"......Todellinen uskon tie on totista kamppailua vaikeuksista voittoon. Ja mitä suuremmat nämä vaikeudet ovat, sitä enemmän henkistä kapasiteettia, uskoa ja uskontekoja näiden voittamiseen tarvitaan. "Ruusutarhoissa tanssimiseen” ei tarvita uskoa ollenkaan. Ottakaamme vielä omakohtainen esimerkki.
Neljä vuotta sitten heinäkuulla 1983 olin Lapin keskussairaalan teho-osastolla täysin puhe- ja liikuntakyvyttömänä Tetra Plegia-potilaana. Letkuissa ja kallovedossa. Voin sanoa, että siinä oli elämän realiteettia tarpeeksi. Ja vaikka myöhemminkään ei lääkäreillä suurta toivoa elämään jäämiseeni ja kuntoutumiseeni nähden annettavana ollut, ei tämä uskoani juuri heikentänyt. "Katothampa” sanoin usein hiljaa mielessäni näitä lääkärien tilannearviointeja tajunnan rajamailla kuunnellessani. Lääkäreillä oli ammattipätevyyttä valtavan paljon, mutta minulla oli usko ja aina siinä, missä ihmisen konstit loppuvat, siitä alkavat uskon mahdollisuudet vallitsevien olosuhteiden ja tilanteiden voittamiseksi.
Yhtenä päämääränäni näiden kohtalonvuosien aikana oli, että pääsen jälleen auton rattiin ja liikenteeseen; sinne missä ihmiset ovat. Tämä kämppäelämä kun ei pitemmän päälle kehuttavaa ole. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tein vuosia määrätietoista työtä yhdessä fysioterapeuttini Maritan kanssa. Joskus kevättalvella 1986 minulla oli jo varmuus siitä, että jos minulla olisi automaattivaihteinen., ohjaustehostajalla varustettu auto, niin pystyisin liikkumaan liikenteessä. Kun sitten tässä varmuudessa puhuin monellekin autonrattiin nousemisesta ja liikenteeseen lähtemisestä, oli monien ilmeet sitä luokkaa: "Voi pyhä yksinkertaisuus. Hullu mies. Tuossa kunnossa on ja autolla ajosta puhuu. Kyllä se on vähän tärähtänyt". jne. Kuitenkaan en antanut heidän epäuskonsa itseäni mitenkään peljättää ja niin menin kesäkuulla 1986 lääkärin juttusille pyytämään lääkärintodistusta ajotutkintoa varten. (Minulla oli ABCE-ajokortti mutta lupaa liikenteeseen lähtemiseen ilman ajotutkintoa ei). Tämä lienee ollut tulle nuorelle lääkärille ensimmäinen tapaus laatuaan, mutta Lapin kuntoutuskeskuksen lääkärin, Oravalan, opastamana asian järjestyi. Seuraavaksi tässä uskonvarmuudessa ostin heinäkuun alkupäivinä Dadsun 280 C Automatik auton. Muutamilla marjamatkoilla kipinämikkona ollessani kolluuttelin kivisiä ja kuoppaisia metsäteitä muutaman kilometrin tuntumaa tähän autoon saadakseni ja niin menin täydessä uskonvarmuudessa ajotutkintoon. Ajettiin liki parikymmentä minuuttia Sodankylän katuja pitkin ja poikin, kdytiin maantieajossa Sattasen suunnalla, ja on sanottava, että olin itsekin vähän yllättynyt tuloksesta. Minulle hyväksyttiin AB-luokan kortti, jossa on ehtona automaattivaihteisto.
On sanottava, että kun muutamaa päivää myöhemmin, eräänä syyskesän keskiviikkoiltana, lähdin ensimmäisen kerran liikenteeseen, tämä oli kokemus, jota ei voi sanoin kuvata. Tämä oli jotain sellaista kuin Vihtori Kauppisen "paluu elämään” -maalaus Sodankylän terveyskeskuksen vuodeosaton seinällä. Olin kirjaimellisesti kuin "haudoista noussut manalainen", joka oli yli kolmen vuoden poissaolon jälkeen palannut ihmisten ilmoille. Moni katsoi niihin aikoihin silmät pyöreänä ja ”monttu auki" perääni: "Näinköhän minä oikein" ja monen kommentti oli niinä päivinä: "Ei sitä vain olis uskonut, että Leo vielä auton rattiin istuu".
Ja siinäpä se juuri asian ydin onkin. "Ei sitä olis uskonut ...” Minä uskoin. Minulle tämä oli itsestään selvyytenä jo siinä vaiheessa, jolloin vuosia sitten Sodankylän terveyskeskuksen hoitajat tätä "vauvelia” iltaisin vuoteeseen nostivat ja nukkumaan peittivät. Minulla ei ollut aikomustakaan alistua tilanteeseen ja jäädä sängyn pohjalle makaamaan. On myös sanottava, että jos Sodankylästä olisi löytynyt yksikin toinen, jolla olisi ollut sama uskon henki, niin yhteistyössä ja "me-hengessä” nämä vuodet olisivat olleet paljon tuloksellisempia ja antoisampia. Vaan hyvä näinkin. Siinä missä henkinen kapasiteetti joutuu tosi kovalle koetukselle, siinä tämä henkinen kapasiteetti yleensä vahvistuu ja avaa mahdollisuudet entistä voimallisempaan uskoon ja sen mukaisiin uskontekoihin. Joten. "Perästä kuuluu, sanoi entinen poliisi”...."
http://www.aretalogia.com/te.htm
Neljä vuotta sitten heinäkuulla 1983 olin Lapin keskussairaalan teho-osastolla täysin puhe- ja liikuntakyvyttömänä Tetra Plegia-potilaana. Letkuissa ja kallovedossa. Voin sanoa, että siinä oli elämän realiteettia tarpeeksi. Ja vaikka myöhemminkään ei lääkäreillä suurta toivoa elämään jäämiseeni ja kuntoutumiseeni nähden annettavana ollut, ei tämä uskoani juuri heikentänyt. "Katothampa” sanoin usein hiljaa mielessäni näitä lääkärien tilannearviointeja tajunnan rajamailla kuunnellessani. Lääkäreillä oli ammattipätevyyttä valtavan paljon, mutta minulla oli usko ja aina siinä, missä ihmisen konstit loppuvat, siitä alkavat uskon mahdollisuudet vallitsevien olosuhteiden ja tilanteiden voittamiseksi.
Yhtenä päämääränäni näiden kohtalonvuosien aikana oli, että pääsen jälleen auton rattiin ja liikenteeseen; sinne missä ihmiset ovat. Tämä kämppäelämä kun ei pitemmän päälle kehuttavaa ole. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tein vuosia määrätietoista työtä yhdessä fysioterapeuttini Maritan kanssa. Joskus kevättalvella 1986 minulla oli jo varmuus siitä, että jos minulla olisi automaattivaihteinen., ohjaustehostajalla varustettu auto, niin pystyisin liikkumaan liikenteessä. Kun sitten tässä varmuudessa puhuin monellekin autonrattiin nousemisesta ja liikenteeseen lähtemisestä, oli monien ilmeet sitä luokkaa: "Voi pyhä yksinkertaisuus. Hullu mies. Tuossa kunnossa on ja autolla ajosta puhuu. Kyllä se on vähän tärähtänyt". jne. Kuitenkaan en antanut heidän epäuskonsa itseäni mitenkään peljättää ja niin menin kesäkuulla 1986 lääkärin juttusille pyytämään lääkärintodistusta ajotutkintoa varten. (Minulla oli ABCE-ajokortti mutta lupaa liikenteeseen lähtemiseen ilman ajotutkintoa ei). Tämä lienee ollut tulle nuorelle lääkärille ensimmäinen tapaus laatuaan, mutta Lapin kuntoutuskeskuksen lääkärin, Oravalan, opastamana asian järjestyi. Seuraavaksi tässä uskonvarmuudessa ostin heinäkuun alkupäivinä Dadsun 280 C Automatik auton. Muutamilla marjamatkoilla kipinämikkona ollessani kolluuttelin kivisiä ja kuoppaisia metsäteitä muutaman kilometrin tuntumaa tähän autoon saadakseni ja niin menin täydessä uskonvarmuudessa ajotutkintoon. Ajettiin liki parikymmentä minuuttia Sodankylän katuja pitkin ja poikin, kdytiin maantieajossa Sattasen suunnalla, ja on sanottava, että olin itsekin vähän yllättynyt tuloksesta. Minulle hyväksyttiin AB-luokan kortti, jossa on ehtona automaattivaihteisto.
On sanottava, että kun muutamaa päivää myöhemmin, eräänä syyskesän keskiviikkoiltana, lähdin ensimmäisen kerran liikenteeseen, tämä oli kokemus, jota ei voi sanoin kuvata. Tämä oli jotain sellaista kuin Vihtori Kauppisen "paluu elämään” -maalaus Sodankylän terveyskeskuksen vuodeosaton seinällä. Olin kirjaimellisesti kuin "haudoista noussut manalainen", joka oli yli kolmen vuoden poissaolon jälkeen palannut ihmisten ilmoille. Moni katsoi niihin aikoihin silmät pyöreänä ja ”monttu auki" perääni: "Näinköhän minä oikein" ja monen kommentti oli niinä päivinä: "Ei sitä vain olis uskonut, että Leo vielä auton rattiin istuu".
Ja siinäpä se juuri asian ydin onkin. "Ei sitä olis uskonut ...” Minä uskoin. Minulle tämä oli itsestään selvyytenä jo siinä vaiheessa, jolloin vuosia sitten Sodankylän terveyskeskuksen hoitajat tätä "vauvelia” iltaisin vuoteeseen nostivat ja nukkumaan peittivät. Minulla ei ollut aikomustakaan alistua tilanteeseen ja jäädä sängyn pohjalle makaamaan. On myös sanottava, että jos Sodankylästä olisi löytynyt yksikin toinen, jolla olisi ollut sama uskon henki, niin yhteistyössä ja "me-hengessä” nämä vuodet olisivat olleet paljon tuloksellisempia ja antoisampia. Vaan hyvä näinkin. Siinä missä henkinen kapasiteetti joutuu tosi kovalle koetukselle, siinä tämä henkinen kapasiteetti yleensä vahvistuu ja avaa mahdollisuudet entistä voimallisempaan uskoon ja sen mukaisiin uskontekoihin. Joten. "Perästä kuuluu, sanoi entinen poliisi”...."
http://www.aretalogia.com/te.htm
Vastaukset 5
Vanhimmat
:-))
nuokin sanat on Jeesuksen suuhun lainattu Horukselta. Samoin nimi KRST.
ei ollut ihan samaa mieltä kanssani...
meinas tulla oikein tappelu Kirsin kanssa.
Minä kuitenkin selätin Kirsin.
ettei kukaan jaksa lukea noita sinun pitkiä juttujasi ja usko myöskin siihen ettei homoutta pysty mitenkään parantamaan eikä tarvitsekaan.
Usko myöskin aidosti Jumalaan, älä pelkkiin raamatun kirjoituksiin........