Ortodoksiset opit..

Ex-Baalinpalvoja kirjoitti:

Nettipastori
Miksi yleensä tarvitaan pappia?
Alttarin edessä Eukaristiaa toimittavaa ja Kirkon rukousta johtaavaa miestä kutsutaan papiksi. Näin siksi, että hän kantaa Jumalalle, Kirkon nimissä ja Kristuksen sijasta, ainoan soveliaan uhrin, Kristuksen uhrin ristillä, velan anteeksisaamiseksi, syntien anteeksiantamiseksi ja uudeksi elämäksi taivasten valtakunnassa. Hän toimii Kirkon, Kristuksen Ruumiin, "suuna" toimittaessaan uhria. Hän toimii "suuna" myös ulistaessaan anteeksiannon seurakunnalle ja pyytäessään heitä vastaanottamaan Kristuksen sakramenteissa. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ja sanoi: "Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minäkin lähetän teidät... Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut" (Joh. 20: 21, 23). Tämän julistuksen keskeisen tehtävän, anteeksiantamisen, pappi tekee Kristuksen nimessä.
Mutta pappi ei ole vain pappi. Hän on merkittävällä tavalla erilainen kuin Vanhan testamentin papit. Muualla kuin alttarilla hän on "presbyteerin" tai "vanhemman" roolissa. Tässä roolissa hän täyttää paimenen velvollisuuksia johtaen seurakuntaa ja sen tehtäviä. Hän on myöskin "apostoli", toisin sanoen Kristuksen lähettämä piispan kautta puhumaan hänen valtuuttamanaan Kirkolle ja palvelemaan sekä häntä että seurakuntaa.

Tarvitsemme pappeja samalla tavoin kuinn ihmiskeho tarvitsee suuta puhuakseen. Presbyteereja tarvitaan kuten perhe tarvitsee vanhempia antamaan viisaita neuvoja. Apostoleja tarvitaan samalla tavoin kuin armeija tarvitsee "komentoketjun" saadakseen käskyjä päämajasta. Paikallisessa seurakunnassa tavallisesti yksi mies tekee kaikki nämä palvelutehtävät. Hänen roolinsa on keskeinen, ei vain siksi, että hän johtaa Kirkon jumalanpalveluksia, vaan koska Kirkko, Kristuksen Ruumiina, puhuu Jumalalle hänen kauttaan, samoin Jumala Kirkolle hänen kauttaan.




Miksi ortodoksisessa kirkossa on niin paljon kuvia?
Ikonit eivät ole vain kuvia samassa mielessä kuin naturalistiset kuvat. Pikemminkin ne ovat jumalallistuneen ihmisyyden tyyliteltyjä ja symbolisia ilmauksia (Kts. 2. Piet. 1: 4; 1 Joh. 3: 2). Ortodokseille ikonit ovat Jumalan "todistajien pilven" sakramentaalisia merkkejä (Hepr. 12:1). Ortodoksit eivät palvo ikoneja. Pikemminkin ikonit koetaan "ikkunoina taivaaseen". Raamatun tavoin ikonit ovat maallisia ilmentymiä yhteydestä tuonpuoleiseen todellisuuteen. Alkuperäisessä kreikankielisessä Uudessa testamentissa Kristusta nimitetään useasti Isän Jumalan ikoniksi (2 Kor. 4: 4; Kol. 1: 15; Hepr. 1: 3). Itse ihminenkin alunperin luotiin Jumalan kuvaksi )1. Moos. 1: 27)


Miksi piispat ja papisto yleensä pukeutuvat mustiin viittoihin?
Papiston asu symbolisesti ilmentää sitä, että he ovat kuolleita maailmalle. Lisäksi musta väri on kunnioituksen väri. Siksi myös tuomarit, professorit ja joskus myöskin sulhaset pukeutuvat mustiin.


Miksi papilla ja diakonilla on valkoinen jumalanpalvelusasu toimittaessaan kasteen sakramenttia?
Pyhän kasteen sakramentti on puhdistuksen sakramentti, jossa uudestisynnytään Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen voimasta. Tämä puhdistuminen ja uudestisyntyminen tapahtuu papin lukemien rukousten kautta ja upottamalla kastettava veteen, jonka Jumala on pyhittänyt. Valkoinen väri symboloi puhdistumista, puhtautta ja eheyttä sekä uutta elämää Kristuksessa. Tämän vuoksi pappi ja diakoni ovat pukeutuneet valkoisiin asuihin toimittaessaan tätä pyhää sakrementtia.




