Presidenttikeskustelu alkaa taas velloa sitä mukaa mitä lähempänä vaalipäivä alkaa olla. Tälla palstalla mielenkiinto tuntuu tässä kysymyksessä liittyvän vain siihen, pitäisikö presidentin olla sosialisti ja porvari.
Jo nuo kaksi sanaa "sosialisti" ja "porvari" osoittavat, miten omituiseen suuntaan keskustelu on jälleen menossa. Sosialismi ja porvarius ovat tämän päivän Suomessa jokseenkin merkityksettömiä asioita ja kuvaavat heikosti jos ollenkaan tämän päivän poliittisia jakolinjoja. Lähes yhtä hedelmällistä olisi keskustelu siitä, pitäisikö presidentiksi valita suutari vai räätäli.
Sosialisti- ja porvaritermejä käytetään tässä yhteydessä mielikuvan luomiseksi. Ne ovat psykologisoivia termejä, eivät enää poliittisia. Viime vaaleissa kiinnitettiin paljon huomiota presidentin henkilöominaisuuksiin. Halosta yritettiin kampittaa SETA-jäsenyydellä, sosialismilla, tapakristillisyyden oletetulla kunnioittamattomuudella, elämisestä avoliitossa, avioerosta ja toimisesta ay-liikkeessä. Kaikilla näillä asioilla ehdokkaan julkikuva haluttiin saada näyttämään jotenkin negatiiviselta. "Psykoanalyytikan" keinoin Halosta kuvattiin epäaidoksi, tunteet järjen alle piilottavaksi, miesmäiseksi, kansakunnan eheytymistä vastustavaksi kateusilmapiirin lietsojaksi.
Presdientin vaalitavan muutos toi hyvin paljon tällaisia psykologisoivia piirteitä mukaan politiikkaan. Jo ensimmäisten vaalien toinen pääehdokas Elisabeth Rehn ratsasti paljolti erilaisilla psykokulttuurin keinoilla. Hänen kampanjapällikökseen oli tätä varten valittu Uma Aaltonen, joka korosti ehdokkaan tunteikkuutta, vilpittömyyttä ja aitoutta. Mukana oli silloin myös rehellisesti psykokulttuuria hyödyntävä ehdokas Veltto Virtanen, jonka mukaan maan henkinen tila on sellainen, että se tarvitsee terapiaa.
Lohdullista tätä kaikkea vasten on se, että valituiksi kummallakin kansanvaalikierrokselle ovat silti tulleet asiantuntijaehdokkaat. Martti Ahtisaari pitäytyi lujasti asiakysymyksissä ja teki kampanjaansa siltä pohjalta, vaikka psykologiaehdokkaat ainakin välillisesti viestittivät hänen oleva epäaito ja sielullisesti siten sairas. Tarja Halosen esiinnousu ja suosion kasvu liittyi niin ikään asiantuntijavalmiuksien esille tuloon. Kansalaiset havaitsivat, että Halosen tietopääoma oli erinomainen ja hän pitäytyi siinä toisin kuin toinen pääehdokas Esko Aho, joka sortui viime metreillä em. psykologisointeihin, joiden tarkoituksena oli Halosen osoittaminen arvovalintojensa takia arvottomaksi.
Presdentinvaalissa vaikuttavat tekijät ovat yhä voimakkaammin erkaantuneet niistä asioista, joita varten presidentti valitaan. Puhutaan mieluummin presidentin edustavuudesta, pukeutumisesta, suhteesta joihinkin kiistanlaisiin tai muuttuviin arvoihin ja erilaisista muista psykologisoivista henkilöominaisuuksista. Presidentinvaaleissa voidaan käyttää sumeilematta hyväksi esim. ehdokkaan suhdetta eläimiin kuten Rehnin kohdalla korostettiin. Kaikki koira-, kissa-, hevos- ja vuohi-ihmiset yritettiin haalia hänen taakseen. Siis ehdokkaan suhde eläimiin oli joidenkin mielestä kaiken ylimenevä asia valintaa tehtäessä.
Historia tuntee valitettaviakin esimerkkejä siitä, miten vahvasti psykologisoivaan ilmaisuun sitoutunut ehdokas vai päästä pitkälle manipuloinnissaan. Tällaisesta on esimerkkinä tietysti Adolf Hitler, joka käytti erilaisia vertauskuvallisia ilmauksia sekä esitti asiansa yleensä lähes raivon vallassa huutamalla.
Henkilöomainaisuuksia yli asiakysymysten korostavien ehdokkaiden menestyksen salaisuus on aika ajoin ilmenevä politiikan vastaisuus. Ensimmäistä kansanvaalipresidenttiä valittaessa toisen kierroksen pääehdokkaat olivat varsin outoja lintuja. Varsinkin Ahtisaari oli paljolti epäpoliittinen henkilö, mutta myös Rehn korosti muita kuin poliittisia ansioitaan. Paavo Väyrynen tippui mediapeliin, ei tosin ehkä siihen mitä hän sillä itse tarkoitti. Väyrynen oli täysin poliittinen henkilö, jolle tuosta ominaisuudesta tuli pelkkä rasite epäpoliittisuutta korostavassa vaalissa. Seuraavalla kierroksella pääehdokkaiksi valikoitui kaksi asiantuntijapoliitikkoa, joista hävinnyt erehtyi kuitenkin käyttämään psykologisoivia keinoja ja siihen hän sillä kertaa myös kompastui, kun vastapuolelle ilmaantui lähinnä Kirsi Pihan ja muiden nuorten kokoomusnaisten johdolla Ahon arvovalintoja kauhistelevia puheenvuoroja. Ahon olisi pitänyt pysyä lestissään, olla poliitikko eikä psykologi. Ahohan luonnehti myös presidentin virkaa epämääräisesti vahvan johtajuuden toimeksi havaitsematta, että kansa oli mennyt jo puberteettivaiheen ohi eikä tarvinnut enää vahvaa auktoritatiivista isähahmoa. Asiantunetemusta, tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoja esillä pitänyt Halonen tuli lopulta politiikkaan sitoutuneena poliitikkona valituksi.
Myös tällä kertaa epäpoliittisuus paistaa sillä tavoin, että esim. Gustav Hägglundia on ehdotettu sopivaksi "porvarilliseksi" ehdokkaaksi. Haloselle näyttää olevan kovin vaikea löytääkin vastaehdokasta. Epäpoliittisuuden ja pyskologisoinni käytössä on riskinsä, jotka voivat kääntyä itseään vastaa. Toisaalta Halosen lyöminen asiantuntemuksessa koetaan lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Presdientinvaalista voi tulla myös tällä kertaa laimea, muut nostavat kädet pystyyn jo lähtökuopissa.
Näyttäisi siltä, että Halosen selkein vastustajajoukko on EVAssa. Entiset nusut Risto EJ Penttilä ja Jukka Tarkka ovat aloittaneet oman presidenttikampanjansa hyvissä ajoin. Ehdokas heiltäkin vielä puuttuu. Näillä entisillä nusuilla on asiantuntijaleimastaan huolimatta myös vanhastaan side psykokulttuurisiin keinoihin. Nuorsuomalaisuuden alkuaikoihin nimittäin liittyi vahvaa psykologisointia, missä taloudellisen liberalismin vastaiset voimat nähtiin jonkinlaisen vahvan yliminän heijastumana, jolloin ihmisten terve innovatiivisuus tukahdutettiin ja toisten menestyminen kahlehdittiin kateuden (=hyvinvointivaltion ylläpidon) köysillä. Jari Erhnrooth oli liikkeen psykologinen ylipappi.
Kaiken nähdyn jälkeen olen itse alkanut suhtautua penseämmin presdientin kansanvaaliominaisuuteen. Voitaisiin mielestäni jopa harkita sitä, että Eduskunta valisisi meillä presidentin, jolloin voisi olla enemmän takeita siitä, että presidentin valinnassa painotettaisiin sen tehtävän luonnetta ja vaatimuksia, johon hänet valitaan.
Toisekseen voitaisiin kyllä harkita myös koko presdeintti-instituution lopettamista. Ruotsikin tulee vallan mainiosti toimeen ilman presidenttiä. Ruotsissa on kyllä kuningas, mutta hänen ei ole sallittua osallistua politikointiin. Meilläkin voitaisiin jostain kansalaisesta tehdä kuningas, jos sellaista käyntikorttia maa tarvitsee. Hän voisi matkustella ulkomailla ja tehdö pr-työtä Suomen puolesta sekä avata maaseutunäyttelyjä, vihkiä siltoja yms. Voitaisiin ajatella, että kuningaaksi valitulta edellytään jotain markkinointi- ja mainosalan tutkintoa sekä edustuskelpoista ulkonäköä, pukeutumista sekä kiinnostavaa perhettä, jota media voisi herkeämättä seurata.
Ruotsissa pääministerillä on kaikki poliittiset ohjat käsissään. Göran Persson on tämän hyvin kirjaimellisesti ja muut ovat alkaneet pitää hänen valtaansa liiankin suurena. Meilläkin pääministerin valta-asema voisi selkiytyä presidentti-instituutiosta luopumisella. Ei tarvittaisi enää kaksia lautasia missään.
Jo nuo kaksi sanaa "sosialisti" ja "porvari" osoittavat, miten omituiseen suuntaan keskustelu on jälleen menossa. Sosialismi ja porvarius ovat tämän päivän Suomessa jokseenkin merkityksettömiä asioita ja kuvaavat heikosti jos ollenkaan tämän päivän poliittisia jakolinjoja. Lähes yhtä hedelmällistä olisi keskustelu siitä, pitäisikö presidentiksi valita suutari vai räätäli.
Sosialisti- ja porvaritermejä käytetään tässä yhteydessä mielikuvan luomiseksi. Ne ovat psykologisoivia termejä, eivät enää poliittisia. Viime vaaleissa kiinnitettiin paljon huomiota presidentin henkilöominaisuuksiin. Halosta yritettiin kampittaa SETA-jäsenyydellä, sosialismilla, tapakristillisyyden oletetulla kunnioittamattomuudella, elämisestä avoliitossa, avioerosta ja toimisesta ay-liikkeessä. Kaikilla näillä asioilla ehdokkaan julkikuva haluttiin saada näyttämään jotenkin negatiiviselta. "Psykoanalyytikan" keinoin Halosta kuvattiin epäaidoksi, tunteet järjen alle piilottavaksi, miesmäiseksi, kansakunnan eheytymistä vastustavaksi kateusilmapiirin lietsojaksi.
Presdientin vaalitavan muutos toi hyvin paljon tällaisia psykologisoivia piirteitä mukaan politiikkaan. Jo ensimmäisten vaalien toinen pääehdokas Elisabeth Rehn ratsasti paljolti erilaisilla psykokulttuurin keinoilla. Hänen kampanjapällikökseen oli tätä varten valittu Uma Aaltonen, joka korosti ehdokkaan tunteikkuutta, vilpittömyyttä ja aitoutta. Mukana oli silloin myös rehellisesti psykokulttuuria hyödyntävä ehdokas Veltto Virtanen, jonka mukaan maan henkinen tila on sellainen, että se tarvitsee terapiaa.
Lohdullista tätä kaikkea vasten on se, että valituiksi kummallakin kansanvaalikierrokselle ovat silti tulleet asiantuntijaehdokkaat. Martti Ahtisaari pitäytyi lujasti asiakysymyksissä ja teki kampanjaansa siltä pohjalta, vaikka psykologiaehdokkaat ainakin välillisesti viestittivät hänen oleva epäaito ja sielullisesti siten sairas. Tarja Halosen esiinnousu ja suosion kasvu liittyi niin ikään asiantuntijavalmiuksien esille tuloon. Kansalaiset havaitsivat, että Halosen tietopääoma oli erinomainen ja hän pitäytyi siinä toisin kuin toinen pääehdokas Esko Aho, joka sortui viime metreillä em. psykologisointeihin, joiden tarkoituksena oli Halosen osoittaminen arvovalintojensa takia arvottomaksi.
Presdentinvaalissa vaikuttavat tekijät ovat yhä voimakkaammin erkaantuneet niistä asioista, joita varten presidentti valitaan. Puhutaan mieluummin presidentin edustavuudesta, pukeutumisesta, suhteesta joihinkin kiistanlaisiin tai muuttuviin arvoihin ja erilaisista muista psykologisoivista henkilöominaisuuksista. Presidentinvaaleissa voidaan käyttää sumeilematta hyväksi esim. ehdokkaan suhdetta eläimiin kuten Rehnin kohdalla korostettiin. Kaikki koira-, kissa-, hevos- ja vuohi-ihmiset yritettiin haalia hänen taakseen. Siis ehdokkaan suhde eläimiin oli joidenkin mielestä kaiken ylimenevä asia valintaa tehtäessä.
