Useimmat ihmiset tekevät elämässään hävettäviä ja pahoja tekoja. Ne voivat syyllistää ihmisiä jopa siihen määrään asti, että ihmisen mieli sairastuu. Omatunto syyttää, hävettää, kaduttaa ja menneiden muistelu ei anna syntiä tehneelle rauhaa. Suuri ahdistus ja pelko vaivaavat niin kuin oikein onkin, jos joku on syntiä tehnyt ja elää erossa Jumalasta.
Oma kokemukseni on juuri tuollainen. Hävetti niin vietävästi kaikki se paha, mitä olin tehnyt. Oli tuska ja ahdistus: pelotti. Ihmettelin sitä, millainen ihminen olin. Olin pitänyt siihen asti itseäni hyvänä tyyppinä ja jopa maailman parhaana ihmisenä, vaikka olin tehnyt paljon pahaa elämässäni.
Sitten tässä mielentilassa ja etsikonaikana sain kohdata elävän Jumalan ja koin hyvin voimakkaasti syntien anteeksisaamisen ja mielenmuutoksen, joka johti entisten pahojen tapojen hylkäämiseen ja uuteen elämään kristittyjen korkean moraalin ja arvomaailman mukaan. Olen tämän uudestisyntymisen jälkeen pystynyt elämään "normaalia" elämää ja kohtaamaan menneisyyteni haamut ilman, että niiden vuoksi tarvitsee enää huutaa mielipuolisen lailla, koska se sattuu ja tuntuu pahalta (huusin ihan oikeasti kuin hullu ennen uskoontuloani ajatellessani pahoja tekojani ja tuntiessani syyllisyyden niiden vuoksi).
Tiedän edelleen olevani syyllinen kaikkiin niihin pahoihin tekoihin, joita aiemmassa elämässäni tein, mutta koen olevani nyt erilainen ihminen kuin se paha ihminen, joka olin siihen aikaan. Koen olevani uusi Jumalan ihminen, jonka mieli on tehdä hyvää ja karttaa pahaa. Kun mieli on muuttunut ja arvomaailma siinä samalla, niin Jumalan käskyjen pitäminen ei ole raskasta: uskova tahtoo tehdä niin ja elää sillä tavalla!
Tahdoin aiemmin tehdä pahaa ja elää syntisen jumalattoman elämää, koska pidin sitä synnillistä elämää ja syntiä hyvänä asiana sen sijaan, että olisin ymmärtänyt sen pahaksi. Halusin toki eroon synnin aiheuttamista ongelmista, mutta en tahtonut luopua synneistäni, koska pidin niitä erinomaisen hyvinä asioina ja sain niistä nautintoa. Olin addikti. Elin synnin orjana, mutta en tiennyt sitä ennen kuin sain kokea vapauden uskottuani Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kuulemisen kautta Jumalaan ja annettuani elämäni Herran haltuun.
Olen sitä mieltä, että menneisyyden kohtaaminen ilman sairasta syyttävää ajattelua ja suurta tuskaa aiheuttavaa syyllisyyttä on mahdollista vain uskovaisille Jumalan lapsille. Muille niiden asioiden muisteleminen voi olla hyvin tuskallinen ja ahdistava kokemus, joka ei anna rauhaa sielulle ja voi johtaa mielenalueen häiriöihin. Toiset ovat taas niin paatuneita, että he eivät tunne mitään tunnontuskia tai mielimurhetta pahojen tekojensa johdosta. Osa jopa kerskuu synneillään, koska pitää niitä sankaritekoina ja hyvän tekemisenä!
Miten sinä selviät menneisyytesi kohtaamisesta vai eikö sinulla ole syntisen ja jumalattoman ihmisen menneisyyttä? Oletko varjeltunut koko ikäsi siltä pahalta, jota tämä maailma himoineen ja synteineen tarjoaa, koska olet uskonut pienestä pitäen Jumalaan ja pysynyt kaidalla tiellä?
Oma kokemukseni on juuri tuollainen. Hävetti niin vietävästi kaikki se paha, mitä olin tehnyt. Oli tuska ja ahdistus: pelotti. Ihmettelin sitä, millainen ihminen olin. Olin pitänyt siihen asti itseäni hyvänä tyyppinä ja jopa maailman parhaana ihmisenä, vaikka olin tehnyt paljon pahaa elämässäni.
Sitten tässä mielentilassa ja etsikonaikana sain kohdata elävän Jumalan ja koin hyvin voimakkaasti syntien anteeksisaamisen ja mielenmuutoksen, joka johti entisten pahojen tapojen hylkäämiseen ja uuteen elämään kristittyjen korkean moraalin ja arvomaailman mukaan. Olen tämän uudestisyntymisen jälkeen pystynyt elämään "normaalia" elämää ja kohtaamaan menneisyyteni haamut ilman, että niiden vuoksi tarvitsee enää huutaa mielipuolisen lailla, koska se sattuu ja tuntuu pahalta (huusin ihan oikeasti kuin hullu ennen uskoontuloani ajatellessani pahoja tekojani ja tuntiessani syyllisyyden niiden vuoksi).