Mihin perustuu tuohuksien käyttö ortodoksisessa kirkossa?
Kirkkokynttilöitä alettiin käyttää kirkossa ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Tuohus on alkujaan kastekynttilä, joka kasteen yhteydessä annettiin kastettavalle ja kummeille kuvaamaan kasteessa saatua Kristuksen valkeutta, joka valaisee kastetun sielun. Eusebios Kesarealainen (n. 262 - n. 339)kertoo, että pääsiäisyöpalveluksen aikana uskovaiset sytyttivät niin paljon kynttilöitä, että tuntui kuin yö olisi muuttunut päiväksi. Tapana oli käyttää vahakynttilöitä. Niitä oli jopa niin suuria, että ne olivat pilareiden kokoisia. Pyhä Jerome (342 - 420) vastatessaan skismaatikon Vigilantiuksen syytöksiin, joka moitti ortodokseja kynttilöiden sytyttämisestä kirkoissa päivälläkin, sanoo: "Kaikissa ortodoksissa kirkoissa sytytetään tuohuksia evankeliumin lukemisen aikana, ei vain siksi, että ne antavat valoa ja poistavat pimeyttä, vaan myös julistamaan ilosta."
Tähän käytäntöön liittyy syvällinen tarkoitus, joka on kiinteästi yhteydessä ortodoksisiin jumalanpalveluksiin ja ortodoksiseen uskoon. Tuohus on ikään kuin pieni uhri ja oman kastelupauksen vahvistaminen joka kerran, kun kastettu sytyttää tuohuksen. Jokaisen kristityn antama ropo jokaisesta sytytetystä kynttilästä hyödyttää kirkkoa, tuohuksen sytyttämisellä jokainen kristitty tulee läheisempään yhteyteen kirkon ja jumalanpalvelusten kanssa, ottaen niihin aktiivisemmin osaa ja näkymättömästi lämmittäen sieluaan kynttilän näkyvällä valolla.

Mutta tuohuksilla on vielä eräs syvämielinen tarkoitus. Palava tuohus esittää uskovan koko elämää syntymästä kuolemaan. Se edustaa sisäistä rakkauden liekkiä ja Jumalalle antautumista. Kristityn tulisi palaa kuin tuohus Jumalan edessä ja tämän jumalallisen liekin tulisi kuluttaa koko hänen olemuksensa vähä vähältä, kuten tuohuskin palaa loppuun, ja sammuu sitten aikanaan maallisen elämämme päättyessä.




Miksi ortodoksit pyytävät papilta siunauksen ja suutelevat hänen kättään heitä tavatessaan?
Ortodoksisessa Kirkossa on tällainen perinne. Tapa ilmentää arvonantoa ja kunnioitusta Jumalan palvelijaa, pappia, kohtaan, jonka Jumala on valtuuttanut kantamaan käsissään Hänen Ruumistaan ja Vertaan. Papin kättä suudeltaessa oikeastaan suudellaan kättä, jonka Herramme Jeesuksen Kristuksen Ruumis ja Veri on siunannut, ja näin itse asiassa tämä kunnioitus kohdistuukin ensi sijassa Jumalalle, eikä niinkään pappiin. Samoin ikoneja suudellessa rakkautemme ja kunnioituksemme kohdistuu ikonissa esitettyyn henkilöön tai tapahtumaan ja sen kautta Alkukuvaan, ts. Jumalaan.


Miksi ortodoksit eivät osallistu muiden kristittyjen ja miksi ei-ortodoksit eivät saa osallistua ortodoksisen kirkon Pyhään Ehtoolliseen?
Tunnettu ortodoksiteologi, isä George Florovsky, vastaa tähän kysymykseen seuraavasti: ”Ehtoollisyhteys edellyttää ’yksimielisyyttä’, ikään kuin olemista ’yhtä sydäntä’. Pelkkä ’hyvä aikomus’ ei riitä! Pelkkä ’veljellinen kunnioitus’ ei ole tarpeeksi. Ei voi olla todellista ykseyttä sakramentaalisessa elämässä niillä, jotka eivät usko samalla tavalla. Tämän keskeisen uskon ja ehtoollisyhteyden välillä vallitsevan yhteyden vuoksi, ennen kuin aloitetaan Eukaristian anafora-osa (Rauhan laupetta… ), jolloin Pyhät Lahjat pyhitetään, kaikkia läsnäolevia yhteenkokoontuneita pyydetään tunnustamaan ykseytensä laulamalla nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus. Emme voi osallistua ensin Pyhään Ehtoolliseen ja sen jälkeen selittää, kuinka uskomme. Pyhän Ehtoollisen vastaanottaminen edellyttää yhteistä ymmärrystä siitä, mitä Eukaristia on ja mitä itse Kirkko on! Oma kantamme tähän vanhaan uskontunnustukseen tarkoittaa sitä, ettemme vain hyväksy siinä esitettyjä oppeja, vaan koko katolisen uskon täyteydessään sellaisena kuin se on opetettu ja säilytetty ortodoksisessa kirkossa ensimmäisestä helluntaista asti kirkolliskokousten ja kanonien välityksellä”.


