Löysin alennusmyynnistä ateismia käsittelevän lyhyehkön kirjan, jota pidän mielenkiintoisena. Sivuja on kaiken kaikkiaan 84. Kirja on Hanss Liljen kirjoittama Ateismi – Humanismi – Kristinusko – taistelu oman aikamme ihmiskuvasta. Suomennettu 1964 ja ilmestynyt alun perin 1962. ” Piispa Hanns Lilje kuuluu Saksan protestanttisen kirkon ja ekumeenisen liikkeen johtohahmoihin,” kirjoitetaan kirjan takakannessa.
Kirjassa 1)ateismi jaetaan kolmeen ryhmään:
1a)atheismus militans, ”kommunistisen maailmankatsomuksen taisteleva ateismi”;
1b)atheismus [subtilis sive, lisäys määritelmään s.22] philosophicus, ”joka on kotiutunut etupäässä läntisille alueille”;
1c) atheismus practicus, ”länsimaisen henkisen asenteen yleinen perusilmapiiri”.
Yleinen luonnehdinta sivulla 11.
Mielenkiintoinen piirre kirjassa on sen hyökkäys eksistentialistista filosofiaa vastaan, jonka piispa lukee kuuluvan ateismin luokkiin 1b ja 1c. En halua antaa väärää käsitystä, piispa suhtautuu kunnioittavasti ateismin luokkia 1b ja 1c kohtaan. Eksistentialistisista filosofeista piispa nostaa esille Sartren, Heideggerin ja Camusin. Kaikkein kärkevimmin hän kritisoi marxilaista ateismia eli ateismin luokkaa 1a. Koko kirjan punainen lanka on eräänlainen kristinuskon taistelu kommunismia vastaan, mutta se pyrkii myös ymmärtämään vakavammin otettavia ateismin muotoja.
1a:n oleellisimpia piirteitä ovat seuraavat: ”-- se tunnustaa väkivallan käytön totuuden ilmaisumuotona.” Sivu 12. Tässä olen samaa mieltä, kommunismi oli käytännössä väkivaltainen ideologia. Lisäksi piispa nostaa esille propagandan, jolla marxilaista ateismia julistetaan tieteelliseksi.
Tätä taustaa vasten piispa nostaa yhtäläisyydeksi kokemansa yhteyden ateismin muotoihin 1b ja 1c. Niissäkin koetaan tiedettävän Jumalan tarpeettomuus. Nykymaailmassa painotetaan kokeellisuuden ja tiedon tarpeutta, mikä on syrjäyttänyt metafyysiset pohdiskelut. Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvat. Kuten sanoin, piispa suhtautuu ymmärryksellä ja vakavasti näihin kahteen muuhun ateismin muotoon.
1c:n kohdalla kirjassa annetaan lähde määritelmälle. Sivulla 27-28 kerrotaan Johann Albrecht Bengelin (1687-1752) käyttäneen määritelmää atheismus practicus teoksessaan Gnomon Novi Testamenti (1742). Määritelmä syntyy Raamatun tarinan tulkinnasta. Kyseessä on Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Rikas mies tuomitaan kertomuksessa helvettiin ja Bengelin tulkinnan mukaan siksi, koska hän oli välinpitämätön Jumalaa kohtaan: atheismus practicus.
Lilje jatkaa tästä ja kertoo sen olevan nykyhetken ongelma länsimaailmassa, Jumalan _käytännöllisen_ tarpeen kadottaminen. Toisella tavalla hän kuvaa tätä ateismia vaikenevaksi pakanoitumiseksi sivulla 28 ja vielä suorasukaisemmin: ”-- nykyajan käytännöllinen ateismi on hyvin perustein mitä kiinteimmin liittynyt eräänlaiseen älylliseen nurkkakuntaisuuteen.”
1b on kaikkein keskeisin ateismin muoto läntisessä nykymaailmassa. Se muodostaa jopa yhteiskuntamme ytimen. Sivulla 23: ” Mielestäni tyypillinen tämän hengensuunnan ilmaus sisältyy edelleenkin Jean Paul Sartren toteamukseen: ” Ihmisen on uudelleen löydettävä itsensä ja vakuuttauduttava siitä, että mikään ei voi pelastaa häntä itseltään, ei edes Jumalan olemassaolon pätevä todistus.” Jumala ei enää edes ansaitse huomiota, vaikka olisi olemassa.
