Eveliinan surma

Kriminologi kirjoitti:

Eveliina Lappalaisen surma on suomalainen nationalistinen kunniamurha.

Lehtiuutisista koottujen tietojen mukaan Eveliinan tappajan psykologinen profiili voidaan piirtää jokseenkin kokonaan. Puuttuvia palasia ei juuri ole, ja kaikki esilletulleet seikat tukevat toisiaan. Tiedetään että poika on opettajaperheen lapsi, kurissa ja nuhteessa kasvatettu, normit sisäistänyt mutta ulkoaohjautuva ja miellyttämään pyrkivä nuorimies. Kehityksessään hän ei vielä ollut ehtinyt vakituisiin seurustelusuhteisiin, ja vastakkaiseen sukupuoleen suhtautumisessa on ollut selvää epävarmuutta ja murrosikäistä ambivalenssia. Ikäkauteen kuuluvaa elämäntuskaa ja aggressiota on lievitetty voimailulla ja urheilulla, jotka ovat muodostuneet pojalle hyvin keskeisiksi elämänsisällöiksi. Fyysisellä itsekontrollilla on pyritty pitämään psyykeä koossa, ja juuri siksi esim. häviäminen Eveliinan venäläissyntyiselle poikaystävälle kädenväännössä on kylvänyt myrkkyä pojan mieleen enemmän kuin mikä olisi normaalia.

Ulkoaohjautuvuuteen liittyy korostunut kunniantunto, kunnia ja häpeä ovat se vastakohtapari, jolla paikkaansa toveripiirissä lunastava ja miellyttämään pyrkivä yksilö käyttäytymistään jäsentää. On tärkeää varjella ylläpitämäänsä omakuvaa eli kunniaansa toisten ja omissa silmissä. Suurin pelko on joutumisesta tavalla tai toisella häpeään ja naurunalaiseksi. Eveliina mahdollisesti provosoi tätä häpeää esittämällä kärkeviä mielipiteitä pojan tovereista - näinkin epäsuora vaikutus voi olla ratkaisevaa, kun pojan psyyke on hyvin epävarma ja tarttuu häilyvimpiinkin merkkeihin tulkitakseen niitä joko kunnian tai häpeän lähteiksi.

Pojan omassa kertomuksessa tapahtumien kulusta korostui aluksi se, ettei teolle tuntunut löytyvän selittävää motiivia. Motiivi onkin tässä tapauksessa sisäsyntyinen, se liittyy kehityspsykologiseen psyykenvääristymään, eikä ulkoisia selittäviä syitä voida eikä niitä tarvitsekaan osoittaa. Ei kuitenkaan ole niin, että pojan aggression kohteeksi olisi voinut joutua kuka tahansa. Tarvitaan uhriin liittyvät avainärsykkeet, jotka provosoivat esiin murronikäisen sielullisen angstin. Ts. uhrin on tässä tapauksessa oltava tyttö, puheillaan ja/tai teoillaan itsensä tavoittamattomaksi tekevä tai korostuneesti ei-kaveripiiriin-kuuluva, uhka pojan itsetunnolle, potentiaalisesti uhka pojan "mies"kunnialle ja piilevän häpeän esiinherättäjä. Silloin tuhoamistarve saattaa sopivassa tilaisuudessa laueta. Kuten olemme lukeneet, tässkin tapauksessa oli muita satunnaisia seikkoja, jotka altistivat poikaa purkaukseen: urheiluvalmentaja oli haukkunut, huono sääkin oli ottanut poikaa päähän.

Väkivallanteolle tällaisessa tapauksessa on ominaista tietty determinismi: kun purkaus lähtee käyntiin, sen dynamiikkaa ei voi enää pysäyttää. Jos poika olisi missään vaiheessa keskeyttänyt tekonsa, hän olisi joutunut silmikkäin sen kanssa mitä hän on tekemässä, ja häpeä olisi vallannut hänet. Kuristaminen ja maahanpainaminen tapahtuivat kasvoista kasvoihin, eikä pojalla ollut sitä vaihtoehtoa, että hän olisi hellittänyt otteensa ja joutunut kohtaamaan elävän Eveliinan. Siksi hänen piti välttämättä saattaa kaikki loppuun niin raa'alla tavalla. Samasta syystä esim. puukottajat iskevät uhriaan joskus kymmeniä ellei satoja kertoja. Kuvaavaa on, että poika on poliisitutkinnassa kertonut painaneensa Eveliinan kasvot ojan pohjalle. Tämäkin pieni, todellisuustajun hämärtymistä osoittava yksityiskohta paljastaa, miten voimakas sielullinen torjunta tapahtumaa sävytti. Kun Eveliina oli varmasti ikuisesti vaiennettu, tuli pojan oma vuoro torjua kaikki häpeä mielestään. Sen hänen psyykensä teki niin tehokkaasti, että hän ryhtyi välittömästi käyttäytymään kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan. Hän sulki kaiken tapahtuneen totaalisesti pois tietoisuudestaan. Hän tuli kotiinsa jokseenkin normaalisti, kävi vuoden koulua jokseenkin normaalisti - luultavasti psyykkinen lukitus hänen mielessään ei olisi lauennut koskaan, ellei poliisi olisi kutsunut häntä uudelleen kuulusteltavaksi. Kuuluu siis tapaksen kuvaan, ettei syytetty muista tarkasti oikeastaan mitään tapahtumista eikä pysty selittämään "järkevää" syytä käyttäytymiselleen.

