun ottaa lukuun olosuhteet. "Ei lopu Mattilasta portot eikä Keljosta varkaat", vaikeroi hän usein ja jatkoi aina lopuksi: "Eikä Jyväskylästä soutuveneet." Nämä soutuveneethän ne olivat hänen ikuisena harminaan aina kesäisin. Hän oli nimittäin innokas kalamies, eikä, kun lahnat kutivat kevätkesästä Äijälänjoen molemmissa päissä, silloin ollut hyvä tulla sinne melikoimaan. Varsinkin "vesipuolelaiset" toivakaiset ja oravisaariset olivat hänen ristinään ainaisen kilpasoutunsa tähden. Kerran hän ei enää malttanut, vaan saarnassaan pauhasi: "Voi theitä, the Thoivakan ja Oravisaaren trumslaakharit, khun te soudhatte aina khilpaa Äijälänjoessa, että merrat kheikkuu mättähillä. Eilen oli merrassa Herran siunaus, mutta tänä aamuna pherkele." Kun lahnankutu oli ohi, kulki elämä taas entistä rauhaisaa latuaan.
Sitä paitsi oli hän kalastuksen ohella innokas hevosmies. Kuin pyry ajoi hän aina talvisin kirkolle juoksijoillaan ja kaksi isoa, punaista koiranroikaletta loikki aina hänen edellään. Kerran hän oli parhaillaan toimittamassa alttaripalvelusta ja luki polvillaan "Vaivaista syntistä", kun toinen koirista kavahti hänen viereensä ja nosti käpälänsä alttarille. Mutta keskeyttämättä ensinkään lukemistaan antoi hän koiralle aika korvatillikan. Kova ulvahdus ja koira oli tiessään.
"Vanha Äijäläinen" ei ollut suinkaan mikään raittiusapostoli, jos ei nyt mikään juoppokaan. Tippa hyvää kotipolttoista viinaa päivittäin virkisti hänen mielestään sekä sielua että ruumista, ja rohkaisuryyppy sunnuntaisin ennen kirkonmenoja kohotti mielen maantomusta ylös korkeampiin asioihin. Silloin se kävi jumalanpalvelua sätkälleen. Kun hän messusi ja lukkari Raksluntti vastasi, ei muiden ääntä kuulunut ensinkään. "Vuonna 66 tuli Suomeen laki uus" ja tämä laki koski kipeästi "Vanhaan Äijäläiseen". Hän nimittäin oli tottunut kotipolttoiseen jokapäiväisen käytännön kautta, eikä voinut sietää tehtaan tuotteita. "Voi kun ne ottivat minulta sen siunatun ruoan", valitti hän usein kotonaan ja pitäjälläkin. Ettei rippikoulun pitäminen maalla ole nykyäänkään mikään kadehdittava ammatti, sen tietää jokainen, vaikka ny onkin koulupakot ja kiertokoulut, saati ennen vanhaan, jolloin täydellisen rippikoulukurssin suorittamiseen päättyi useimpien ihmisten opintie. Ei ole sen tähden ihmettelemistä, jos "Vanhalta Äijäläiseltä" joskus loppuikin kärsivällisyys, kun parikin sataa "hakoniskaa" oli sitä yhtä aikaa koettelemassa. "Te, sen tuhannen vietävät koettelette liikaa minun hellää luontoani", hihkaisi hän usein. Kun kiukku sai hänet valtoihinsa ja viha paisui ylen ankaraksi, kaikui hänen äänensä: "Jos ette te, sen tuhannen vietävät, opi isämeitää, niin saatte tästä tuolista kalloonne joka elävä." Samassa heilui tuoli ilmassa ja koko parvi karkasi pihalle. Kotvan kuluttua palasivat he taas sisään ja opetus jatkui entiseen tapaan.
Kun hän kulki kinkereillä, oli jo kirkossa edeltäpäin kuulutettu, miten häntä oli vastaanotettava kinkeripaikoissa. Huoneet oli tuuletettava ja puhdistettava, saranat piti rasvata, vuodevaatteet oli tuuletettava ja lämmitettävä sekä syöpäläiset hävitettävä. Kello oli hänen makuuhuoneessaan seisotettava, ettei se häiritsisi hänen untaan. Ellei näitä määräyksiä oltu toteltu, saattoi hän muistuttaa: "Mitä sanoo Taavetti." Niin, hyvä pappi oli "Vanha Äijäläinen", ja autuaaksi sitä silloinkin tultiin, niin kuin nytkin. Mikäli tultiin ja sikäli kuin se papista riippui.
Onni A.A. Repo (Julkaistu aiemmin Keskisuomalaisessa 26.10.1929)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Milläs tavalla tämä liittyy palstan aihepiiriin??