Piispan mielestä nämä kaksi ateismin muotoa kuitenkin erottuvat selvästi marxilaisesta ateismista, ne eivät perustu vihalle, vaan aidolle kokemukselle Jumalan tarpeettomuudesta. Itse asiassa, sivu 25: ” Kenties on tarpeen sanoa että tämäkin ateismin muoto on kaikkea ajattelematonta, perinteellistä kristillisyyttä etevämpi.” Hän kertoo kuinka Jacques Maritain on kirjassa Järjen valtakunta tutkinut ateismin ja pyhimyksen yhtäläisyyksiä ja löytänyt niitä! _Vakavalla_ ateistilla ja pyhimyksellä on kummallakin radikaaliutta, rohkeutta ja jaloutta, joiden avulla he näkevät epäjumalien läpi ”--ja kieltäytyvät suhtautumasta asioihin sellaisina kuin ne ovat”. Sama sivu: ” Koska ateistilla on tämä radikaalius yhteistä pyhimyksen kanssa, saattaa hänkin olla lähempänä Jumalaa kuin ne maassa matavat tunnustajat, jotka uskovat Jumalaan vain epämääräisesti ja laimeasti.”
Jokaista ateismin muotoa käsitellään omassa kappaleessa. Yhteenvedossa piispa toteaa, että apogeleettiset pohdiskelut eivät voi vakuuttaa epäilijöitä siitä, että kirkko ja Jumala ovat vielä elossa. On tärkeää vielä ottaa mukaan lopuksi piispan määritelmä ateismista ateismin muotojen määrittelyn lisäksi. Sivulla 11 ateismi määritellään kielteiseksi ilmiöksi, jota ei tule rinnastaa antiteismiksi. Ateismin on jonkin puuttumista. Tämä on yhteistä kaikille ateismin muodoille. Hän kuvaa sitä henkiseksi puutosilmiöksi, joka tuo ainakin minun mieleeni psykologisen sairauden määritelmän, mutta en usko piispan tarkoittavan sitä ymmärrettäväksi sellaisena.
Kirjassa 1)ateismi jaetaan kolmeen ryhmään:
1a)atheismus militans, ”kommunistisen maailmankatsomuksen taisteleva ateismi”;
1b)atheismus [subtilis sive, lisäys määritelmään s.22] philosophicus, ”joka on kotiutunut etupäässä läntisille alueille”;
1c) atheismus practicus, ”länsimaisen henkisen asenteen yleinen perusilmapiiri”.
Yleinen luonnehdinta sivulla 11.
Mielenkiintoinen piirre kirjassa on sen hyökkäys eksistentialistista filosofiaa vastaan, jonka piispa lukee kuuluvan ateismin luokkiin 1b ja 1c. En halua antaa väärää käsitystä, piispa suhtautuu kunnioittavasti ateismin luokkia 1b ja 1c kohtaan. Eksistentialistisista filosofeista piispa nostaa esille Sartren, Heideggerin ja Camusin. Kaikkein kärkevimmin hän kritisoi marxilaista ateismia eli ateismin luokkaa 1a. Koko kirjan punainen lanka on eräänlainen kristinuskon taistelu kommunismia vastaan, mutta se pyrkii myös ymmärtämään vakavammin otettavia ateismin muotoja.
1a:n oleellisimpia piirteitä ovat seuraavat: ”-- se tunnustaa väkivallan käytön totuuden ilmaisumuotona.” Sivu 12. Tässä olen samaa mieltä, kommunismi oli käytännössä väkivaltainen ideologia. Lisäksi piispa nostaa esille propagandan, jolla marxilaista ateismia julistetaan tieteelliseksi.
Tätä taustaa vasten piispa nostaa yhtäläisyydeksi kokemansa yhteyden ateismin muotoihin 1b ja 1c. Niissäkin koetaan tiedettävän Jumalan tarpeettomuus. Nykymaailmassa painotetaan kokeellisuuden ja tiedon tarpeutta, mikä on syrjäyttänyt metafyysiset pohdiskelut. Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvat. Kuten sanoin, piispa suhtautuu ymmärryksellä ja vakavasti näihin kahteen muuhun ateismin muotoon.