Historia tuntee valitettaviakin esimerkkejä siitä, miten vahvasti psykologisoivaan ilmaisuun sitoutunut ehdokas vai päästä pitkälle manipuloinnissaan. Tällaisesta on esimerkkinä tietysti Adolf Hitler, joka käytti erilaisia vertauskuvallisia ilmauksia sekä esitti asiansa yleensä lähes raivon vallassa huutamalla.
Henkilöomainaisuuksia yli asiakysymysten korostavien ehdokkaiden menestyksen salaisuus on aika ajoin ilmenevä politiikan vastaisuus. Ensimmäistä kansanvaalipresidenttiä valittaessa toisen kierroksen pääehdokkaat olivat varsin outoja lintuja. Varsinkin Ahtisaari oli paljolti epäpoliittinen henkilö, mutta myös Rehn korosti muita kuin poliittisia ansioitaan. Paavo Väyrynen tippui mediapeliin, ei tosin ehkä siihen mitä hän sillä itse tarkoitti. Väyrynen oli täysin poliittinen henkilö, jolle tuosta ominaisuudesta tuli pelkkä rasite epäpoliittisuutta korostavassa vaalissa. Seuraavalla kierroksella pääehdokkaiksi valikoitui kaksi asiantuntijapoliitikkoa, joista hävinnyt erehtyi kuitenkin käyttämään psykologisoivia keinoja ja siihen hän sillä kertaa myös kompastui, kun vastapuolelle ilmaantui lähinnä Kirsi Pihan ja muiden nuorten kokoomusnaisten johdolla Ahon arvovalintoja kauhistelevia puheenvuoroja. Ahon olisi pitänyt pysyä lestissään, olla poliitikko eikä psykologi. Ahohan luonnehti myös presidentin virkaa epämääräisesti vahvan johtajuuden toimeksi havaitsematta, että kansa oli mennyt jo puberteettivaiheen ohi eikä tarvinnut enää vahvaa auktoritatiivista isähahmoa. Asiantunetemusta, tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoja esillä pitänyt Halonen tuli lopulta politiikkaan sitoutuneena poliitikkona valituksi.
Myös tällä kertaa epäpoliittisuus paistaa sillä tavoin, että esim. Gustav Hägglundia on ehdotettu sopivaksi "porvarilliseksi" ehdokkaaksi. Haloselle näyttää olevan kovin vaikea löytääkin vastaehdokasta. Epäpoliittisuuden ja pyskologisoinni käytössä on riskinsä, jotka voivat kääntyä itseään vastaa. Toisaalta Halosen lyöminen asiantuntemuksessa koetaan lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Presdientinvaalista voi tulla myös tällä kertaa laimea, muut nostavat kädet pystyyn jo lähtökuopissa.
Näyttäisi siltä, että Halosen selkein vastustajajoukko on EVAssa. Entiset nusut Risto EJ Penttilä ja Jukka Tarkka ovat aloittaneet oman presidenttikampanjansa hyvissä ajoin. Ehdokas heiltäkin vielä puuttuu. Näillä entisillä nusuilla on asiantuntijaleimastaan huolimatta myös vanhastaan side psykokulttuurisiin keinoihin. Nuorsuomalaisuuden alkuaikoihin nimittäin liittyi vahvaa psykologisointia, missä taloudellisen liberalismin vastaiset voimat nähtiin jonkinlaisen vahvan yliminän heijastumana, jolloin ihmisten terve innovatiivisuus tukahdutettiin ja toisten menestyminen kahlehdittiin kateuden (=hyvinvointivaltion ylläpidon) köysillä. Jari Erhnrooth oli liikkeen psykologinen ylipappi.
Kaiken nähdyn jälkeen olen itse alkanut suhtautua penseämmin presdientin kansanvaaliominaisuuteen. Voitaisiin mielestäni jopa harkita sitä, että Eduskunta valisisi meillä presidentin, jolloin voisi olla enemmän takeita siitä, että presidentin valinnassa painotettaisiin sen tehtävän luonnetta ja vaatimuksia, johon hänet valitaan.
Toisekseen voitaisiin kyllä harkita myös koko presdeintti-instituution lopettamista. Ruotsikin tulee vallan mainiosti toimeen ilman presidenttiä. Ruotsissa on kyllä kuningas, mutta hänen ei ole sallittua osallistua politikointiin. Meilläkin voitaisiin jostain kansalaisesta tehdä kuningas, jos sellaista käyntikorttia maa tarvitsee. Hän voisi matkustella ulkomailla ja tehdö pr-työtä Suomen puolesta sekä avata maaseutunäyttelyjä, vihkiä siltoja yms. Voitaisiin ajatella, että kuningaaksi valitulta edellytään jotain markkinointi- ja mainosalan tutkintoa sekä edustuskelpoista ulkonäköä, pukeutumista sekä kiinnostavaa perhettä, jota media voisi herkeämättä seurata.
Ruotsissa pääministerillä on kaikki poliittiset ohjat käsissään. Göran Persson on tämän hyvin kirjaimellisesti ja muut ovat alkaneet pitää hänen valtaansa liiankin suurena. Meilläkin pääministerin valta-asema voisi selkiytyä presidentti-instituutiosta luopumisella. Ei tarvittaisi enää kaksia lautasia missään.
Vastaukset 25
Vanhimmat
ihan erimieltä. On tarkoituksen mukaista, että kaikissa EU-tilaisuuksissa on vähintäänkin Suomella kaksi lautasta. Ensimmäiselle pannaan paraat naatit, siis Tarjalle ja siten haetaan laskisaavista toiselle lautaselle jätteet meidän puolueen sössölle.
Onko Paavo taas havittelemassa valtaan. Ja kyllä se on pikemminkin murinaa, mitä hänestä kuuluu.
"..toiselle lautaselle jätteet meidän puolueen sössölle."
Kyllä presidentti pitää edelleen Suomessa olla ja hänet tulee valita suoralla vaalilla, ei eduskunnan tai jonkun viisaidenkerhon toimesta.
Niin Ahtisaari kuin Halonenkin on valittu presidenteiksi paitsi heidän omien ansioidensa niin vahvasti myös ajan hengen edustajina. Ahtisaari tullessaan päivänpolitiikan ulkopuolelta edusti vastavoimaa läpipolitisoituneelle Väyryselle. Halonen tuli valittua ensimmäisenä uskottavana naisehdokkaana, vaikkakin Rehn oli päässyt jo edellisellä kerralla loppusuoralle.