Tiedän edelleen olevani syyllinen kaikkiin niihin pahoihin tekoihin, joita aiemmassa elämässäni tein, mutta koen olevani nyt erilainen ihminen kuin se paha ihminen, joka olin siihen aikaan. Koen olevani uusi Jumalan ihminen, jonka mieli on tehdä hyvää ja karttaa pahaa. Kun mieli on muuttunut ja arvomaailma siinä samalla, niin Jumalan käskyjen pitäminen ei ole raskasta: uskova tahtoo tehdä niin ja elää sillä tavalla!
Tahdoin aiemmin tehdä pahaa ja elää syntisen jumalattoman elämää, koska pidin sitä synnillistä elämää ja syntiä hyvänä asiana sen sijaan, että olisin ymmärtänyt sen pahaksi. Halusin toki eroon synnin aiheuttamista ongelmista, mutta en tahtonut luopua synneistäni, koska pidin niitä erinomaisen hyvinä asioina ja sain niistä nautintoa. Olin addikti. Elin synnin orjana, mutta en tiennyt sitä ennen kuin sain kokea vapauden uskottuani Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kuulemisen kautta Jumalaan ja annettuani elämäni Herran haltuun.
Olen sitä mieltä, että menneisyyden kohtaaminen ilman sairasta syyttävää ajattelua ja suurta tuskaa aiheuttavaa syyllisyyttä on mahdollista vain uskovaisille Jumalan lapsille. Muille niiden asioiden muisteleminen voi olla hyvin tuskallinen ja ahdistava kokemus, joka ei anna rauhaa sielulle ja voi johtaa mielenalueen häiriöihin. Toiset ovat taas niin paatuneita, että he eivät tunne mitään tunnontuskia tai mielimurhetta pahojen tekojensa johdosta. Osa jopa kerskuu synneillään, koska pitää niitä sankaritekoina ja hyvän tekemisenä!
Miten sinä selviät menneisyytesi kohtaamisesta vai eikö sinulla ole syntisen ja jumalattoman ihmisen menneisyyttä? Oletko varjeltunut koko ikäsi siltä pahalta, jota tämä maailma himoineen ja synteineen tarjoaa, koska olet uskonut pienestä pitäen Jumalaan ja pysynyt kaidalla tiellä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Samoin kuin sinä, pystyin antamaan itselleni ja pahantekijöilleni anteeksi, kun Jumala oli armostaan avannut silmäni ja sain tulla uskoon. Häpeän entistä elämääni, mutta näen itseni ikäänkuin kuolleena silloin. Nyt elän Herrassa. Minulla ei ole ollut mitään vahvaa tunnekokemusta uskoon tullessani. Prosessi vei jonkun aikaa. Aluksi piti harjoitella Jeesuksesta puhumista ilman, että se nolotti. Nyt haluaisin kertoa hänestä kaikille, mutta en ole vielä tehnyt paljon. Jeesus tulee ehkä jo hyvinkin pian. Se on valtava lohtu.
Ymmärrän hyvin aloittajaa.
Tuo oli rehellisen uskovan synnintunnustus.
Kyllä itsellänikin on varsin värikäs menneisyys.
Synnintunto jo tuolloin ajoi itseni suoraan Jumalan luo.
Näin kuuluu ollakin. Synnin ei pidä karkoittaa ihmistä Kristuksen luota, vaan päinvastoin: Hän tuli maailmaamme juuri tätä ongelmaamme varten. Hän On Syntisten Vapahtaja, eli armahtaja, pelastaja, syntiemme sovittaja, uuden elämän ja voiman antaja.
Tuo elämänvaihe on kyllä muistoissani, mutten sitä paljonkaan ajattele. Sen vaikutukset ovat kyllä olleet pitkälliset, mutta otan sen puheeksi ainoastaan, jos voin sen tunnustamalla ja siitä oppineena tukea muita, sellaisia, jotka tarvitsevat apua. Minua ei tuettu. Minut tuomittiin, minua syytettiin, minut hylättiin. Sain kiviä niskaani, ihan konkreettisestikin. Lyöntejä ja muuta väkivaltaa.
Viime yönä, huonosti nukkuneena, näin painajaista, vuosikymmenten taakse, miehestä, joka onneksi kuoli jo kauan sitten. Pitikö hänenkin, jo unohdettuna, siihen uneeni taas putkahtaa? Pysy, mustakaapu, pulloinesi, Helvetissä!
Tiedän siis, mitä on huonolla menestyksellä yrittää yksin pärjätä, nousta todellisesta ihmisen henkisestä ja fyysisestä alennustilasta.
Väsyneenä ja hermot menettäneenä, epätoivossa harhaillessa, tuli jouduttua kokemaan ja tekemään asioita jotka olivat syntiä, myös pahaa. Joitain asioita kadun ja häpeänkin. Ne kuitenkin pitävät mielessäni sen, että olen itsessäni tosi langenneen ihmiskunnan kasvatti ja vain armosta nostettu ja pelastettu rääpäle. On huomioitava, että kaiken tuon kurjuuden aikanakin olin myös eräänlaisesta "uskossa". Uskoa oli sinapinsiemenen verran, joskaan (kaikissa) teoissa ei ollut hurraamista.
Tunnen edelleen vihaa kaikkea vääryyttä kohtaan. Kun näen jotain pahaa, näen siinä itseni ja muita sorrettuja, silmissäni raivostun, nousen vakaasti ylös ja lähden "miekka tanassa" suoraan marssimaan kohti vihollista, enkä anna sille mitään armoa. En ole unohtanut.
Nähdessäni, etenkin ulkomailla, kadulla istuvan ihmisen epätoivon katseen, yritän auttaa häntä heti, siinä. Tunnen myötätuntoa aidosti kärsiviä kohtaan.
Synti riepotteli ja pahoinpiteli minua siihen pisteeseen asti, että tahdoin vain kuolla pois ja lakata olemasta. Siinä tilassa kaipasin kuitenkin vielä yhtä mahdollisuutta elämään ja ihan viimeisenä keinona tartuin kiinni Jumalan tarjoamaan apuun uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme. En tuolloin vielä uskonut evankeliumia, mutta olin alkanut jo pitää mahdollisena sen, että Jumala on olemassa, vaikka olin ollut siihen asti uskonnoton ateisti.
Synti oli hajottanut perheeni ja elin yksikseni ulosteideni seassa. Haisin pahalle. En ollut joutunut vankilaan, koska minulla oli käynyt hyvä tuuri enkä onnistunut tapossa, joka oli hiuskarvan varassa onnistua. Olin paha ihminen, mutta kaipasin muutosta elämääni.
Uskoontullut ystäväni pyysi minua hengelliseen kokoukseen. Sain sen jälkeen oppia tuntemaan elävän Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen. Tämä ei tapahtunut heti: kesti muutaman viikon ennen kuin annoin taistelun periksi Jumalaa vastaan. Antauduin silloin hänelle ehdoitta ja sain sen seurauksena ylimaallisen rauhan sydämeeni. Tajusin, että olin saanut vihdoinkin syntini anteeksi ja minusta oli tullut Jumalan lapsi.
Jumala auttoi minua elämässä mielenmuutoksen kautta. Sain perheeni takaisin. Menetin entiset syntiset kaverini (eivät olleet tosiystäviä), mutta sain tilalle sisaria, veljiä ja ystäviä enemmän kuin minulla oli maailmassa koskaan ollut. Minulla oli isiä ja äitejä. Saan nyt lopulta olla itsekin hengellinen isä ja kasvattaja tai tukija monille kristityille. Toki vain taivaallinen Isä on todellinen kasvattaja, mutta saan hänen työtoverinaan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelijana johdattaa muita tuntemaan hänet ja hänen rakkautensa sekä suuren armonsa.
Menneisyyden muisteleminen ei ole minulla tapana, mutta kun ne asiat juolahtavat joskus mieleen, niin se herättää pelkkää kiitollisuutta Jumalaa ja Hänen Poikaansa Jeesusta Kristusta kohtaan. Tiedän kyllä syyllisyyteni, mutta en tunnista itseäni enää siksi samaksi ihmiseksi, joka olin ennen uudestisyntymistä ja Pyhällä Hengellä täyttymistä. Olen nyt Raamatunkin mukaan "uusi luomus". Ajatukseni, mieleni ja arvomaailmani ovat muuttuneet: samoin tekoni ja elämäni sen mukana. Kunnia tästä kuuluu yksin Jumalalle, joka antanut minulle syntini anteeksi ja synnyttänyt minut elävään toivoon uskon kautta hänen ainoaan Poikaansa, Herraan Jeesukseen Kristukseen, evankeliumin sanan mukaan!
En olisi voinut itse itseäni auttaa ja muuttaa elämääni. Kiitän nyt Jumalaa siitä voimasta ja muutoksesta, joka on eheyttänyt minut ihmisenä ja parantanut elämäni laadun - tuonut sille tarkoituksen ja luonut sisältöä siihen. Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle mahdollista!
Kun itse kysyy ja itse vastaa, niin ei tule riitaa.:)
Sassä muuta!
Mutta on niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka riitelevät itsensä kanssa!
Etkö muka tunne yhtäkään sellaista?