Perustuuko psykiatrinen diagnostiikka jyrkkään relativismiin?

https://madinfinland.org/diagnostiikka_relativismi/


Psykiatriassa oireet on johdettu ihmisten elämässä tapahtuviksi havaituista inhimillisistä asioista ja niiden määrittäminen sairauden oireiksi edellyttää kulttuurisidonnaisen teorian laskemista havaintojen päälle. Esimerkiksi monessa Afrikan maassa ei ole teoretisoitu ollenkaan sellaista käsitettä kuin masennus, joka on meillä Suomessakin varsinainen kansantauti ja tietoisen itsetarkkailun kohde.

Kaikissa kulttuureissa meidän käsitystämme masennus-nimisen sairauden olemassaolosta ei ymmärrettäisi ollenkaan.3 Tutkimuksessa, jossa selvitettiin käsityksiä surullisuuteen ja sosiaaliseen vetäytymiseen liittyviä tiloja afrikkalaisissa kulttuureissa, vastaajat uskoivat kaikissa tilanteissa, että kyse ei ole sairauksista, vaan olosuhteiden aiheuttamista tiloista. Tämän vuoksi terveydenhuollon avun ei katsottu olevan tehokasta ja vastaajat uskoivat tarvittavien toimenpiteiden olevan sosiaalisia. Ihmiset olivat sitä mieltä, että tehokkaat toimenpiteet koostuvat neuvoista, lohdutuksesta, käytännön tuesta ja sosiaalisen eristämisen voittamisesta. Ihmiset uskoivat myös, että tilanteen käsittelyn tulisi olla täysin psykososiaalista ja pyrkimyksenä tulisi olla taloudellisen tilanteen parantaminen, sosiaalisen avun lisääminen sekä eristäytymisen ja yksinäisyyden ehkäiseminen. Meillä Suomessa masennuksen Käypä hoito -suositus taas näkee masennuksen olevan ”keskeinen kansanterveydellinen ongelma”, johon apuna tarjotaan ensisijaisesti lääkkeitä ja yksilöterapiaa.4 Vaikuttaa siis siltä, että masennus on länsimaissa sosiaalisesti konstruoitu käsitys surullisuudesta, jossa normaali ihmisyys on muuttunut yksilön sairaudeksi.