1c:n kohdalla kirjassa annetaan lähde määritelmälle. Sivulla 27-28 kerrotaan Johann Albrecht Bengelin (1687-1752) käyttäneen määritelmää atheismus practicus teoksessaan Gnomon Novi Testamenti (1742). Määritelmä syntyy Raamatun tarinan tulkinnasta. Kyseessä on Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Rikas mies tuomitaan kertomuksessa helvettiin ja Bengelin tulkinnan mukaan siksi, koska hän oli välinpitämätön Jumalaa kohtaan: atheismus practicus.
Lilje jatkaa tästä ja kertoo sen olevan nykyhetken ongelma länsimaailmassa, Jumalan _käytännöllisen_ tarpeen kadottaminen. Toisella tavalla hän kuvaa tätä ateismia vaikenevaksi pakanoitumiseksi sivulla 28 ja vielä suorasukaisemmin: ”-- nykyajan käytännöllinen ateismi on hyvin perustein mitä kiinteimmin liittynyt eräänlaiseen älylliseen nurkkakuntaisuuteen.”
1b on kaikkein keskeisin ateismin muoto läntisessä nykymaailmassa. Se muodostaa jopa yhteiskuntamme ytimen. Sivulla 23: ” Mielestäni tyypillinen tämän hengensuunnan ilmaus sisältyy edelleenkin Jean Paul Sartren toteamukseen: ” Ihmisen on uudelleen löydettävä itsensä ja vakuuttauduttava siitä, että mikään ei voi pelastaa häntä itseltään, ei edes Jumalan olemassaolon pätevä todistus.” Jumala ei enää edes ansaitse huomiota, vaikka olisi olemassa.
Piispan mielestä nämä kaksi ateismin muotoa kuitenkin erottuvat selvästi marxilaisesta ateismista, ne eivät perustu vihalle, vaan aidolle kokemukselle Jumalan tarpeettomuudesta. Itse asiassa, sivu 25: ” Kenties on tarpeen sanoa että tämäkin ateismin muoto on kaikkea ajattelematonta, perinteellistä kristillisyyttä etevämpi.” Hän kertoo kuinka Jacques Maritain on kirjassa Järjen valtakunta tutkinut ateismin ja pyhimyksen yhtäläisyyksiä ja löytänyt niitä! _Vakavalla_ ateistilla ja pyhimyksellä on kummallakin radikaaliutta, rohkeutta ja jaloutta, joiden avulla he näkevät epäjumalien läpi ”--ja kieltäytyvät suhtautumasta asioihin sellaisina kuin ne ovat”. Sama sivu: ” Koska ateistilla on tämä radikaalius yhteistä pyhimyksen kanssa, saattaa hänkin olla lähempänä Jumalaa kuin ne maassa matavat tunnustajat, jotka uskovat Jumalaan vain epämääräisesti ja laimeasti.”
Jokaista ateismin muotoa käsitellään omassa kappaleessa. Yhteenvedossa piispa toteaa, että apogeleettiset pohdiskelut eivät voi vakuuttaa epäilijöitä siitä, että kirkko ja Jumala ovat vielä elossa. On tärkeää vielä ottaa mukaan lopuksi piispan määritelmä ateismista ateismin muotojen määrittelyn lisäksi. Sivulla 11 ateismi määritellään kielteiseksi ilmiöksi, jota ei tule rinnastaa antiteismiksi. Ateismin on jonkin puuttumista. Tämä on yhteistä kaikille ateismin muodoille. Hän kuvaa sitä henkiseksi puutosilmiöksi, joka tuo ainakin minun mieleeni psykologisen sairauden määritelmän, mutta en usko piispan tarkoittavan sitä ymmärrettäväksi sellaisena.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nykyajan ihmisellä on kaikkea tavaraa ja ohjelmaa yllin kyllin sielunsa täytteeksi, niin ettei hän ehdi kokea sellaista sielunsa tyhjyyden tilaa ja kaipausta, johon elävä usko olisi vastaus. Tuntuu kuin kaikki lähimmäisenrakkauden muodotkin olisi jo valjastettu erilaisiin virkanimikkeisiin, ettei tavalliselle maallikolle enää riitä töitä. Kaikenlaisia filosofioitakin on pilvin pimein, niin että vaatii todellista paneutumista saada niistä selvää. Keskustelukin edellyttäisi melkoista asioiden tuntemusta, että se olisi hedelmällistä. Nyt vain paiskitaan erilaisten kylttien alla piileskeleviä jos jonkinlaisilla lyömäaseilla, kuten Raamatulla, Vartiotornilla ja tieteellisillä teorioilla.