Miksi ortodoksisessa kirkossa ei käytetä soittimia jumalanpalveluksissa ?
Aivan alusta asti ortodoksinen kirkko on uskollisesti kieltäytynyt käyttämästä jumalanpalveluksissaan minkäänlasia ihmisten valmistamia soittimia. Vaikka jotkin paikalliset kirkot saattavatkin määrätyissä rajoissa sallia soittimien käytön äänten vahvistuksena,ainoa ”soitin”,jota pidetään kyllin ”aitona” ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, on ihmisääni, jonka Jumala ”kehitteli” luodessaan ihmisen. Se on ainoa ”soitin”, jolla on ”sielu”.


Mikä tarkoitus synnintunnustuksella on?
Ortodoksisuudessa on monia tapoja sovittaa itsemme Jumalan kanssa, tutkia uskomme tilaa ja kehittyä hengellisesti. Eräs niistä on synnintunnustuksen sakramentti. Se on katumuksen tekemistä, ja kirjaimellisesti katumusta vastaava kreikankielinen sana ’metanoia’ tarkoittaa ”mielenmuutosta”, kääntymystä tai muuntumista. Kun tunnustamme syntimme, anomme Jumalalta anteeksiantoa, ja paljastamme sisimmässämme olevan pimeyden Kristuksen valolle. Se on puhdistumisen ja parantumisen kokemus ja perustana uskossa kasvamisellemme, Tunnustaessamme alamme aktiivisesti kääntyä Jumalan puoleen.
Tunnustaessamme syntimme hyväksymme sen, että olemme tehneet väärän valinnan, huonon päätöksen, olleet piittaamattomia tai välinpitämättömiä, tunteettomia muita kohtaan, ja ehkä vielä tärkeämpää, itseämme kohtaan. Synnintunnustus tarjoaa meille mahdollisuuden ilmaista itsemme Jumalan edessä täydellisesti juuri sellaisina kuin olemme . Meidän tulee seisoa Hänen edessään ehdottoman rehellisinä ja nöyrinä ikävöiden Hänen hyväksymistään ja rakkauttaan voidaksemme puhdistua ja eheytyä Jumalan valtakuntaa varten. Sillä siellä Hän on kuunnellen meitä.

Ensiarvoisen tärkeä vastuumme on panna sanamme ja tunteemme käytäntöön. Vain siten tapahtuu todellinen kääntymys ja muutos. Jumala antaa anteeksi sekä mahdollisuuden aloittaa uudelleen. Ja puhdistunein sydämin olemme sitten valmiina osallistumaan Pyhistä Lahjoista sekä ruumiillisesti osallistumaan Jumalan armoon.




Miksi pappia kutsutaan isäksi?
Papista käytettävä nimitys ”isä” ei tarkoita sitä, että hän olisi jotenkin ”korkeammassa” asemassa uskovien yhteisössä, vaan paremminkin nimitys on eräänlainen hellyydenosoitus. Kreikassa kutusuaan kyläpappia ”papaksi” ja Venäjällä ”batjuskaksi”. Kumpikin sana ilmaisevat läheisyyttä ja hellyyttä. Papin hengellinen isyys on tarkoitettu olemaan osoituksena suhteen ja läheisyyden syvällisyydestä, jota ihmiset Kirkon elämässä tuntevat johtajiansa kohtaan. Tämä suhde perustuu papin osuuteen meidän toisessa syntymässämme, syntymisessämme evankeliumin kautta, toisin sanoen, meidän kasteessamme. Aivan kuten biologisella isällämme on tärkeä osuus syntymäämme ja jatkuu kasvatuksessamme, niin papillakin, meille kasteen toimittajana, on tärkeä osuus toisessa syntymässämme, syntymisessämme ”ylhäältä … vedestä ja hengestä” (Joh. 3:3 – 5).


