Hapuillessani teismin ja ateismin välimaastossa olin hetken aikaa epätietoinen siitä, mikä maailmassa on tärkeintä ja mikä on kaunista. Sitten muistin, että ateismi on arvokkaampaa kuin rakkaus ja Jumalan kieltäminen jalompaa kuin hyvän tekeminen. Niinpä minusta tuli ateisti.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Rikollisten hyysäys onkin inhottavaa jeesuksen nimissä.
Sanos. Aloitus on niin laimea aivopierutrolli, että jo naurattaa. :D
Uskonnollisen etsinnän harrastaja on väistämättä ja aina hihhuli.
Rakkaus on tärkeämpää kuin ateismi tai teismi. Rakkaus on se mikä meitä yhdistää ihmisinä.
Rakkaus mihin?
Hihhuleilla ainakin se on itserakkaus. Heidän itserakkautensa on niin vahvaa että he toivovat
voivansa rakastaa itseään ikuisesti. Tästä ikuisen itserakkauden kaipuustaan he ovat luoneet itselleen uskomusjärjestelmän jossa he päätyvät taivaaseen jossa he saavat harjoittaa ikuista itserakkauttaan jumalan hyväksyvien kannustushuutojen saattamana.
Uskohan on egoismin ylin huipentuma. Uskova kuvittelee eli luulee että HÄN on tärkeä luomakunnan kruunu, luomakunnan joko on luotu vain HÄNTÄ varten. Uskova luulee että vain HÄNELLÄ on se ainoa oikea usko jonka ansiosta HÄN pelastuu. Muita väärin uskovia tai ei-uskovia HÄN (uskova) pilkkaa ja halveksuu ylimielisesti. Uskova luulee että HÄN ansaitsee ikuisen elämän jossain kuvitteellisessa taivaassa, joka sekin on HÄNELLE valmistettu. Uskovan mahtipontisella omahyväisyydellä ei ole mitään rajaa, kaikki kuuluu HÄNELLE.
Usko on egoismin ylin huipentuma, jossa kaikki on olemassa vain uskovaa varten, niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Uskova luulee lapsellisesti ja kuvittelee supehyper-egoistisesti että HÄN ehdottomasti ansaitsee ikuisen elämän, vaikka selvästikään ei ole osannut elää edes tätä yhtä ainutkertaistakaan.
Näin todellakin.