Tarujen aikaa
"Eräänä päivänä", kertoo Livius, "tapahtui Roomassa, että eräs iäkäs mies, jossa ilmeni kaikki kurjuuden merkit, syöksyi Forumille. Hänen vaatteensa olivat lian tahraamat, ja vielä kamalampi oli hänen kalpea, lopen kuihtunut ruumiinsa. Pörröinen parta ja harottavat hiuksensa tekivät hänen kasvonsa villin näköiseksi. Vaikka hän oli tällainen kuvatus, tunnettiin hänet kuitenkin: sanottiin, että hän oli ollut kentauriona ("sadanpäämiehenä"), ja puhuttiin hänen urotöistään. Itse hän paljasti ylpeästi rintansa ja näytti haavojensa arpia, todisteita monista kunniakkaista taisteluista. Hän kertoi palvelleensa sodassa, vihollisen polttaneen hänen talonsa ja vieneen mennessään hänen karjansa, niin että hänen oli täytynyt ottaa laina, joka oli suurentunut koroista ja lopuksi niellyt kaiken hänen jäljellä olevan omaisuutensa, ja viimein kalvava sairaus oli alkanut vaivata hänen ruumistaan. Velkojat olivat heittäneet hänet kuritushuoneeseen ja pakkotyöhön. Sitten hän näytti selkäänsä, joka oli ruoskimisien jälkien rumentama. Tämän nähdessään katsojat kauhistuivat.Rauhattomuus levisi silloin koko kaupunkii. Kaikki, jotka olivat tai olivat olleet velkavankeudessa, juoksivat kaduille ja rukoilivat kansalaisilta apua.
Silloin karautti Roomaan latinalainen ratsumies ilmoittamaan, että heidän naapurinsa volskit olivat tulossa kaupunkia kohti.
Vaara oli uhkaava, sillä plebeijit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja uhkasivat kieltäytyä sotapalveluksesta, jolleivat saisi helpostusta ahdinkoonsa. Patriisit hätääntyivat ja lupasivat lieventää ankaria velkalakeja. Silloin köyhät raukat lähtivät sotaretkelle, ja volskit voitettiin. Mutta kun vaara oli onnellisesti sivuutettu, patriisit olivat unohtaneet kaikki kauniit lupauksensa.
Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. "Silloin ", Livius kertoo, "plebeijit menettivät täydellisesti kärsivällisyytensä. He lähtivät pois Roomasta, menivät Pyhälle vuorelle ja asettuivat sinne linnoitettuun leiriin." He uhkasivat perustaa sinne kilpailevan kaupungin, joissa kaikki vapaat miehet olisivat tasa-arvoisia.
Roomassa vallitsi suuri hämmennys. Kuinka kävisi, jos sota puhkeaisi? Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja plebeijien luokse Pyhälle vuorelle. Tähän toimeen valittiin Menenius Agrippa, hyvä puhuja ja tunnetusti kansanmielinen. Plebeijien leirissä hänen kerrotaan aloittaneen välitystoimensa kertomalla seuraavan sadun: "Kerran ihmisruumiin kaikki jäsenet vihastuivat vatsaan. "Minkä vuoksi", ne sanoivat, "tekisimme työtä ja raataisimme varustaaksemme hänet ruoalla ja herkuilla hänen itsensä näkemättä hitustakaan vaivaa? Ei, olkoon meillä kaikilla yhtä hyvät päivät ja olkaamme tekemättä työtä!" Ne liittoutuivat siis vatsaa vastaan ja lakkasivat tekemästä vatsalle palvelusta. Kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, leuat eivät pureksineet. Kaikki jäsenet viettivät ihania päiviä.
Mutta jonkin ajan kuluttua ne alkoivat kaikki kuihtua ja koko ruumis kävi voimattomaksi. Silloin jäsenet ymmärsivät, että vatsa oli välttämätön kokonaisuudelle. Myös sillä on tärkeä tehtävänsä, nimittäin sulattaa ruokaa ja valmistaa ruumiille ravintoa, joka antaa jäsenille voimaa. Samalla tavoin", Agrippa lopetti puheensa, "on yhteiskunnan laita. Ei ainoakaan sen elin kykene yksin tulemaan toimeen. Kaikkien jäsenten yksimielisyydestä riippuu kokonaisuuden hyvinvointi."