Nyt hakusalla tuntuisi olevan johtajuuteen suuntautunut ehdokas. Kansalta puuttuu sen kaipaama suunnannäyttäjä. Halosen heikkoudet johtajana ovat tulleet esiin Lipposen pääministeriyden loppumisen jälkeen, eikä Vanhanenkaan ole täyttänyt johtajan paikkaa.
Ehdotuksesi presidentistä luopumisesta ja vallan keskittämisellä pääministerille on mielenkiintoinen, se edellyttää osaavaa ja kyvykästä pääministeriä, ei Jäätteenmäen tai Vanhasen kaltaisia sekoilijoita.
Niinistö asettuessaan ehdolle presidenttikilpaan saattaisi hän olla se vahvan johtajuuden edustaja jota nyt haetaan, jokatapauksessa ehdokkaaksi tarvitaan porvarillisia arvoja kannattava henkilö Halosen vastapeluriksi.
Olennaista on se, että uusi presidentti on mies.
Mielellään Karismaattinen, vahva, uskottava, kielitaitoinen, hyvännäköinen, seksikäs, isänmaantuntoinen, lapsirakas, köyhiä puolustava ja ilo silmälle!
Onko ehdokkaita?
Tässä tuot koko joukon erilaisia psykologisoivia adjektiiveja esille. Kysymys kuuluu kuitenkin, että millä tavalla nämä ominaisuudet liittyvät siihen tehtävän hoitamiseen, johon presidentti valitaan. Presdentin tehtävänä on ensisijaisesti maan ulkopolitiikan hoito. Noista listaamista asioista lähinnä kielitaitoinen on se, joka ainaostaan selvästi liittyy tehtävään.
Ajattele, jos tarvitsit esim. sähkömiestä, putkimiestä, kirvesmiestä tai autonkorjaajaa, niin tällaisillako kriteereillä myös heitä valitsisit. Luulen, että autot jäisi silloin korjaamatta ja talot rakentamatta.
Kannanottosi saa minut kyllä entisestäänkin vakuuttaneemmaksi siitä, että kansanvaali -kysymystä pitäisi vielä punnita uudelleen.
miehenä osattava putkihommat, autonkorjaukset, viemäritukosten putsaukset, puiden pilkkominen, talonkorjaushommat ym. miehiset tehtävät.
Peräänkuulutinkin MIES-ehdokasta!
Sen lisäksi hänellä tulee olla laaja ulkopoliittinen näkemys maailman tilanteesta, mutta hänen on tunnettava myös Suomen tilanne hyvin. Ei mitään huuhailijaa, vaan napakka johtajatyyppinen mies! Edustava tietenkin.
politiikan sisältä ketään tällä hetkellä..
Ei löydy kovin helpolla noin monitaitoista miestä presidentiksi.
Ahteen Matilla taisi olla jotain sähköalan koulutusta?
Äkkiseltään tuntuisi, että kannattaa kuitenkin alkaa kysellä putki-ym röörimiehiä alan liikkeistä, eikä presidentinlinnasta.
Jos niin kova miehenpuute vaivaa Terttuja ja muita eronneita tai karanneita.
Osaan tehdä itsekin putkihommia ja lampunvaihtotöitä! Ja muitakin miestenhommia.
Mutta.....Presidentinkin on hyvä osata niitä tehdä. Jos tulee joku hätätila. Pienet liikakilotkaan eivät silloin haittaa, jos muuten on monitaitoinen.
Siis se Presidentti!
Pasi Rutanen??
tulee toisenlainen hätätila, niin sinunkin olisi hyvä osata tehdä pressan hommia.
Eiks vaa?
Ei sitä koskaan tiedä, mihin joutuu.
Voin olla varapressana! ;)
Mistähän löytyisi edustava kuva Pasi Rutasesta?
Katsoisin kelpuutanko hänet ykköspresidentiksi....
Niinistö on rikkaiden presidentti joka nimittää kaikki virkamiehet oman puolueen joukosta, eli kokoomuksesta. Näin ollen köyhempi kansa ei saa mitään, vaan maksetaan yhä enemmän rikkaille. Olisitte kuunnelleet Niinistön puheita. Vuosia SITTEN KYSYIN TILAISUUDESSA NIINISTÖLTÄ MIKSI NIIN PIENIÄ ELÄKKEITÄ MAKSETAAN, VAIKKA TÖITÄ ON IKÄNSÄ TEHNYT,MUTTA TYÖ EI OLE HUOMIOITU MITENKÄÄN. NIINISTÖN VASTAUS OLI,---- EI NE TATVITSE ELKÄKETTÄ OLLENKAAN., ENKÄ HALUA PUHUA TUOSTA .-----Jallis-Selänne-Räikkönen ja heidäön kaltaisten ihmisten puolesta Niinistö taistelee.VÄÖYRYNEN TAI ARHINMÄKI. IHMINEN-EI PUOLUE. iTSE ÄÄNESTÄN IHMISTÄ,EN PUOLUETTA,
Iranin sotaa ja muita kollektiivisia turvallisuusjärjestelyjä vai itsenäisyyttä ja rauhaa.
(Khihihi)...
... on tullut ilmeinen "kepupsykologi".
Kirjoituksesi osoittaa taas kerran Sinun olevan ajatteleva pohtija ja psykologiassakin paljon asiantuntevampi kuin täällä psykologiaa mielellään harrastavat. Ja tietenkin olet myös politiikassa asiantuntija, ja kun olet poikkeuksellisen taitava kirjoittaja, tekstiäsi on nautinto lukea, vaikka ihan kaikessa ei olisi samaa mieltä. Kunhan et vain kirjoita viime sodistamme ja niiden syistä; silloin minä näen punaista ja suutun.
Tällä kertaa en kyllä ole juuri mistään esittämästäsi edes eri mieltä. Se, että olen esittänyt henkilökohtaisesti hyvin tuntemastani ja suuresti arvostamastani Gustav Hägglundista käsitykseni todella hyvänä presidenttiehdokkaana ei estä minua pitämästä myös Tarja Halosta sellaisena. Häntä minä viime vaaleissakin äänestin, mutta olin kyllä pitkään pettynyt häneen, mutta nyt kun Tarja on korjannut eräitä näkemyksiään, voin taas häntä hyvin kannattaa. Tulisipa vielä siinä maamiina-asiassakin järkiinsä!
