jos_Suomen_ Psykiatriayhdistys

vaatisi avoimesti ja selkeästi, että mielenterveyshoitojen on oltava ehdottomasti kaikin tavoin potilasturvallisia, niin vähenisikö huonon ja väärien hoitomenetelmien vuoksi ns. mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneiden henkilöiden määrä?

Jos Suomen Psykiatriayhdistys vaatisi avoimesti ja sinnikkäästi, että lääkäreiden, myös psykiatrikollegoiden, on hankittava täydennyskoulutusta masennuslääkkeiden haittojen ja vieroitusoireiden tunnistamiseen, niin saataisiinko joku roti siihen, että edelleen liikaa hoidetaan masennuslääkehaittoja masennuksena, ja lääkehaittoja/vieroitusoireita uusiutuvana masennuksena tai jopa kroonistuneena masennuksena?

*

Olen lukennut kansainvälisistä arvostetuista lääketieteen julkaisuista, että pitkäkestoisen masennuslääkityskäytön aiheuttamien vakavien ja vaikeiden haittojen hoito vaatii kaikilta terveydenhuollossa työskenteleviltä ammattilaisilta monipuolista tietoa ja ammattitaitoa.

Mutta olisiko nyt käynyt niin, että Suomen Psykiatriayhdistys on onnistunut hoitamaan omat etunsa(?) niin erinomaisesti, että lääkehaitoista kärsivät potilaat eivät edelleenkään saa kaikilta terveydenhuollon ammattihenkilöiltä oikeaa tietoa haittojen tuhoavasta vaikutuksesta omille selviytymiskeinoilleen ja mielenterveydelleen? Ja tästä syystä potilaat eivät myöskään saa oikeanlaista tukea masennuslääkkeen vieroitusoireisiin ja haitoista toipumiseen?

Vai onko Suomen Psykiatriayhdistys sitä mieltä, että suomalaiset potilaat eivät ole kärsineet eivätkä tule kärsimään masennuslääkkeiden vakavista haitoista, ja siksi asiasta ei tarvitse edes puhua avoimesti ja julkisesti, selkeästi ja ymmärrettävästi?

**
Kysymykseni ovat seurausta omista kokemuksistani.

En saanut oikeaa hoitoa oikeaan aikaan, enkä psykiatrian erikoislääkär(e)iltä minkäänlaista tietoa masennuslääkityksen tuhoavasta vaikutuksesta omille selviytymiskeinoilleni, kognitiivisille taidoilleni ja fyysiselle voinnilleni, enkä lopulta myöskään oikeaa tietoa lääkityksen purun aiheuttamista vieroitusoireista, jotka olivat kohdallani vaikeita ja pitkäkestoisia.

Valitettava ja vallitseva tilanne terveydenhuoltopalveluissamme on se, että pitkäkestoisesti masennuslääkitystä käyttäneiden potilaiden on haettava tarvitsemansa apu netistä, somesta ja puskaradiosta, kun he yrittävät selättää vaikeita vieroitusoireita ja palautua toimintakykyiseksi vakavien moninaisten lääkehaittojen jäljiltä.

Tiedän kokemuksesta, että pitkäkestoisesti käytetyn masennuslääkityksen vakavista toimintakykyä rapauttavista haitoista ja kauan kestävistä vaikeista vieroitusoireista voi toipua takaisin työkykyiseksi, jos saa tuekseen oikeaa tietoa ja oikeanlaista tukea.

Minä sain oikeat tiedot ja tuet vasta netin, somen ja puskaradion kautta. Kannatti kuunnella näitä tahoja, ja toki oli tehtävä tärkeää faktantarkistusta. Ja sitten vaan piti jaksaa jaksaa jaksaa. Ja minä jaksoin vaikka vaikeaa oli, erityisesti siksi että myös elämäntilanteeni oli vaikea.

**
Lopulta myös uskalsin erikoisen psykiatrin aiheuttamista hoitohaitoista ja muista karuista kokemuksistani huolimatta ottaa yhteyttä julkiseen terveydenhuoltoon. Se oli minulta rohkea teko, sitä mieltä olen itsekin.

Terveydenhuollossa on täysin mahdollista se, että sote-järjestelmän rattaissa rikkoutunut ihmisen luottamus on korjattavissa, palautettavissa.

***
Paha paikka oli, kun terveyteni vaarantui yrittäessäni tehdä ensin muistutusta ja sitten kantelua yksityissektorilla toimivan psykiatrian erikoislääkärin terapia- ja lääkehoidosta, kohtelusta ja muista asioista.

Silloin piti tehdä valinta.

Voinko jatkaa ahdistavaksi muuttunutta kanteluprosessia ja potilasvahinkoilmoituksen tekemistä tilanteessa, jossa psykiatrian erikoislääkärin asenne vaikeuttaa kantelun ja potilasvahinkoilmoituksen tekemistä, ja ehkä tekee mahdottomaksi asioiden ratkaisun, jolloin olisin tehnyt täysin turhaa työtä?

Valitsin terveyden.

Mietin nyt: Toivottavaa olisi, että Suomen Psykiatriayhdistys järjestäisi psykiatrian erikoislääkäreille ohjausta, kurssitusta, tai antaisi edes täsmällistä tietoa potilaiden oikeusturvan tärkeydestä ja siitä, miten psykiatrit voivat edistää omalla toiminnallaan potilaiden oikeusturvan toteutumista. Onko liikaa toivottu?

-