Plebeijit ymmärsivät vertauksen, ja kun Agrippa nyt esitti sovitteluehdotuksensa, he olivat taipuvaisia neuvottelemaan, sillä he tiesivät, että tarjouksen teki mies, joka pysyi sanassaan. Agrippa oli jossain määrin Rooman Solon. Hän tiesi, että senaatin täytyi nyt myöntyä. Sopimus saatiin aikaan. Plebeijit saivat oikeusturvansa vahvistetuksi siten, että heille vakuutettiin oikeus patriisien tavoin pitää oma kansankokouksensa, jossa äänioikeus ei ollut omaisuuden mukaan asteittainen, vaan kaikille samanlainen. Siinä ei suurin pääomanomistaja merkinnyt sen enempää kuin köyhin päivätyöläinen. Tästä kansankokouksesta tuli kansanvaltaistavan liikkeen tehoisin elin, ja vuosi vuodelta vahvistuen se voitti yhä enemmän jalansijaa. Alituiset sodat saivat aikaan sen, että valtion poliittinen painopiste siirtyi laajoihin kansankerroksiin, noiden pienviljelijäin ja käsityöläisten piiriin, jotka 9/10:lta muodostivat ne sotalaumat, joiden avulla Rooma puolustautui ja teki valloituksensa."
Kansankokouksissaan plebeijit saivat valita omat virkamiehensä, joita nimitettiin kansantribuuneiksi. Näiden tehtävänä oli suojella säätyveljiään patriisien mielivallalta. Jos senaatti tai konsuli määräsi jotakin, mikä kansantribuunin mielestä oli vahingollista plebeijeille, hänen tarvitsi ainoastaan sanoa: Veto (minä kiellän), niin määräys oli voimaton. Myös yksityiset henkilöt voivat pyytää kansantribuuneita suojaa vääryyttä vastaan. Sen vuoksi tribuunien kotien ovet olivat avoinna yötä päivää. ..........
Vaelluksen Pyhälle vuorelle ja kansantribunaatin perustamisen arvellaan tapahtuneen v 494 eKr.
"Eräänä päivänä", kertoo Livius, "tapahtui Roomassa, että eräs iäkäs mies, jossa ilmeni kaikki kurjuuden merkit, syöksyi Forumille. Hänen vaatteensa olivat lian tahraamat, ja vielä kamalampi oli hänen kalpea, lopen kuihtunut ruumiinsa. Pörröinen parta ja harottavat hiuksensa tekivät hänen kasvonsa villin näköiseksi. Vaikka hän oli tällainen kuvatus, tunnettiin hänet kuitenkin: sanottiin, että hän oli ollut kentauriona ("sadanpäämiehenä"), ja puhuttiin hänen urotöistään. Itse hän paljasti ylpeästi rintansa ja näytti haavojensa arpia, todisteita monista kunniakkaista taisteluista. Hän kertoi palvelleensa sodassa, vihollisen polttaneen hänen talonsa ja vieneen mennessään hänen karjansa, niin että hänen oli täytynyt ottaa laina, joka oli suurentunut koroista ja lopuksi niellyt kaiken hänen jäljellä olevan omaisuutensa, ja viimein kalvava sairaus oli alkanut vaivata hänen ruumistaan. Velkojat olivat heittäneet hänet kuritushuoneeseen ja pakkotyöhön. Sitten hän näytti selkäänsä, joka oli ruoskimisien jälkien rumentama. Tämän nähdessään katsojat kauhistuivat.Rauhattomuus levisi silloin koko kaupunkii. Kaikki, jotka olivat tai olivat olleet velkavankeudessa, juoksivat kaduille ja rukoilivat kansalaisilta apua.
Silloin karautti Roomaan latinalainen ratsumies ilmoittamaan, että heidän naapurinsa volskit olivat tulossa kaupunkia kohti.
Vaara oli uhkaava, sillä plebeijit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja uhkasivat kieltäytyä sotapalveluksesta, jolleivat saisi helpostusta ahdinkoonsa. Patriisit hätääntyivat ja lupasivat lieventää ankaria velkalakeja. Silloin köyhät raukat lähtivät sotaretkelle, ja volskit voitettiin. Mutta kun vaara oli onnellisesti sivuutettu, patriisit olivat unohtaneet kaikki kauniit lupauksensa.
Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. "Silloin ", Livius kertoo, "plebeijit menettivät täydellisesti kärsivällisyytensä. He lähtivät pois Roomasta, menivät Pyhälle vuorelle ja asettuivat sinne linnoitettuun leiriin." He uhkasivat perustaa sinne kilpailevan kaupungin, joissa kaikki vapaat miehet olisivat tasa-arvoisia.
Roomassa vallitsi suuri hämmennys. Kuinka kävisi, jos sota puhkeaisi? Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja plebeijien luokse Pyhälle vuorelle. Tähän toimeen valittiin Menenius Agrippa, hyvä puhuja ja tunnetusti kansanmielinen. Plebeijien leirissä hänen kerrotaan aloittaneen välitystoimensa kertomalla seuraavan sadun: "Kerran ihmisruumiin kaikki jäsenet vihastuivat vatsaan. "Minkä vuoksi", ne sanoivat, "tekisimme työtä ja raataisimme varustaaksemme hänet ruoalla ja herkuilla hänen itsensä näkemättä hitustakaan vaivaa? Ei, olkoon meillä kaikilla yhtä hyvät päivät ja olkaamme tekemättä työtä!" Ne liittoutuivat siis vatsaa vastaan ja lakkasivat tekemästä vatsalle palvelusta. Kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, leuat eivät pureksineet. Kaikki jäsenet viettivät ihania päiviä.
Mutta jonkin ajan kuluttua ne alkoivat kaikki kuihtua ja koko ruumis kävi voimattomaksi. Silloin jäsenet ymmärsivät, että vatsa oli välttämätön kokonaisuudelle. Myös sillä on tärkeä tehtävänsä, nimittäin sulattaa ruokaa ja valmistaa ruumiille ravintoa, joka antaa jäsenille voimaa. Samalla tavoin", Agrippa lopetti puheensa, "on yhteiskunnan laita. Ei ainoakaan sen elin kykene yksin tulemaan toimeen. Kaikkien jäsenten yksimielisyydestä riippuu kokonaisuuden hyvinvointi."
Plebeijit ymmärsivät vertauksen, ja kun Agrippa nyt esitti sovitteluehdotuksensa, he olivat taipuvaisia neuvottelemaan, sillä he tiesivät, että tarjouksen teki mies, joka pysyi sanassaan. Agrippa oli jossain määrin Rooman Solon. Hän tiesi, että senaatin täytyi nyt myöntyä. Sopimus saatiin aikaan. Plebeijit saivat oikeusturvansa vahvistetuksi siten, että heille vakuutettiin oikeus patriisien tavoin pitää oma kansankokouksensa, jossa äänioikeus ei ollut omaisuuden mukaan asteittainen, vaan kaikille samanlainen. Siinä ei suurin pääomanomistaja merkinnyt sen enempää kuin köyhin päivätyöläinen. Tästä kansankokouksesta tuli kansanvaltaistavan liikkeen tehoisin elin, ja vuosi vuodelta vahvistuen se voitti yhä enemmän jalansijaa. Alituiset sodat saivat aikaan sen, että valtion poliittinen painopiste siirtyi laajoihin kansankerroksiin, noiden pienviljelijäin ja käsityöläisten piiriin, jotka 9/10:lta muodostivat ne sotalaumat, joiden avulla Rooma puolustautui ja teki valloituksensa."
Kansankokouksissaan plebeijit saivat valita omat virkamiehensä, joita nimitettiin kansantribuuneiksi. Näiden tehtävänä oli suojella säätyveljiään patriisien mielivallalta. Jos senaatti tai konsuli määräsi jotakin, mikä kansantribuunin mielestä oli vahingollista plebeijeille, hänen tarvitsi ainoastaan sanoa: Veto (minä kiellän), niin määräys oli voimaton. Myös yksityiset henkilöt voivat pyytää kansantribuuneita suojaa vääryyttä vastaan. Sen vuoksi tribuunien kotien ovet olivat avoinna yötä päivää. ..........
Vaelluksen Pyhälle vuorelle ja kansantribunaatin perustamisen arvellaan tapahtuneen v 494 eKr.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.