(Uskon, että olisit myös Hägglundista samaa mieltä kanssani, jos paneutuisit ajattelemaan hänen meriittiään - eikö hänen kyvykkyydellään ja kokemuksellaan tosiaankaan olisi käyttöä myös presidentin tehtävässä?)
Nuo täällä mielestäni ahkerasti viljellyt termit "porvarillinen" ja "sosialistinen" ovat todellakin vain tyhjiä sanoja ilman yksiselitteistä sisältöä. Oikeasti niin kokoomuksessa kuin keskustassa on paljon "sosialidemokratiaa" ja hyvä niin, ja keskustassa on kai sosialismia ihan ohjelmallisestikin enemmän kuin sosialidemokraattisessa puolueessa, puhumattakaan puolueen kannattajien - osan - mieltymyksistä.
Mutta parempi olisi, että jätettäisiin termit "sosialistinen" ja "porvarillinen" kokonaan pois keskustelusta (kuten Oiva Härkönen toivoo tehtävän termille "liberaali") ja pyrittäisiin osoittamaan puolueiden eroja konkreettisemmin näytöin, joita kyllä löytyy niiden ohjelmista, poliitikkojen puheista ja teoista.
Minullekin on jokseenkin "yks hailee" valitaanko presidentti suoralla kansanvaalilla vai valitsisiko hänet eduskunta, kunhan ei vain palata enää valitsijamiesjärjestelmään, jonka lehmänkaupoilla aikanaan Kekkosesta tuli presidentti ja kolmissa vaaleissa ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneesta Väinö Tannerista sellaista ei koskaan tullut.
Toisaalta minusta tämä nykyinen järjestelmä on tuottanut jo kaksi kertaa hyvän tuloksen. Se saatiin jo ensimmäisellä kierroksella Ahtisaaren ja Rehnin päästessä jatkoon ja Väyrysen tippuessa, ja hyvä tuloshan lopulta saatiin viime vaaleissakin. Ei kai Esko Ahokaan olisi kovin huono valinta ollut, mutta hän itse möhli lopputuloksen juuri niin kuin tuossa osoitat.
Hägglundista olen täällä aiemmin tainnut mainita, että hän on huono ehdokas presidentiksi. En näe tarpelliseksi muuttaa siinä ainakaan vielä käsitystäni.
Olen itse tavannut vuosia sitten Hägglundin (joskus 70-luvulla) ja keskustellut hänen kanssaan. Hänestä sai sen tapaamisen perusteella erinomaisen asiallisen, asiantuntevan ja miellyttävän kuvan, vaikka olimme silloin turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä asioista eri mieltä. Näiden ominaisuuksiensa takia hänet oli kai valittukin keskustelemaan meidän siviili-ihmisten kanssa. Minun vaikea kuvitella sen tapaamisen ja kun olen myöhemin seurannut hänen toimintaansa toista yhtä sopivaa miestä sotilaaksi. Hänen ajattelunsa oli jossain määrin ehkä epäosovinnaistakin sotilaalle, kun hän avoimesti suostui pohtimaan sellaistakin, minkä sotilaat tavalliset tyrmäävät automaattisesti. Siis ainakin silloin 70-luvulla, kun ajat ja mielipiteet olivat varsin toisenlaiset kuin nyt.
Tästä kaikesta arvostuksestani huolimatta pidän häntä epäsopivana presidentin tehtävään. Se johtuu siitä, ettei hän ole millään lailla kouliintunut poliittiseen ajatteluun. Kansanvaltaisissa järjestelmissä, jossa presidenttikin edustaa ihmisiä, viran haltijalla tulee olla kosketuspintaa yhteiskunnan koko todellisuuteen onnistuakseen parhaalla mahdollisella tavalla tehtävässään. Ahtisaaren osalta pidin jo tätä suureena puutteena. Hägglundin ammattitausta sotilaana ei ole mikään este presidentiksi sopivuuteen, mutta poliitiikan tuntemuksen puute sitä on.
Parhaat presidenteistämme omaavat selkeän poliittisen taustan. Paasikivi on jostain syystä minulle se suurin presidentti mitä on ollut. Se johtunee siitä, että hän osoitti omaperäistä teräväkatseisuutta ja kylmähermoisuutta kaikkein vaikeimmissa paikoissa eli juuri silloin, kun ulkopoliittisia taitoja tarvittiin. Lisäksi hänellä oli merkittävä poliitikon ja diplomaatin ura takanaan.
Vaikka en hyväksy läheskään kaikkea Urho Kekkosen toimintaa, pidän häntä silti erittäin merkittävänä presidenttinä. Hän oli poliitikko sisuskalujaan myöten ja osasi käyttää poliittista valtaa, liiankin kanssa. Kekkonen myös aika hyvin loppujen lopuksi asettui päivän politiikan yläpuolelle siinä mielessä, ettei hän läheskään kaikessa suosinut entistä puoluettaan Keskustapuoluetta. Kekkonenhan selkeästi vasemmistolaistui ajan kanssa, vaikka hän tosin kuului 30-luvun lopulta jo Maalaisliiton sisällä selkeään vasemmistoon.
Täytyy tietysti muistaa, että Paasikiven ja Kekkosen aikana presidentin asema Suomen poliittisessa järjestelmässä oli aivan eri tasolla kuin nykyisin. Kekkosen aikanahan presidenttiys johti aivan puolidiktatoriseen asemaan ja parlamentarismin häpäisyyn, mitä ei voi pitää minään meriittinä hänelle.
Kekkosestakin olemme eri mieltä. Sinä tyrmäät hänen merkityksenä lähes kokonaan pitäen häntä jonkinlaisena pahuuden ruumiillistumana. Minä taas näen asian hyvinkin kaksijakoisesti ja joudun miettimään mitä kaikkea pitäisi antaa anteeksi hänen toiminnassaan sen vuoksi, että hän kuitenkin toimi myös erittäin viisaasti maan hyväksi.
Sodanaikaisista asioista emme tosiaan ole samoilla linjoilla. Minä esitän asioista omat näkemykseni riippumatta siitä, suututko sinä tai joku muu niistä.
Ps. Et muuten vastannut siihen, miksi esim. Englanti piti Suomea Saksan liittolaisena. Englanti on kuitenkin eri asia kuin NL, joka kävi sotaa aktiivisesti kanssamme. Minusta Englannin näkemys on varsin objektiivinen tähän kysymykseen, antoivathan he talvisodan aikana meidän pyrkimyksillimme erittäin paljon ymmärrystä.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi. Olemme siis yhtä mieltä siitä, että Hägglund on monipuolinen kyky, mutta Sinä et vain näe, että hänellä on myös hyvin monipuolinen, erinomaisesti nykyroolin mukaiseen presidentin tehtävään pätevöittävä kokemus.
Viime sotiemme vaiheilta meillä on niin paljon erimielisyyttä, että on parempi olla ottamatta niitä enää esille. Mutta kun itse nostat framille tuon Englannin asian, niin siihen toki vastaan.
Sinun täytyy hyvin tietää syyt tuohon Englannin asenteeseen. Ei kai se voi muuta olla, kun he olivat liittolaisia meidän vihollisemme kanssa, ja julistivathan he sodan meillekin. Talvisodan aikana englantilaiset antoivat meille ymmärrystä, kun eivät olleet vielä joutuneet Saksan hyökkäyksen kohteeksi, ja silloinkin tekivät sen varsin itsekkäistä syistä turvatakseen nikkelin saannin Petsamosta ja päästäkseen käsiksi Ruotsin rautamalmiin. Nuohan ne tosiasilliset syyt olivat myös englantilaisten avuntarjoukselle talvisodan aikana, ja se tiedettiin hyvin niin meillä kuin Ruotsissakin.
En tosin tiedä, ajatellaanko enää nykyisin Englannissa niin, että Suomi olisi ollut Saksan liittolainen ja saisi sen vuoksi kärsiä epäoikeudenmukaiset seuraamukset sodasta, joka oli ilmiselvää seurausta meihin kohdistetusta törkeästä hyökkäyksestä syksyllä 1939. Uskon, että nykyisin asia ymmärretään toisin Englannissakin; Yhdysvalloissa ainakin niin tehdään, sikäli kuin jenkit nyt ovat mitään mieltä heidän näkövinkkelistään niin pienistä asioista.
..kun puhutaan "vääristä asioista väärällä tavalla".
Sosialidemokraateilla on hätä, kun kokoomuslaiset alkavat tajuta, ettei sosialistipresidentti (vasemman laidan sosialidemokraatti) aja millään tavalla porvarillisesti ajattelevien (peruskokoomuslaisten) etua. Eiköhän kokoomuslaisten pitäisi antaa tehdä valintansa ihan itse. Puoluepoliittinen valtapeli, jonka räikeimpänä ilmentymänä SDP:n ja Kokoomuksen pakkoliitto on eduskunta- ja presidentinvaaleissa viimevuosina ollut, ei hyödytä kokoomusta äänestäviä millään tavalla.
Sosialistisuus ja porvarillisuus kuvaavat erittäin hyvin ehdokkaan arvopohjaa ja tavoitteita. Halosen johtoajatuksina ovat olleet mm. Suomen puolustuskyvyn alasajo ideologisista syistä sekä henkilökohtaisen urakehityksen edistäminen, ei esimerkiksi Suomen ulkomaankaupan edellytysten parantaminen, johon presidentillä on erinomaiset mahdollisuudet vaikuttaa. Ihmettelen lisäksi, miten Halosen erityinen ulkopoliittinen asiantuntijuus ilmenee? Lausunnot ovat olleet ristiriitaisia ja tempoilevia, ulkomailla jopa suuttumusta herättäviä. Tilannetaju ja johtoajatus tuntuvat usein olevan hukassa.
Jos jonkun mielestä presidentinvaaleissa tärkein tehtävä on valvoa, ettei ehdokas vaalikampanjassaan "alennu psykologisointeihin" (sivumennen sanoen mielestäni tyhjänpäiväinen mielikuvakampanjointi, jolla Halosta ajettiin presidentiksi, oli malliesimerkki tästä), niin toki silläkin perusteella voi äänensä antaa.
En nyt halua ottaa Haloseen presidenttinä erityistä kantaa puolesta tai vastaan. Se ei ollut kirjoitukseni ydinsanoma. Havaintoni oli se, että suora kansanvaali tuo muassaan ilmiöitä, jotka erkaannuttavat keskustelua siitä, mikä on varsinaisesti presidentin tehtävä.
Kysymys ei ole vain alentumisesta psykologisointeihin kuten Esko Aho itselleen vahingoksi teki. Paljon pahempana ilmiönä koen sen, että ehdokas rakentaa koko kampanjansa psykologisoiville elementeille. Elisabeth Rehn melko pitkälle teki näin. Tai oikeammin hänen taustajoukkonsa ajoivat hänet tähän muottiin. Rehnin häviötä selitettiin myös myöhemmin syvyyspsykologisin termein hänen taustajoukkojensa toimesta (mm. Kaari Utrio, Anja Kauranen, Uma Aaltonen).
Nämä ilmiöt ovat tuttuja USAn presidentivaaleista. Siellä jo 50-luvulla Richard Nixon otti koiransa ja psykologisen vakuuttelun vaaliaseikseen. Nixon oikeutti väärinkäytksensä sillä, että hän oli perimmiltään vilpitön ja hyvää tarkoittava ihminen, joka ei tekisi koirallekaan pahaa. Kaikki me olemme jälkeenpäin nähneet, mihin kaikkeen tämä omasta mielestään "vilpitön ja hyveellinen" mies on sotkeentunut. On siis jonkun verran vaarallista tehdä valintoja tällaisten psykologisointien varassa.
Psykokulttuuri on paljon keskeisempi asia ajassamme kuin mitä huomaammekaan. Se läpäiseen erityisen hyvin nopeatempoisen yhteiskunnan, jossa pyritään välittömään tarpeen tyydytykseen kulutuspainotteisissa yhteiskunnissa. Tällaisessa tilanteessa aletaan helposti painottaa tunnetiloja, mielialoja yms. rationaalisen ajattelun sijaan. Ei varmaan ole sattuma, että juuri Rehnin kautta nämä painotuksen tulivat voimakkaimmin, koska naiseuteen on yhdistty usein tunnepitoisuus, tietty vilpittömyys, epäpoliittisuus, jonkinlaisten tiedettyjen tai vaistottujen totuuksien seuraaminen. Vaikka monet uskonnut ovat menettäneet asemaansa kulutusyhteiskunnissa, niiden tilalle on tullut erilaista psykokulttuuria. Woody Allen jatkuvasti neuroottisena ihmisenä kuvaa filmeissään tätä hektisyyttä ja itsensä etsimistä hyvin.
Perusajatus on varmasti oikea. Tosiasia kuitenkin on, että tiukan asiapohjaisella kampanjoinnilla ei Suomessa saavuteta sellaisia äänestysprosentteja, joita nähtiin viime presidentinvaaleissa, tai saada kannattajia liikkeelle. Se on sääli, mutta valitettava ongelma edustuksellisessa demokratiassa yleensäkin. Yksinkertaistaminen ja mutkien oikominen sekä mielikuvakampanjointi ovat ainoa keino saada kohtuullisen hyvinvoinnin vallitessa suuret kansanjoukot liikkeelle.
Medialla on tärkeä tehtävä kampanjoiden analysoinnissa ja faktaperusteiden esilletuomisessa. Valitettavaa vain on objektiivisen median vähäisyys, lehdistö ja televisio ovat tympeän polarisoituneita. Toki on hyvä, että kaikilla mielipiteillä on mahdollisuus päästä julkisuuteen, mutta ennakkoasenteellisten julkaisujen suuri osuus on mielestäni ongelma. Onneksi löytyy myös mm. Kalevan ja Iltalehden (viihteellisyydestä huolimatta monipuolisia mielipiteitä välittävä) tyylisiä poliittisesti sitoutumattomia julkaisuja, joilla nyt on ainakin teoriassa mahdollisuus tarkastella objektiivisesti myös valtakunnan tärkeimpien vaikuttajien tekemisiä.
Vähän jäin ihmettelemään näistä kirjoituksistasi välittyvää käsitystä siitä mitä psykologia on ja mikä sen rooli on poliittisessa elämässä. Kovastihan pyrit yleensä psykologiaa halventamaan esittäen sen ikään kuin jonkinlaisena irrationalismina ja tunteiluna, vahvan asiallisuuden vastakohtana.
Presidentinvaaleista kirjoitat: "Paljon pahempana ilmiönä koen sen, että ehdokas rakentaa koko kampanjansa psykologisoiville elementeille." Ja toisaalla myös: "Presdentinvaalissa vaikuttavat tekijät ovat yhä voimakkaammin erkaantuneet niistä asioista, joita varten presidentti valitaan. Puhutaan mieluummin presidentin edustavuudesta, pukeutumisesta, suhteesta joihinkin kiistanlaisiin tai muuttuviin arvoihin ja erilaisista muista psykologisoivista henkilöominaisuuksista."
Tästä saa sen käsityksen, että psykologia-sana kuvaa sinulle joitakin ulkoisia ja mielestäsi kovin toissijaisia seikkoja. Pahimmillaan psykologia voi sinusta kuitenkin olla tosi vaarallinen propaganda-ase: "... vahvasti psykologisoivaan ilmaisuun sitoutunut ehdokas vai päästä pitkälle manipuloinnissaan. Tällaisesta on esimerkkinä tietysti Adolf Hitler, joka käytti erilaisia vertauskuvallisia ilmauksia sekä esitti asiansa yleensä lähes raivon vallassa huutamalla." Mahtaako tämä nyt olla raskaimman mukaan langetettu tuomiosi psykologian päälle? Voisiko teoriassakaan enää löytyä rankempaa?
Toisaalta sitten harrastat itse melkomoista psykologisointia ihan kuin ei psykologiassa sinänsä mitään vikaa olisikaan. Hyväksyt kyllä psykologian käytön ilmiöiden selittäjänä: "Nuorsuomalaisuuden alkuaikoihin nimittäin liittyi vahvaa psykologisointia, missä taloudellisen liberalismin vastaiset voimat nähtiin jonkinlaisen vahvan yliminän heijastumana, jolloin ihmisten terve innovatiivisuus tukahdutettiin ja toisten menestyminen kahlehdittiin kateuden (=hyvinvointivaltion ylläpidon) köysillä." Noinko tapahtui? Onko totta mitä psykologia nuorsuomalaisuuden synnystä sanoo?
Käsittelet koko joukon presidenttiehdokkaita, jotka ovat pyrkineet vetoamaan kansaan psykologisilla elementeillä. Et säästele halveksuvia sanoja näiden vähättelyssä. Toisaalta samaan hengenvetoon arvioit itse esim. Hägglundia näin: "Hänestä sai sen tapaamisen perusteella erinomaisen asiallisen, asiantuntevan ja miellyttävän kuvan..." Tekikö Hägglund siis sinuun psykologisen vaikutuksen? Et kai sattumoisin ole samanlainen kuin suuret kansanjoukot, joiden arvostelukykyä epäilet - ne joita psykokulttuuria hyödyntävät ehdokkaat imagoillaan jymäyttävät? Taivas varjelkoon, et kai sinä sentään sortuisi Adolf Hitlerin kelkkaan?
Mitä muuta sitten kuin pelkkää psykologista kuvailua on kehusi Paasikiveä kohtaan: "Paasikivi on jostain syystä minulle se suurin presidentti mitä on ollut. Se johtunee siitä, että hän osoitti omaperäistä teräväkatseisuutta ja kylmähermoisuutta kaikkein vaikeimmissa paikoissa..." Ja erinomaisen psykologisoiva on myös kuvauksesi Kekkosesta: "Hän oli poliitikko sisuskalujaan myöten ja osasi käyttää poliittista valtaa, liiankin kanssa..." Kun sitten otat etäisyyttä yksisilmäiseen K K Korhoseen, sanot hänelle: "Sinä tyrmäät hänen [Kekkosen] merkityksensä lähes kokonaan pitäen häntä jonkinlaisena pahuuden ruumiillistumana." Pahuuden ruumiillistuma? Ollaanko vielä psykologian alueella vai onko kuvasto jo saatananpalvonnan sairaskertomuksesta?
Mitähän tästä sinun omasta käsitekielestäsi tulisi sanoa? Vaikka vedät jostain syystä nyt mielelläsi halventavia johtopäätelmiä psykologian arvosta ja asemasta, niin parhaat esittämäsi perustelutkin ovat psykologisia. Ehkä et tätä ristiriitaisuuttasi itse edes huomaa. Ehkä se on osuvimmin kuvattavissa ihan omilla sanoillasi:
"Psykokulttuuri on paljon keskeisempi asia ajassamme kuin mitä huomaammekaan. Se läpäiseen erityisen hyvin nopeatempoisen yhteiskunnan, jossa pyritään välittömään tarpeen tyydytykseen kulutuspainotteisissa yhteiskunnissa. Tällaisessa tilanteessa aletaan helposti painottaa tunnetiloja, mielialoja yms. rationaalisen ajattelun sijaan."
Sinähän sen näyt tietävän.
Huomioisi ovat hyviä, mutta minusta kuitenkin kohtuuttomia ja ikään kuin viereen osuneita.
Tarkoitukseni ei ole tyrmätä tai halveksia psykologiaa. Kyllä psykologisen sanastoin voidaan kuvata erilaisia asioita ja ilmiöitä ja niin teen myös itse, minkä panit merkille.
Siitä, mistä minusta pitää olla huolissaan, on psykokulttuurista usein seuraava pluralismin vastaisuus. Psykoanalyytikon silmin olet joko terve tai sairas. Tämä on yksisilmäinen näkemys, joka ei huomioi sitä, että ihmisten tarpeet vaihtelevat ja ovat oikeasti poliittisia. Nuorsuomalaisuutta koskevassa keskustelussa tuli juuri Jari Erhnroothin taholta esitettynä näkemyksiä, joiden mukaan 1918 kapina johtui jonkinlaisista kateustekijöistä ja että nykyinen hyvinvointivaltio pohjautuu samaan kateuteen ja kahlehtii ihmisten innovatiivisuutta. Toinen "lääkäri" Juha Siltala taas on päätynyt ihan toisenlaisiin terveyden ja sairauden diagnooseihin samoista asioista. Poliittinen psykologisointi lähtee ajatuksesta, että oikea tieto ja ymmärrys olisi joidenkin ihmisten hallussa, jotka sitten kykenevät määrittelemään ja erottelemaan ihmisten terveet ja sairaat tarpeet toisistaan. Freudiinsa ja Jungiinsa perehtyneet poliittiset psykologit osaavat sitten nähdä näitä sairauden syitä ankarassa yliminässa, narsismissa yms.
Psykologian ylipainottuminen on sitten johtanut senkaltaisiin poliittisiin näytelmiin, jossa yhteiskunnallisten ongelmien ja poliittisen päätöksenteon tarkoitus häivytetään poliitikkojen henkilominaisuuksien alle. Tästä saa ikään kuin sen kuvan, että kun poliitikko on hyvä ja psyykkisesti terve ihminen joidenkin määritelmien mukaan, siitä seuraa vain hyvää politiikkaa ihmisille. Ihmisille ei siis tarvitse kertoa politiikan sisällöstä, koska sen täytyy olla tervettä, jos valitaan tehtävään terve poliitikko (vilpitön, empaattinen, aito, ihmisiä ja eläimiä rakastava henkilö).
Sanottakoon, että nämä esimerkkihavainnot eivät ole ihan omiani. Olen lukenut tästä psykokulttuurista paitsi sen edustajien Juha Siltalan tutkimuksia ja Jari Erhnroothin kirjoituksia, kommentteja ym. niin myös tätä ilmiötä tutkineen Janne Kivivuoren tutkimuksen tästä aiheesta. Kehottaisin sinuakin tutustumaan tähän Kivivuoren kirjaan, jonka nimi on muistaakseni Psykokulttuuri tai jotain sinnepäin ja se on kirjoitettu joskus 90-luvun puolen välin paikkeilla. Juha Siltalaa en halua mollata millään lailla, vaikka hänen tutkimuksiinsa voi suhtautua kritiikillä. Siltala on poikkeuksellisen älykäs ja hän analysoi erilaisia ilmiöitä kuten miehisyyttä, suomalaista ahdistusta, taloudellista liberalismia ja työtä erinomaisen tuoreista näkökulmista. Mainittakoon kuitenkin, että Siltalankin perusajatus työn osalta on siinä, ettei se ole meidän vapaata valintaamme, vaan determinaatio lapsuudessa muodostuneesta psyykestä. Sinänsä pidän tällaisia ajatuksia mielenkiintoisina, mutta niiden taustaoletukset eivät aina ihan vakuuta.
Ihmistä ja hänen käyttäytymistään selittävät etologia, biologia, sosiologia ja psykologia. Niin sanottu "talous" tai "politiikka" eivät sitä tee. Ei myöskään ole sellaista asiaa kuin "historiallinen totuus". Talous, politiikka ja historia ovat elämänalueita, joilla toimitaan. On harhaista ajatella, että ilmiöitä pitäisi tai voitaisiin selittää näillä alueilla.
Etologia, biologia, sosiologia ja psykologia sijoittuvat yhtäältä empiirisen tutkimuksen toisaalta tiedon- ja tieteenfilosofisen pohdinnan välittömään yhteyteen. Talous, politiikka ja historia sen sijaan ovat vapaata aluetta harrastaa mielipidepankkitoimintaa.
Kannat pluralismin lippua, mutta käytännössä teet irtioton laatuajatteluun päin ja syöt maata pätevämpien selitystapojen alta. Käytät väärin sitä sekkaa, että tieteen suunnasta ei julisteta yhtä lopullista totuutta. Politiikan ja talouden piirissähän tuollaisia totuuksia julistetaan. Ja historian. Jokainen tieteen piiristä esitetty tulkintaehdotus on kuitenkin periaatteessa pätevämpi kuin yksikään mielipidepankkitoiminnan alueella julistettu totuus.
Talous, politiikka ja historia tarvitsevat jakuvasti korjausliikkeitä empiirisempien ihmistietteitten taholta. Muuten talousmies uskoo, että markkinoille voi syntyä periaatteessa rajattomasti uusia Nokioita. Muuten poliitikko uskoo että tuloerojen kasvusta ei ole mitään haittaa jos köyhänkin elintaso hiemankin kohenee. Ja muuten historianharrastaja hekumoi Hitlerin vallanhimolla ikään kuin se olisi rationaalinen valinta eikä psyykkistä sairautta.
Näin periaatteessa. Mutta tietenkin keskustelun areenat täyttyvät loputtomista jaarituksista. Talouden nimissä puhutaan perimmäisiä totuuksia kuin jumalansanaa, poliittisia ismejä käytetään jaettaessa historiallisia tuomioita, ja historianselittelijät pohdiskelevat valtioitten edesottamuksia ikään kuin valtiot olisivat psykologisia henkilöitä ominaisuuksineen, motiiveineen ja tarkoituksineen.