Mikä on "rauhan suudelma"?
Varhaiskirkon aikana oli yleinen tapa tervehtiä toisiaan pyhällä suudelmalla. Apostoli Paavali neuvoo korinttilaisia:”Tervehtikää toisianne pyhällä suudelmalla” (1 Kor. 16:20) Kun ortodoksisen kirkon piispat, papit ja diakonit tervehtivät toisiaan, tapahtuu se juuri pyhällä suudelmalla ja usein myös syleilemällä. Kun jumalallisen liturgian aikana diakoni lausuu:”Rakastakaamme toinen toistamme, että yksimielisesti tunnustaisimme”, toimittava papisto syleilee eleenomaisesti ja suutelee pyhällä suudelmalla toisiaan kuoron laulaessa ”Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, yksiolennollista ja jakaantumatonta Kolminaisuutta”. Kirkon varhaisimpina aikoina kaikilla seurakunnan jäsenillä oli tämä käytäntö. Tämä kehoitus rakkauteen ja ykseyteen tapahtuu välittömästi ennen uskontunnustusta, jonka sisältönä on usko Pyhän Kolminaisuuden kolmeen persoonaan.


Miksi ortodoksisessa kirkossa käytetään suitsutusta ja tuohuksia?
Aivan Raamatun ensimmäisestä kirjasta alkaen aina ilmestyskirjan loppuun mainitaan sekä kynttilät että suitsutus jumalanpalvelukseen kuuluvina. Viidessä Mooseksen kirjassa Jumala sanoo patriarkoille ja profeetoille , että heidän on uhrattava suitsuketta ja sytytettävä ”lamppuja ja kynttilöitä” osana jumalanpalvelusta. Vanhan testamentin viimeisessä kirjassa, Malakian kirjassa, ennustetaan suitsutuksen uhraamisesta Voidellulle. Luukkaan evankeliumi kertoo eräänä jumalanpalvelemisen muodoista lahjojen tuomisen Jeesus- lapselle Hänen syntyessään ihmiseksi. Tietäjät toivat hänelle kultaa, suitsuketta ja mirhamia. Ja kaikissa evankeliumeissa on viittauksia suitsukkeen käyttöön temppelijumalanpalveluksessa, jota Herra itse ylläpiti. Raamatun viimeisessä kirjassa, Ilmestyskirjassa, evankelista Johannes osoittaa meille, että suitsuttaminen on osa Jumalalle toimitettavaa taivaallista jumalanpalvelustakin. Kynttilöiden käyttö on kauan ymmärretty vertauskuvana Kristuksen ”valkeudesta”. Kuten kynttilöistä tuleva valo valaisee huoneen, samoin Kristuksen ”valo” valaisee mielemme ja sydämemme voidaksemme nähdä Jumalan ja tuntea Hänet. Tämän vuoksi ortodoksisessa kirkossa käytetään kynttilöitä ja suitsutusta jumalanpalveluksissa. Se on peräisin Raamatusta ja siksi mekin teemme niin.




Puolisoni on ortodoksi ja hän haluaa myös lapsemme kastettavan ortodokseiksi. Voivatko ev.lut. kirkkoon kuuluvat toimia kummina kastetilaisuudessa vai pitääkö kummin kuulua ortodoksiseen kirkkoon?
Kummiperinne on vanha ja yltää juurillaan varhaiskirkon käytäntöön. Alkukirkossa kummin tehtävä oli ilmaista kasteelle tulijan tahto ottaa vastaan kaste sekä olla kastettavan uskon ja lupausten todistajana ja takaajana. Alunperin kasteelle tulijalla oli vain yksi kummi.
Suomen ortodoksisessa kirkossa hyväksytään kummiksi toisuskoinen kristittykin, mutta vain jos pääkummi on ortodoksi, poikalapsella mieskummi ja tytöllä naiskummi. Kummi antaa uskonlupaukset kummilapsen puolesta ja sitoutuu kummilapsen hengelliseen kasvattamiseen. Näin ollen kummi ei ole vain kasteen muodollinen todistaja ja kasteessa mukana olija, vaan kummin tehtävä on luonteeltaan kutsumustehtävä. Hänen tulee tuntea kristinuskon perustotuudet, tietää sakramenttien merkitys ja ymmärtää antamiensa lupausten tärkeys. Hän on myös hyvänä esikuvana kummilapselleen kristillisessä elämässä.

Kastetoimituksen lopulla kierretään kolme kertaa kasteastian ympäri. Ne ovat kastetun ensimmäiset askelensa kristittynä. Ympyrä on ikuisuuden vertauskuva. Kaste merkitsee ikuista liittoa Jumalan kanssa.

Kastetoimituksen lopulla pappi leikkaa vielä ikivanhan tavan mukaan kastetun hiuksia ristinmuotoisesti merkkinä elämän antamisesta kokonaan Jumalalle.



Mikä on ortodoksinen nimipäiväkalenteri? Milloin ortodoksit viettävät nimipäiviään? Mikä on suojeluspyhä?
Ortodoksisessa perinteessä lapselle annetaan nimi ennen kastetta. Nimen antaminen tapahtuu tradition mukaan lapsen ollessa kahdeksan päivän ikäinen. Nykyisin melkein poikkeuksetta nimi annetaan kuitenkin vasta kasteen yhteydessä, sen edellä. On syytä huomata, että nimen anto ja kaste ovat kaksi aivan eri asiaa.
Tavallisesti lapselle annetaan useita nimiä. Ortodoksinen käytäntö kuitenkin edellyttää vain yhden nimen käyttöä. Ortodoksi saa aina nimensä jonkin pyhän ihmisen mukaan, toisin sanoen valitaan sellainen nimi, jota joku kirkon pyhistä on kantanut. Ortodoksisen kirkkovuoden jokaisena päivänä muistellaan jumalanpalveluksissa jotakin tai useitakin kirkon pyhiksi tunnustamia henkilöitä.

Kirkkokalenterin nimiluettelosta vanhemmat valitsevat lapselleen haluamansa nimen näiden pyhien ihmisten joukosta. On syytä valita sellainen nimi, jota lapsi voi kantaa koko ikänsä, ja joka ei ole kielellemme vieras. Lain mukaan lapselle ei saa antaa kolmea nimeä enempää ja saa käyttää vain laissa hyväksyttyjä nimiä. Nimi liittää kantajansa eräänlaiseen hengelliseen sukulaisuussuhteeseen kyseiseen pyhään. Tästä pyhästä ihmisestä tulee näin lapsen suojeluspyhä ja taivaallinen esirukoilija. Lapsen nimipäivää vietetään hänen suojeluspyhänsä muistopäivänä, joka itse asiassa on kyseisen pyhän kuolinpäivä. Kirkkokalenterista voidaan katsoa, milloin kutakin pyhää ihmistä muistellaan, ja niin saamme tietää milloin oma nimipäivämme on. Vietettäessä ortodoksikristityn nimipäivää ei pyritä niinkään kohdistamaan huomiota itse nimipäivän viettäjään, vaan siihen pyhään ihmiseen, jonka mukaan nimi on saatu.



Olen aikeissa avioitua ortodoksisen kirkkoon kuuluvan henkilön kanssa. Voidaanko meidät vihkiä ortodoksisin menoin vaikka en itse kuulu ortodoksiseen kirkkoon?
Ortodoksisessa perinteessä avioliitto on sakramentti. Avioliiton sakramentti eli kruunaaminen voidaan toimittaa ortodoksisen perinteen mukaisesti silloin, kun molemmat vihittävät tai toinen osapuolista on ortodoksi ja toinen kuuluu kristilliseen kirkkoon.
Jos puolisot, joista toinen on ortodoksi, on vihitty muussa uskonnollisessa yhdyskunnassa tai siviilivihkimisellä, heidän avioliittonsa on pyhitettävä ortodoksisen kirkon sääntöjen mukaan, milloin he sitä pyytävät ja se on kirkkosääntöjen mukaan sallittu. Avioliitto sakramentaalisessa mielessä edellyttää aina ortodoksista vihkimistä.

Jos toinen vihittävistä on ortodoksi ja toinen ei ole kristillisen kirkon jäsen, voidaan ortodoksisessa kirkossa toimittaa rukouspalvelus avioliiton solmineitten puolesta.





Minkälainen on ortodoksinen hautaustoimitus?
Ortodoksisessa kirkossa on kolme erilaista hautauspalveluksen muotoa. Tavallinen hautauspalvelus toimitetaan kaikille kuolleille Euhologionin mukaan. Pienten lasten hautaspalvelus on erilainen. Lisäksi on erillinen hautapalveluksen muoto pääsiäisviikolla. Vainaja kannetaan sisällee kirkkoon laulettaessa "Pyhä Jumala"- veisua papin kulkiessa edella suitsuttaen. Arkku asetetaan keskelle kirkkoa siten, että vainajan kasvot katsovat alttariin päin. Vainajan arkku on auki, osallistuuhan vainaja viimeistä kertaa seurakunnan ja läheistensä keskellä kirkossa maalliseen palvelukseen.
Hautauspalveluksen jumalanpalveluspuvut ovat valkoiset. Valkoinen väri muistuttaa Kristuksen ylösnousemuksesta ja Hänen toisesta tulemuksestaan, minkä jälkeen seuraa yleinen ylösnousemus. Hautauspalveluksen alkupuoli koostuu suureksi osaksi psalmiaineistosta muodostuvista veisuista, joiden välillä luetaan vainajien ektenioita ja suitsutetaan. Epistolana luetaan 1. tessalonikalaiskirjeen 4: 13 - 17 ja evankeumina Johenneksen evankeliumin 5: 24 -30. Evankeliumin jälkeen seuraa lyhyt papin puhe, mutta se voidaan pitää myös palveluksen alussa tai lopussa. Evankeliumin jälkeen on vuorossa vainajan hyvästeleminen. Johannes Damaskolaisen laatimia hautaviesuja laulettaessa kukin vuorollaan käy hyvästelemässä vainajan suudellen vainajan rinnalle asetettua ikonia. On toivottavaa, että kaikki ruumiin siunaukseen osallistujat uskontokuntaan katsomatta kävisivät jättämässä vainajalle jäähyväiset vaikkapa seisomalla hetken avoimen arkun ääressä.

Hyvästelyn päätyttyä pappi sirottelee ristinmuotoisesti hiekkaa arkkuun vainajan rinnalle ja lausuu: "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat". Tämän jälkeen omaiset sulkevat arkun kannen. Palveluksen jälkeen kukkatervehdykset voidaan laskea arkulle kirkossa tai haudalla. Kantajat siirtävät vainajan kuljettaen häntä jalat edellä. Pappi kulkee edellä suitsuttaen ja laulajat laulavat "Pyhä Jumala"- veisua. Myös hautaan laskettaessa lauletaan samaa veisua papin suitsuttaessa. Lopuksi haudalla tavallisesti lauletaan jokin kirkollinen veisu. Hautaamisen jälkeen siirrytään muistotilaisuuteen.



Kuinka ortodoksinen kirkko eroaa roomalaiskatolisesta kirkosta?
Historiallisesti näillä kirkoilla on paljonkin yhteistä historiaa. Kirkot alkoivat jo varhain ensimmäisellä vuosituhannella perustaa hallintonsa toisistaan poikkeaviin ratkaisuihin, joiden on katsottu heijastavan erilaista teologiaa taustalla. Paavin asema onkin ollut esillä ortodoksien ja roomalaiskatolisten välisissä teologisissa keskusteluissa. Roomalaiskatolisessa kirkossa edellytetään papistolta selibaattia kun taas ortodoksisessa kirkossa seurakuntapapit ovat tavallisesti perheellisiä ja vain piispat elävät selibaatissa. Monet erot näiden kirkkojen välillä ovat epäoleellisia.


Mitä ortodoksinen kirkko opettaa Neitsyt Mariasta? Miten ortodoksien oppi eroaa luterilaisista tai roomalaiskatolisista?
Ortodoksit korostavat, että Maria on Uudessa testamentissa ainoa henkilö, josta useampaan kertaan sanotaan, että hän noudatti Jeesuksen opetusta. Sanan kuulemiseen ja noudattamiseen perustuu Jeesuksenkin mukaan ihmisen autuus (Luuk 11:28) Ortodoksit eivät opeta Marian saastatonta sikiämistä. Ortodoksien käsityksen mukaan Maria kuoli eikä mennyt ilman kuolemaa suoraan taivaaseen. Marialla kuitenkin on erityinen asema esirukoilijana. Kuten häissä Galilean Kaanassa (Joh 2) Maria edelleen kääntyy poikansa puoleen kertoen mitä ihmisiltä kulloinkin puuttuu, mutta samalla hän kääntyy meidän puoleemme kehottaen meitä tekemään kaikki, mitä Kristus käskee. Ortodoksinen kirkko opettaa Marian olevan ainainen neitsyt ja uusi Eeva, joka pyhyydessä kasvaneena vastasi myöntävästi ylienkeli Gabrielille tämän kysyvään ilmoitukseen Jeesuksen tulevasta syntymästä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä