Vanhuksen suru !

En pidä itkevistä ihmisistä,
vaikka itsekki itken liian herkästi elämän tuomia pettymyksiä,

on se kumma,
suru vain tuntuu syvenevän vanhemuuten,

johtuneeko siitä kun fyysiset voimat hiipuu,
ei jaksa enään taistella terveen olemassa olonsa puolesta,

mietelmä,

Miten sinä koet ihmisen joka itkee eikä kerro syytä ?

minusta se on outoa,

itkulle on aina syynsä,
se pitää kertoa

suruki muuttamaan muotoaan muistelemiseksi,
näin uskoisin,

" itse olet erittäin hullu "

puolison menettäminen on elämn suurin menetys,
suru on ikuista,
suru vain muuttaa muotoaan vuosien kuluttua,
mutte ei haihdu koskaan pois,
vanhana on herkempi itku purskahtaa yllättäin ,
elämä kun on tyyntä ja myrskyä täynnä,
ei ihme jos välliin itkettääki,

Anonyymi kirjoitti:

Miten sinä koet ihmisen joka itkee eikä kerro syytä ?

minusta se on outoa,

itkulle on aina syynsä,
se pitää kertoa

suruki muuttamaan muotoaan muistelemiseksi,
näin uskoisin,

Lue lisää

Itku on hyväksi,parkuu ne vauvatkin vai onko ne hulluja?

P.o muistan aviomieheni,...

En tiedä siitä katkeruudesta mitä se on, onko sitä,
mutta
oma elämänhalu on puolison kuoleman jälkeen ollu hakusessa,
vaikka useampi vuosi on kuolemasta,
aina kun muistelen hänen vaikeaa sairauttaan
suru viiltää syvältä ,
itkun purskahduksia ei aina voi estää,

nyt vanhemuuten itku on aina vaan herkemmässä,

touhuan kyllä kaikenlaista, käsitöitä, leipomista, ruuanlaittoa, ym koti-hommia voinnin mukaan,
liikuntaa melkein jokapäivä , kylläki hittaasti varoen,
koska syd. pistää hantiin,
mutta kuitenkin
" ylös ulos ja lenkille " kuten ainkoinaa Tarvajärvi kehotti,

tämä touhukaa ei vanhuksen surua ja elämänhalua juurikaan auta,

terv: alotuksentekijä

Ei ole kysymys siitä, ettei yksin jäätyään tuntisi omaa arvoaan.
Elämä oli rikkaampaa kun oli mahdollista jakaa se rakkaan ihmisen kanssa.
Ilot tuplaantuivat ja huolet pienenivät.

Nyt on ankeaa kun voi puhua vain puhua vain seinille eikä kukaan koskaan halaa. Siihen ei totu koskaan, vaikka on tottuvinaan, ettei yksinäisyys niin vihlaisisi.

Muistot elävät mielessä joka päivä, ei niitä ole mitenkään kerralla mahdollista itkeä pois ja sillä selvä.
Mutta ei se tarkoita "jatkuvaa vetistelyäkään", joskus vaan tulee ylitsepääsemätön kaipuu,
jota tunnekylmien ihmisten on mahdoton ymmärtää.

Ei itku ole kokoaikaista,
mutta sille ei voi mitään kun yllättäin itku purskahtaa esiin se tulee jostain hyvin sisältä täytenä yllätyksenä, siä ei kertakaikkiaan voi estää, arvaa vain h ä v e t t ä ä k ö kun ei voi peittää ikuista suruaan,
tavallaan vanha ihminen suree koko elämää koska se on vääjämättä ohi,
jäljellä enään on vain uupunu vanha ihminen,
yksin hapuilemassa aamuisin uuteen päivään,
sairaudet kipuineen vakituisena kaverina,
niin paha juttu on koko elämän mittaisen avion päättyessä toisen kuolemaan,
vailtettavasti suru on ikuista , vaikka ei enään itkiskään,
menee hautaan asti mukana,
surun kanssa pitää vain elää elämä loppuunasti,

Anonyymi kirjoitti:

Ei itku ole kokoaikaista,
mutta sille ei voi mitään kun yllättäin itku purskahtaa esiin se tulee jostain hyvin sisältä täytenä yllätyksenä, siä ei kertakaikkiaan voi estää, arvaa vain h ä v e t t ä ä k ö kun ei voi peittää ikuista suruaan,
tavallaan vanha ihminen suree koko elämää koska se on vääjämättä ohi,
jäljellä enään on vain uupunu vanha ihminen,
yksin hapuilemassa aamuisin uuteen päivään,
sairaudet kipuineen vakituisena kaverina,
niin paha juttu on koko elämän mittaisen avion päättyessä toisen kuolemaan,
vailtettavasti suru on ikuista , vaikka ei enään itkiskään,
menee hautaan asti mukana,
surun kanssa pitää vain elää elämä loppuunasti,

Lue lisää

Kirjoitat niin hyvin ja asiaa. Sitä suree kaikkea, kun edessä ei ole enää oikein mitään iloista ja toivoa-antavaa, vaikka kuinka yrittäisi kuvitella.
Vanhuus on jatkuvaa luopumista.
Luopuminen on tuskallista.

Mutta ajattele, jos ei olisi mitään eikä ketään mitä surra ja kaivata
tuntisi eläneensä ihan tyhjän ja turhan elämän.

Kaipaus voi olla arvokasta siitä näkökulmasta,
että on jotain mitä kaivata. On lämpimiä ja rakkaita muistoja.

Anonyymi kirjoitti:

Ei ole kysymys siitä, ettei yksin jäätyään tuntisi omaa arvoaan.
Elämä oli rikkaampaa kun oli mahdollista jakaa se rakkaan ihmisen kanssa.
Ilot tuplaantuivat ja huolet pienenivät.

Nyt on ankeaa kun voi puhua vain puhua vain seinille eikä kukaan koskaan halaa. Siihen ei totu koskaan, vaikka on tottuvinaan, ettei yksinäisyys niin vihlaisisi.

Muistot elävät mielessä joka päivä, ei niitä ole mitenkään kerralla mahdollista itkeä pois ja sillä selvä.
Mutta ei se tarkoita "jatkuvaa vetistelyäkään", joskus vaan tulee ylitsepääsemätön kaipuu,
jota tunnekylmien ihmisten on mahdoton ymmärtää.

Lue lisää

Jos elää kadotetussa menneisyydessään, niin sitten on elo sen mukaista. Itse me mahdollisuutemme luomme, ei kaikki halua olla mitään itsekeskeisiä "draamakunigattaria" menetyksistään huolimatta!

Anonyymi kirjoitti:

Jos elää kadotetussa menneisyydessään, niin sitten on elo sen mukaista. Itse me mahdollisuutemme luomme, ei kaikki halua olla mitään itsekeskeisiä "draamakunigattaria" menetyksistään huolimatta!

Lue lisää

Ihminen kantaa koko elämänsä koko historiaansa mukanaan.
Sitä ei pysty heittämään pois päältään eikä tarvitsekaan.
Elämämme ja persoonamme koostuu kaikista "kerroksista", joita olemme eläneet.

On erittäin sallittua kokea tunteita, jotka liittyvät ei vain tähän päivään
vaan menneisyyteenkin. Onhan niitä tunteita sekä iloisia että surullisia.

Mitä enemmän kiellämme itseämme tuntemasta, sen ahdistuneemmaksi tulemme.
Juuri se tunteitten tukahduttaminen aiheuttaa ahdistusta.
Itku tekee niin hyvää. Ei se asioita muuta, mutta se helpottaa henkistä oloamme ainakin vähäksi aikaa.

Koko elämänmittaisen avion päätyttyä toisen kuolemaan,
vanhan on hyvin vaikea kuvitella nauttivansa heti elämästä uuden ihmisen kanssa,
en ole ripustautunu meneeseen, mutta en ole etsiny uuttakaan parisuhdetta,
elän päivän kerrallaan, suru kulkee mukana hiljaa jo seesteenä muistoina,
sieluni syvyyksissä,
joskus viellä purskahtaa yllättäin itkun muodossa esiin,
koska puolison kuolema teki todella kipeetä myös omaan sieluuni,

Anonyymi kirjoitti:

Koko elämänmittaisen avion päätyttyä toisen kuolemaan,
vanhan on hyvin vaikea kuvitella nauttivansa heti elämästä uuden ihmisen kanssa,
en ole ripustautunu meneeseen, mutta en ole etsiny uuttakaan parisuhdetta,
elän päivän kerrallaan, suru kulkee mukana hiljaa jo seesteenä muistoina,
sieluni syvyyksissä,
joskus viellä purskahtaa yllättäin itkun muodossa esiin,
koska puolison kuolema teki todella kipeetä myös omaan sieluuni,

Lue lisää

Elämästä nauttiminen on valtava kattaus erilaisia asioita, myös niitä joita on tottunut tekemään kumppanin kanssa, mutta joihin on vaikea palata yksin, muistojen viiltäessä kipeästi. Ensimmäiset kerrat tuovat surun pintaan, mutta vähitellen voi myös kokea rauhaisan yhdessäolon tunnelman, kuin rakas ihminen kulkisi vierellä, lohduttaisi, kannustaisi ja rohkaisisi. Tulee tunne: minä elän ja koen maailmaa ja jaan sen rakkaani kanssa, elän ja hengitän, näen, koen ja kuulen kahden edestä, ja jokaisen päivän iltana jaan hänen kanssaan kuluneen päivän muiston.

Anonyymi kirjoitti:

Elämästä nauttiminen on valtava kattaus erilaisia asioita, myös niitä joita on tottunut tekemään kumppanin kanssa, mutta joihin on vaikea palata yksin, muistojen viiltäessä kipeästi. Ensimmäiset kerrat tuovat surun pintaan, mutta vähitellen voi myös kokea rauhaisan yhdessäolon tunnelman, kuin rakas ihminen kulkisi vierellä, lohduttaisi, kannustaisi ja rohkaisisi. Tulee tunne: minä elän ja koen maailmaa ja jaan sen rakkaani kanssa, elän ja hengitän, näen, koen ja kuulen kahden edestä, ja jokaisen päivän iltana jaan hänen kanssaan kuluneen päivän muiston.

Lue lisää

Minulla on toisin, puolisoni on lopullisesti pois, hän on kuollu,
on vain suru jäljellä,

kaikken mihin menen , menen yksin,
ei ole puolisoni edes henkisenä haamuna mukana,
hän on kuollu pois jossaki taivaassa jumalan helmoissa ,
ei täällä ei minun luona,
hän on kaukana pois lopullisesti,

olen yksin,
elän päivän kerrallaan tätä uutta elämää ilman puolisoani,

ihmisenä minusta on vain puolikas jäljellä,
puolisoni vei sen toisenpuolen mennessään,

Joo ja sekin vielä harmitta kun aikanaan nämäkin romppeet ja vermeet myydään, ja loput kaatopaikalle perikunnan toimesta.

Anonyymi kirjoitti:

Joo ja sekin vielä harmitta kun aikanaan nämäkin romppeet ja vermeet myydään, ja loput kaatopaikalle perikunnan toimesta.

Mua ei harmita ollenkaan,
kaikki jää tänne, pitäköön hyvänään,
luultavasti ei niille kelpaa muu kuin raha,

mitä saavat rahana kun kodin myyvät pois,
kaikki muut varmaanki joutaa poltetettavaksi,

tai joku kirpputori hakee itseleen edelleen myyntiin,

kuten kävi silloin kun edellisen asunnon hävitin ja pistin tyhjennykseen ,
kierrätyskeskuksesta tuli ainaki viisi iloista poikaa tyhjentämään varastot ja kaikki kodin irtaimiston,

tavaroita ja omaisuutta en sure ollenkaan,

mutta,,,, suren elettyä elämää ja omaa kuollutta puolisoani,

Samoin kävi minulle, muistan isäni suuren surun,
kun äitini kuoli huomattavasti minua nuorempana,
isäni ei koskaan toipunu surusta,
hän eli toistakymmentä vuotta vielä äitini kuoleman jälkeen,
hän kuvaanollisesti " itki " äidin menetystä omaan kuolemaansa asti ,
vaikka hänellä oli myöhemmin naisystävä lohtuna,
he ei koskaan muutaneet samankaton alle,
he vaan tapailivat toisiaan,
hän ei koskaan korvannu äitini menetystä,

olisko niin että se ensimmäinen nuoruuden rakkus,
jonka kanssa on perhe perustettu, lapset kasvatetu,
on se johon sielu kiintyy, jää ikuisiksi ajoiksi kiinni,
kuten itselläniki on käyny,

kaikki muut ovat vain korvikkeita lohtuna elämässä,

Jotensakki epäilen ettei vanha enään kiinny uusiin ihmisiin,

hyvänpäivän tuttuja kyllä on,
juttelen päivittäisillä reissuilla heidän kanssaan niitä näitä
jos sattuu kohdalle tapaamaan,

muuten olen omasta mielestä liikaaki yksikseni,