Tämä on tarinan psykologinen opetus: estoinen murrosikäinen, jolle kaveriporukka muodostui kunnian kentäksi ja orastava sukupuolirakkaus häpeän pelon takia torjutuksi alueeksi. Mutta tarinaan liittyy myös yleisempi, suomalaista yhteiskuntaa koskettava puoli. Se avautuu silmillemme, kun kysymme, miksi poliisi ei pystynyt ratkaisemaan rikosta aikaisemmin, vaikka kaikki rikoksen ratkaisemiseen tarvittavat tiedot olivat sillä edessään vuoden ajan?

Tosiasiassahan rikoksen ratkaisi apuun pyydetty rikoskomisario Ari Soronen selaamalla läpi kaikki kuulustelupöytäkirjat ja yksinkertaisesti osoittamalla sormella pojan kertomusta: tämä pomppaa ulos joukosta. Sitä ennen paikalliset poliisivoimat ja muualtakin tullut kenttäväki oli turhaan vuoden ajan kelannut asioita edes takaisin ja tehnyt tutkimuksia. Paljon puhuvaa on että epäilyt varhaisessa vaiheessa kääntyivät Imatralla päivittäin tuleviin ja meneviin venäläisiin - rajan pinnassa siellä kun ollaan - tai paikkakunnalla asuviin venäläisiin. Toteutui siis toinen aitofreudilainen psyykkisen torjunnan kuvio: poliisille ei jostain syystä juolahtanut ollenkaan mieleen mahdollisuus, että surmatyön tekijä olisi heidän omien silmiensä edessä. Epäily piti jotenkin sijoittaa kauemmas, toisaalle, toisenlaisiin ihmisiin, siis venäläisiin.

Kun surmatyö Sorosen ansiosta nopeasti selvisi, poliisi sai paljon kiitosta siitä että se ratkaisi ongelmaksi muodostuneen rikoksen. Tämä suitsutus on käsittämätöntä, sillä oikeastaanhan poliisi olisi ansainnut kaikki mahdolliset huomautukset idioottimaisuudestaan. Lisäksi poliisi pitäisi panna myös psyykkiseen hoitoon: mitä suomalaisesta poliisista todistaa se ettei surmaajan psyykkistä kuvaa pystytty muodostamaan? Torjuiko poliisi tiedostamattaan oman psyykensä pimeää puolta? Liippasiko kenties liian läheltä? Pitäisikö katsoa peiliin? Kuinka moni suomalainen poliisi itse on sielullisesti keskenkasvuinen, urheileva ja voimaileva, virassaan kunnianhakuinen ja samalla sisällään salaa natsismia ja muita aggressiivisia ratkaisuja ihaileva, herkkyyttä häpeilevä ja eläytymiskyvytön, potentiaalinen pahantekijä? (Vrt. Joensuun poliisi, vaimojaan hakkaavat poliisit.)

Me suomalaiset olemme poikkeuksellisen aggressiivista kansaa - joku sanoo että väkivaltaisuus on meillä verissä tai geeneissä, vähintäänkin se näkyy historiassamme. Olemme aina tapelleet jotakin vastaan, meitä on säännönmukaisesti käytetty vallanpitäjiemme toimesta sotilaina. Olemme riehuneet taistelun hurmiossa pitkin Eurooppaa, ja kokemukset viimeisestäkin sodastamme ovat sillä tavalla masentavia, että jaksamme yhä tekstipalstoilla, sotaromaaneissa ja elokuvissa jatkaa näitä sotia, käydä niitä mielessämme aina uudestaan ja uudestaan. Ja korostaa suomalaista sotilaskunniaamme! Mitään sielullisesti sairasta emme itse tässä näe - päinvastoin, hyväksymme kansalliseen ominaislaatuumme kuuluvan väkivaltaisuuden ja sotaisuuden "isänmaallisuuden" tms. ylevien aatteiden nimissä. Nämä korkeasti kunnioitetut aatteet ovat tosiasiassa kansallinen vammamme, ne sijoittuvat omassa kulttuurissamme vastaavanlaiseen asemaan kuin esim. ns. kunniamurhat kurdeilla. Kuten kurdit ovat sokeita itse näkemään oman kulttuurinsa sairautta, samoin ovat suomalaiset sokeita näkemään omaa väkivaltaisuuttaan ja niitä sielullisia taikatemppuja, joilla ylevöitämme väkivaltaisuutemme kuin se olisi jokin kunniakas asia.

Voisiko mikään avata silmiämme ja päästää meidät tästä pahasta? Olen tässä ainakin yrittänyt avata keskustelua aiheesta, antaa aineksia - en sano olevani oikeassa, mutta rohkenen aukaista suuni jotta muussa tapauksessa joku voisi minua ojentaa. Vaikka Eveliinan tapaus on kovin ahdistava ja vaikea, minusta sitä ei saa päästää menemään käsittelemättä sitä perusteellisesti. Uskon että voimme oppia siitä paljon.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä