Rauhat Jerusalemille

Eivät sinun juttusi auenneet.
Kyllä mä nyt palaan tuonne avioliittomarkkinoille, on paljon hauskempaa ja kiinnostavampaa.
Oleks sä muuten vapaa?

Kuolemasta, surusta ja hautajaisista
Kirjoittanut: Oplev, 7.1.2001 klo 22.40

Kun viimeksi täällä vierailin, oli joku alkamassa keskustelun (taas kerrran) Jumalan syyllisyydestä maailmaa kohtaaviin katastrofeihin. Ennätin kirjoittaa siihen lyhyeksi ja ehkä epäselväksi jääneen kommentin siitä, ettei varsinkaan ateistien tulisi Jumalaa tämmöisistä pahoista syyttää, he kun eivät edes usko Jumalaan. En löydä nyt keskustelun pätkää enkä jaksa kaikkia kertyneitä chattailuja (yhdessäkin otsikossa 170 kymmenen sanan kysymystä parin päivän sisällä!) kahlata, joten päätin tehdä radikaalin tempun ja avata ihan uuden otsikon. Asia on näet minua monella tavoin askaruttanut.

Palasin eilen hautajaismatkalta ja vaikka saisin Tupakkamieheltä syytteen haaskalintuna leijumisesta, minun täytyy todeta, että pitkästä aikaa olin hyvissä hautajaisissa, semmoisissa, mitkä muistan lapsuudesta. Saattoväkeä oli kutsuttu sekä yksityisesti että yleisesti, valkoisella vaatetuksella ei yritetty kuoleman läsnäoloa karkoittaa, siunaustilaisuus kesti tunnin nykyisin tavallisen pikavartin sijaan, satapäiselle saattoväelle tarjottiin sekä ruokaa että kahvia, muistopuheita pidettiin ja virsiä veisattiin. Ja kaikki itkivät mutta myös nauroivat yhdessä, sillä muistopuheisiin sisältyi monenlaisia huvittavan hauskoja sattumuksia laajasydämisen, minulle itsellenikin elämän aurinkoista, kesäistä puolta edustavan vainajan pitkän elämän varrelta.

Koska matka tähän tilaisuuteen oli suhteellisen pitkä ja sen yksin tein, minulla oli aikaa ajatella kuolemaa ja suremista. Oikein itseäni tutkistelin, mitä tunsin, kun itku väkisinkin tunki esille eikä millään tavoin ollut eksytettävissä. Oliko se eron haikeutta, tietoisuutta siitä, ettei koskaan enää nähdä? Tuskin kokonaan, sillä sitähän tapahtuu arkipäiväisesti kaiken aikaa. Oliko se syyllisyyttä siitä, että niin huonosti tuli ylläpidettyä tätäkin ihmissuhdetta, niin vähän aikaa sille uhrattua? Oliko se sääliä niitä kohtaan, joiden elämä radikaalisti muuttuu tämän kuoleman myötä? Vaiko ahdistusta ja tietoisuuden lisääntymistä kaiken katoavaisuudesta, omasta kuolemasta? Ehkäpä pelkästään turhautumista siitä, ettei ole tehnyt kaikkea niin kuin hyvä olisi ollut, jonkinlaista huonoa omaatuntoa omista synneistä?

Ehkä kaikkia näitä ja paljon muuta, mutta olen kerrankin (ainoan) täysin samaa mieltä Mikon kanssa, joka jossakin kirjoitti, että kuoleman läheisyydessä ihmisellä on mahdollisuus viisastua. Yhdessä sureminen ja tämmöisten tunteiden ja ajatusten läpikäyminen on todella tärkeää, kaiken katoavaisuuden tajuaminen ihmisenä olemisen tärkein ymmärrys. Ihmiset paljon julkisesti todistavat, että traaginen läheinen kuolemantapaus on saanut heidät arvioimaan elämänsä uudelleen, mutta viime aikoina olen myös lukenut tätä kokemusta hieman väheksyviä lausuntoja siitä, ettei kuolema ketään jalosta.

Kuolema aiheuttaakin aluksi sen tunteen, että kaikki tässä elämässä on tarpeetonta, ja niinhän asia onkin: minun itseni kannalta kaikki on periaatteessa pelkkää turhuutta ja vaivaa. Mitä minun hyödyttää yrittää viisastua, hankkia tietoa ja kehittyä eri tavoin, kun kaikki kuitenkin valuu tyhjiin, ehkä jopa ennenkuin kuolen? Mutta jos ajatustyötä vähän jatkaa ja kysyy, mitä tapahtuisi jos sitä en tekisi, saakin kaikki ihan uuden merkityksen. Itse ainakin olen oivaltanut, ettemme elä pelkästään itseämme varten, ei kukaan meistä. Meidän elämämme lopullinen arvo punnitaan tosiaan vasta kuoleman jälkeen sen mukaan, mitä olemme jälkeemme jättäneet, sitten kun emme enää mitään voi korjata. Kuten myös, että meidän on itse itseämme arvostettava, omista tekemisistämme ja aikaansaannoksistamme iloittava niin paljon kuin suinkin niin kauan kuin siihen on meillä mahdollisuus. Tässä en tietystikään tarkoita mitään materialistisia saavutuksia ja komeita asioluetteloita – niitä varsinaisesti väheksymättä -, vaan sitä varsin usein näkymätönta vaikutusta, mikä meillä on itse elämälle eli jälkeenjäävälle todellisuudelle ja sen ihmisille.

Oman elämän jalostustyön voi sitten joko aloittaa tästä oivalluksesta tai vain todeta, ettei parempaan pysty.

Yhdessä suremisen tärkeys on myös lohdussa. Mietin, mikä minua it

Kuolevaisuuden ymmärtämisestä
Kirjoittanut: Ramon, 9.1.2001 klo 12.01

Olen kanssasi samaa mieltä (ja Mikon!?) kuolevaisuuden ymmärtämisen tärkestä merkityksestä ihmiselle.

>...kaiken katoavaisuuden tajuaminen
>ihmisenä olemisen tärkein ymmärrys.
>Ihmiset paljon julkisesti
>todistavat, että traaginen läheinen
>kuolemantapaus on saanut heidät
>arvioimaan elämänsä uudelleen.

Kaiken menettämisen mahdollisuuden ymmärtäminen tekee yleensä asioista arvokkaita. Minusta oman kuolevaisuutensa tajuaminen avaa oven ymmärtämään juuri tämän hetken arvon, elämän arjen merkityksellisyyden. Siksi en ihan ymmärrä, kun sanot: "Meidän elämämme lopullinen arvo punnitaan tosiaan vasta kuoleman jälkeen sen mukaan, mitä olemme jälkeemme jättäneet, sitten kun emme enää mitään voi korjata." Eihän sillä kuoltua enää mitään merkitystä ole, mitä muut ajattelee, ellei sitten saa jotakin "kiksejä" siitä, että eläessään ajattelee omaa muistokirjoitustaan ja siinä lueteltuja "ansioita". Tämä ajattelutapa on minulle täysin vieras. Näin ajatteleva ei mielestäni olekaan oikeasti ymmärtänyt kuolevaisuuttaan, vaan ajattelee elämänsä jatkuvat jossakin abstraktimmassa "kirjallisessa muodossa" tai "ihmisten muistossa". Mutta ei se jatku, kuolema on pääteasema, loppu.

Suremisesta kirjoittamasi on viisasta tekstiä. Mitäpä siihen olisi lisättävää.

Kyssäri
Kirjoittanut: juman, 9.1.2001 klo 15.59

Heip Ramon!

"Mutta ei se jatku, kuolema on pääteasema, loppu."

Oletko muuten tästä asiasta tasan sata? Näin sanoo tietysti järki, joka on säälimätön itselleen ja mahd. kuolemanpelolle, mutta...luulisin, että vain kiihkouskovainen voi olla täysin varma siitä, mitä tulee kuolemanjälkeen.

Vassari
Kirjoittanut: Ramon, 9.1.2001 klo 16.15

>"Mutta ei se jatku, kuolema on
>pääteasema, loppu."
>
>Oletko muuten tästä asiasta tasan
>sata?

No enpä ole, siis 100 % varma, kuten en mistään.

Oma vaatimaton käsitykseni se kylläkin on ja perustelen sitä sillä, että henkiset kykymme ja koko persoonamme näyttää edellyttävän aivotoimintoja. Jos näihin materiaalisiin aivoihimme tulee vammoja tai muita häiriöitä, voi jopa persoonallisuutemme muuttua. Ymmärtääkseni, jos omaisimme ikuisen sielun, tällaista ei pitäisi tapahtua vaan persoona/sielu pysyisi vahingoittumattomana vaikka aivot kolhuja kärsisivätkin.

Tästä aivojen ja henkisten toimintojen riippuvuudesta sitten päättelen, että kuoltuamme mitään henkisiä toimintoja ei jää jäljelle. Päättely EI ole aukoton.

Mutta mikä olisi se toinen ulottuvuus, jossa sieluhenki elämäänsä jatkaisi ja miksi se kuitenkin sitten olisi lainkaan riippuvainen materiaalisista aivoista?

Banaaleja klisheitä
Kirjoittanut: Oplev, 9.1.2001 klo 23.08

Olipa hauska, että kommentoit kirjoituksessani juuri sitä , joka minulle itselleni siinä oli kaikista tärkeintä, vaikkakin juuri se jäi huonoimmin ilmaistuksi. Jutusta tuli taas niin sikamaisen pitkä ja minusta alkoi jo tuntua, että kirjoitan jostakin, joka toisille on pelkkää pässinlihaa ja minä olen ainoa, joka sitä ei ole ennen tiennyt. Mutta olisihan minun pitänyt taas muistaa tämä pikkusiskosyndrooma...

Minun oivallukseni oli nääs itse asiassa aivan päinvastainen kuin sinun kokemuksesi katoavaisuuden merkityksestä. Omasta mielestäni ymmärrän kuolevaisuuden oikeastaan jotenkin jyrkemminkin nyt kuin ennen: ihmisen elämä on todella turhaa ja katoavaista, koska se ihmisen itsensä kannalta alkaa tyhjästä ja päättyy tyhjään ja siihen sisältyvä ainutlaatuinen tietämyksen ja osaamisen kokonaisuus häviää viimeistään kuolemassa. Sensijaan maailma on ja pysyy yhden ihmisen elämästä huolimatta ja koska todellisuutta ei ilman elämiä (pl. elämä) ole, on yksi ihminen oleellinen osa maailmaa, ilman oman elämänsä ajallista rajoitetta (kuulostaa ihan Fraglilta, pahasti pelkään).

Ja nyt tulee se banaali ja klishee: ihminen on tosiaankin lenkki kehityksen ketjussa, kulttuurin ja ihmisyyden kantaja, välittäjä ja kehittäjä. Tästä johtuu sitten se lauseeni, että ihmisen elämän lopullinen arvo voidaan punnita (tietää olisi varmaan parempi sana) vasta sitten, kun mitään ei enää ole tehtävissä. Eli elämä viimeiseen hengenvetoon saakka on ihmiselle yhtä merkityksellistä - voihan olla, että merkittävimmän jälkensä hän jättää viimeisenä elämänsä päivänä, esimerkiksi vaikka joutumalla kosketuksiin lääkärin kanssa, joka siitä saa viimeisen silauksen idealleen solujen säilyttämisestä ikuisina. Mutta se tietämys, jolla ihminen ladataan, ei ala ihmisen syntymästä eikä se tietämys, joka hautaan pannaan tai poltetaan, joudu pelkästään sinne vaan on levinnyt ja elää muissa elämissä (taas tuo kummallinen monikko).

Kyllä minä pitäisin tätä kuolevaisuuden täydellisenä tajuamisena lisättynä hyvin konkreettisella kuolemattomuudella. Eikä tämä kuolemattomuus ole ansioluetteloihin ja muistokirjoituksiin kerättävissä kuin erittäin pieneltä osin, joten siltä kannalta siitä ei riitä kick-offiksi ihmiselle. Motivaatio tullee siitä, että oman vaikutuksensa voi havaita jo eläessään ja siitä iloita ja murehtia sekä siitä, että itselleenkin voi tuottaa iloa rakennellessaan erilaisia konkreettisia ja abstrakteja systeemejä niistä eväistä, jotka tämä maailma tarjoaa.

Minä en kyllä ymmärrä, miksi menettämisen mahdollisuus tekisi asioista arvokkaampia. Oman elämän rajallisuuden ymmärtäminen voi ehkä parhaassa tapauksessa auttaa joutavanpäiväisyyksistä luopumisessa mutta näkisin, että sen merkitys on pelkästään siinä, että se on ajankäyttöratkaisuissamme mukana yhtenä tietoisena parametrina. Ei tarvitse pitää niin kauhiaa kiirettä…..

Elämän arvosta
Kirjoittanut: Ramon, 10.1.2001 klo 10.58

>Minä en kyllä ymmärrä, miksi
>menettämisen mahdollisuus tekisi
>asioista arvokkaampia.

No, ei menettämisen mahdollisuus asioiden arvoon vaikuta sitä eikä tätä (enkä näin kirjoittanutkaan). Kirjoitin: "Kaiken menettämisen mahdollisuuden YMMÄRTÄMINEN tekee yleensä asioista arvokkaita." (korostus lisätty)

Ajatus on se, että ihminen elämässään ymmärtää usein arvostaa jotakin asiaa vasta, kun on sen menettänyt (esim. terveys). Sinänsä ko. asia on arvokas tästä riippumatta, mutta ihminen on niin ajattelematon, ettei sitä useinkaan näytä tajuavan.

>Minun oivallukseni oli nääs itse
>asiassa aivan päinvastainen kuin
>sinun kokemuksesi katoavaisuuden
>merkityksestä.

Niinpä näyttäisi olevan. Minä en tosiaankaan oikein tajua, mitä arvokasta on olla "lenkki kehityksen ketjussa" tms. Kun itse on siinä vaiheessa poissa pelistä, kun tuota ketjua arvioidaan (kuolemani jälkeen) niin minulle ainakin on yhdentekevää, mitä silloiset ihmiset minusta ajattelevat; olenko ollut arvostettava vai vain kehityksen jarru tai mitäänsanomattomuus?

Oman elämänsä aikana asia on toisin, kuten itsekin kirjoitat oman vaikutuksensa havaitsemisesta. Tämä (siis tekojeni vaikutukset) tuo elämälle arvoa, mutta itse hieman vierastan tätäkin suoritusperusteista arvon määritystapaa. Minusta elämäni on arvokas siksi, että saan elää ja olla olemassa omana itsenäni, ainutlaatuisena olentona, joka tiedostaa elämänsä arvon (kliseitä nämäkin).

>Sensijaan maailma on ja pysyy yhden
>ihmisen elämästä huolimatta ja koska
>todellisuutta ei ilman elämiä (pl.
>elämä) ole, on yksi ihminen
>oleellinen osa maailmaa, ilman oman
>elämänsä ajallista rajoitetta.

Tässä kohden tunnut mielestäni kirjoittavan samalla tavalla kuin minäkin ajattelen. Siitä, että ihminen tiedostaa maailman, seuraa maailman todellistuminen, joten yksi ihminen muodostuu olennaiseksi osaksi maailmaa. Juuri tämähän tekee elämästä arvokasta. Voin tiedostaa eläväni ainutlaatuista elämää maailmassa (joka hetki).

>Mutta se tietämys, jolla ihminen
>ladataan, ei ala ihmisen syntymästä
>eikä se tietämys, joka hautaan
>pannaan tai poltetaan, joudu
>pelkästään sinne vaan on levinnyt ja
>elää muissa elämissä.

Tunnut arvostavan tietämystä kovin korkealle. Minullekin se on arvokasta, mutta itse elämän arvon mitaksi siitä mielestäni ei ole. Sellainenkin ihminen on arvokas, joka ei tietämystämme lisää enkä itsekään koe onnistuvani/epäonnistuvani elämässäni, vaikka en täällä kenenkään tietämystä lisäisi. Silti tietämystä toki arvosta, toistettakoon se vielä.

Ja vielä: Olen erimieltä siitä, että ihmisen elämä on turhaa, koska se alkaa tyhjästä ja päättyy tyhjään, kuten kirjoitat. Minusta elämäni on ainutlaatuisen arvokasta vain ollessaan olemassa, itsessään itsearvona.

niin
Kirjoittanut: Touch it*, 10.1.2001 klo 11.59

>Olen erimieltä siitä, että ihmisen elämä on turhaa, koska se alkaa tyhjästä ja päättyy tyhjään, kuten kirjoitat. Minusta elämäni on ainutlaatuisen arvokasta vain ollessaan olemassa, itsessään itsearvona>

Voiko enää kauniimmin tuota sanoa?


Minusta elämäni on ainutlaatuisen arvokasta vain ollessaan olemassa, itsessään itsearvona!

:)

Merkityksellinen ja arvokas elämä
Kirjoittanut: Oplev, 10.1.2001 klo 21.53

Nämä ihmisen sinisten hetkien tuotokset ovat näköjään loppujen lopuksi varsin persoonallisia ja ainakaan minun terminologiani ei näytä riittävän kuvaamaan sitä, mikä minulle on ollut tavattoman tärkeä oivallus. Taustalla lienee se, että olen jo kauan etsinyt vastausta ihmiselämän ristiriitaiselle mielekkyydelle/mielettömyydelle ja että minulle on aina ollut huomattavan vastenmielistä tämä niin suosittu ja suunnaton itseensäuppoutuminen, oman elämänsä tärkeyden korostaminen ja hedonistinen elämänfilosofia. Toisaalta olen itse aikamoinen introvertti enkä millään tavoin konkreettiseen altruismiin taipuvainen, joten olen tätäkin ristiriitaa jotunut itselleni pajon selittelemään ja selvittelemään.

Oikeastaan vielä vähemmän näiden versaalien jälkeen käsitän sinun ajatustasi menettämisen mahdollisuuden ymmärtämisesta ja asioiden arvosta. Olen sitä mieltä, että ihminen ei kertakaikkiaan voi arvostaa terveyttään kun se on ja että se on aivan oikein tehty. Minusta siihen etukäteen arvostamisen vaatimukseen liittyy jotain kummallista ”jos et ole kiltti niin sinua rangaistaan”-magiaa. Tämä ei ollenkaan sulje pois sitä, etteikö omasta ruumistaan ja terveydestään voisi hetkittäin nauttia suunnattomastikin, esimerkiksi kesäiltana saunan jälkeen verannalla istuessaan tai mukavasti väsyneenä hyvän hiihtolenkin jälkeen.

”Minä en tosiaankaan oikein tajua, mitä arvokasta on olla "lenkki kehityksen ketjussa" tms.”

Minä en osaa sanoa, onko se arvokasta vai ei, mutta minä näen että sen on koko tämän touhun mieli ja tarkoitus. Minä tarkoitan juuri sitä, että on mahdottomuus laskea mikä ”arvo” ihmisellä on ollut itselle tai muille, mutta ihminen on merkittävä osa tätä elämää, omasta rajallisuudestaan ja arvostaan riippumatta ja hänellä on suuri vaikutus tähän maailmaan, halusi sitä tai ei. En tiedä, miten tämän asian osaisin ilmaista niin, että sinä sen ymmärtäisit, kun osin näytät olevan samaa mieltä. Eron minä nään siinä, että vielä tätä minä en näe ollenkaan arvoasiana vaan sisältö- ja merkityskysymyksenä, ikäänkuin jonkinlaisena kehikkona.

Sitten on ihan toinen asia, miten tähän elämään saadaan lisää arvoa tai arvoa ollenkaan ja tarvitseeko sitä saada. Silloin kysytään tietysti, mikä merkitys on arvokasta ja mikä ei, onko uuden maailmanlaajuisesti levinneen käyttöjärjestelmän keksiminen arvokkaampaa kuin sairaan vanhuksen luona käyminen, onko kvantiteetilla suurempi arvo kuin kvaliteetilla, onko itsensä onnellistuttamisella arvoa ollenkaan ja voisiko joku olla onnellinen siitä, että on merkinnyt toisille vain suurta riesaa. Silloin ollaan tekemässä elämälle sääntöjä, määrittelemässä moraalia. Luulisin, että oman merkityksensä, lenkkinä olemisensa tajuaminen auttaa siinä. Kaipa juuri tämä on minulle se tärkeä pointti, kun olen näiden moraaliperustojenkin päälle täällä pitkin syksyä kysellyt.

Tietämystä arvostan, koska sen on maailman kehityksen materiaalia ja itse asiassa se, joka tekee meistä ihmisiä. Kuitenkin haluan korostaa, etten tarkoita pelkästään tietoa vaan kuten sanoit, tietämystä, joka pitää sisällään kokemukset ja kehitelmät. Tietämyksen määrää ei mielestäni kuitenkaan voida käyttää yksittäisen ihmisen arvon mittana. Toisaalta en nää kyllä että elämällä olisi jotain kummallista itseisarvoa, kyllä sitä on johonkin käytettävä, ennenkuin sitä voidaan ”arvottaa”.

Altruismia ja arvokkuuksia
Kirjoittanut: Ramon, 11.1.2001 klo 12.15

Joo, samaa mieltä siitä, että käsitteet tuppaa loppumaan alkuunsa keskusteltaessa elämän arvosta ja mielekkyydestä.

Myönnän kyllä, että ajatteluni näissä asioissa liittyy läheisesti hedonistisiin arvoihin. Oikeastaan se on ollut itsellekin pienoinen yllätys aikanaan. Minäkin kun olen jotenkin ajatellut, ettei sitä nyt sentään itseään VAIN saa ajatella. Mutta kyllä silloin, kun puhutaan minun elämäni arvosta ja tärkeydestä, niin ei sillä muille koskaan lie sitä arvoa, mitä on minulle.

Ei minusta tässä mitään "itseensäuppoutumista" tapahdu, vaikka ymmärrän kyllä, jos se sinusta kuulostaa/vaikuttaa narsismilta. Itse asiassa tämä onkin aasinsilta asian toiseen ulottuvuuteen, mitä käsittelit. Puhuit elämän mielekkyydestä, joka ei mielestäni suoranaisesti liity tähän elämän arvostamiskysymykseen. Tosin arvotonta elämää olisi kai vaikea pitää mielekkäänä, mutta toisaalta elämäänsä arvokkaana pitäminen (onpa kankeasti sanottu) ei ole vielä tae sen mielekkyydestä. Pidän siis elämääni itsearvoisen arvokkaana enkä ymmärrä, miten et voisi arvostaa esim. terveyttäsi tai muita elämäsi ominaisuuksia, kun sinulla ne on. Usein ihmiset eivät niin kuitenkaan näytä tekevän, mutta mikä estää?? Mistään "etukäteen arvostamisesta" tässä ei ole kysymys vaan juuri nyt ja tässä tapahtuvasta asian tärkeyden oivaltamisesta. Ehkä se edellyttää kuitenkin jotakin "läheltä piti" tilannetta elämässä ennen kuin sen tämänhetkisen arvon oivaltaa (ja siinä se kuolevuutensa ymmärtäminen "auttaa").

>”jos et ole kiltti niin sinua
>rangaistaan”-magiaa.

Niinkö? Olen yllättynyt hieman tästä kommentistasi. En itse koe tässä olevan mitään syyllisyys teemaa, mutta ehkä tämä luterilainen kulttuuri herättää tällaisia tuntoja (liekö itse jo niin vieraantunut agnostikkona luterilaisuudesta, etten sitä huomaa).

>Itse ainakin olen oivaltanut,
>ettemme elä pelkästään itseämme
>varten, ei kukaan meistä.

Yllä oleva sitaatti on aiemmasta viestistäsi. Siitä olen samaa mieltä, mutta kun laajennat tämän altruismin tuleviin sukupolviin, niin minun ymmärrykseni hämärtyy johtuen juuri oivalluksestani, että kuolemassa kaikki todella loppuu enkä ole "pilvenreunalla" tarkkailemassa, miten vaikutukseni jää elämään "kehityksen ketjussa". Ehkä tässä pitäisi nähdä jokin arvo, vaikka siitähän et tässä halua edes puhua. Sinusta elämän mielekkyys tulee tästä. Juuri tämä kuitenkin vielä vähemmän on itselleni mielekkyyden lähde. Jos mieltä elämässä näen ja niin teen, on se tultava asioista, jotka ovat olemassa nyt ja tässä (ja aina vähintäänkin tässä elämässä).

Elämän mielekkyyskysymys on mielestäni siis eri asia kuin sen arvo ja itse koen saavani mielekkyyttä juuri altruismista. En nyt välttämättä puhu mistään puhtaan pyyteettömästä mutta ainakin hyötyjen rinnakkaisuus on oltava palvellessaan toisia.

Moraalilla on mielestäni suuri merkitys tässä elämän onnellisuuden pohdinnassa, mutta lisää joskus toiste. Aikani loppui.

Hernesopastako hyvä mieli
Kirjoittanut: Oplev, 11.1.2001 klo 22.21

Tämä keskustelu kanssasi on äärettömän mielenkiintoista, käyn sitä hyvin paljon enemmän omissa ajatuksissani kuin tässä osiossa, jossa sitä hämmästyksekseni on itse asiassa erittäin vähän. Pitkästä aikaa olen itse eksysissä, minun on muutaman kerran pitänyt tarkistaa aikaisemmista, syksyn kuluessa kirjoittamistani viesteistä, olenko kiertänyt kehää vaiko kääntänyt takkia ihan kokonaan (mikä sinänsä ei olisi mikään vahinko). Tässä taas muutamia hajamietteitä.

Minulta menee nyt helposti arvo, merkitys, mielekkyys ja vaikutus sekaisin ja kuitenkin olen hahmottamassa näiden eroa ihmisen elämässä. Sanot, että elämän merkitys on rajattava oman syntymänsä ja kuolemansa välille, koska sitä ei itse ole todistamassa kuoleman jälkeen. Ja tässä juuri on se minun juju: itse ei omalle elämälleen tarvitse merkitystä verifioida, koska sen merkitys syntyy siitä, että se automaattisesti integroituu muihin oman itsenä ulkopuolella oleviin elämiin ja maailmaan . Ajattelepa vain ajatuksiesi sisältöä ja omia mielenliikkeitäsi: ne ovat kansaa täynnä vai olenko väärässä? Minä en ainakaan ole ikinä yksin ajatuksissani, niihin kuuluu aina muita ihmisiä ihan kuin uniinkin. Vaikka hieman hassulta tuntuu, niin tämäkin nettijoukko kulkee minun kanssani koko ajan vaikka sillä ei edes ole minulle olemassa ruumista. Samoin minä ajattelen, että minä elän omaa elämääni muiden ihmisten mielessä. Vaikka minä kuolen niin aika monen päässä minä vieläkin varmaan elän samalla tavoin ja minun merkitykseni (ei arvoni) vaikka vain kasvaa, tiedä häntä. Merkityksellisen tekeminen arvokkaaksi eli plusmerkkiseksi tuonee sitten sitä mielekkyyttä tähän kummalliseen touhuun.

Vieläkin jankkaan vähän kysellen, että mikä on se arvo, joka minun omalla elämälläni minulle itselleni on, kun se minulle on totaalisesti loppu kuolemassa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee se täyttää ja käyttää enkä voi sitä hukata. Näkisin, että elämän mielekkyyttä lisää, kun toteaa, ettei se ole itselleen arvokasta, mutta että sen arvoon toisille voi vaikuttaa. Mutta niinhän sinäkin sanoit, että ”Jos MIELTÄ elämässä näen ja niin teen, on se tultava asioista, jotka ovat olemassa nyt ja tässä”. Yhtämieltä ollaan, so far so good, mutta onnellisuus onkin sitten jo ihan oma lukunsa, siitä en osaa enkä tahdo lausua yhtään mitään kun en varmaan koskaan ole tuntenut itseäni kovin onnettomaksi.

Minä olen pietistiseen syyllisyyteen lapsena ympätty ja se ihan varmaan vaikuttaa tähän ”arvosta terveyttäsi tai otan sen pois”-käsitykseen. Tässäkin on nähtävissä minun elämässäni ympäristön ihmisten merkitys ja vaikutus (hehheh). Sen lisäksi siihen sisältyy semmoista ei-saa-ja-pitää-ja-täytyy-meininkiä, joka myöskin on minulle vastahankaista.

Hyödystäkin puhuminen on minulle tällä hetkellä kuin härälle punaisen vaatteen pöllyttämistä joten hyötyjen rinnakkaisuus saa selkänahkani väreilemään. Altruismi on kovasti vaikea käsite, hysteerisenä soppaa kantavat katulähettiläät täyttänevät tämän hyötyjen rinnakaisuusvaatimuksen, mutta en itse ole koskaan oikein ole ollut vakuuttunut siitä, että auttaminen onnistuu auttajan ehdoilla, siksi olen soppakauhan varresta pysynyt poissa (on vähän huono esimerkki). Lehden ostaminen kodittomalta myyjältä, joka saa siitä ehdoitta palkkion , tuntuu sen sijaan ihan oikealta. Nojaa, lehti on kyllä aika korkeatasoinen ja mielenkiintoinen…

Hernesoppaa ja muita käsitteitä
Kirjoittanut: Ramon, 15.1.2001 klo 14.34

En ole aiemmin valitettavasti ehtinyt vastaamaan.

Tekstisi herättää joukon kysymyksiä käsitteistä. Kuten mainitsitkin käsitteet: arvo, merkitys, mielekkyys ja vaikutus.

Yritän seuraavaksi hahmottaa, mitä itse näillä käsitteillä ymmärrän. (Tiedä sitten tuoko tämä enää mitään uutta vai toistanko vain aiempaa).

Elämän arvo: Jos verrataan elämää johonkin esineeseen (mikä sinänsä on absurdia, mutta ehkä tässä hyödyllistä), ajattelen että esineellä on minulle arvoa, kun siitä on jotakin hyötyä minulle, esim. tarvitsen sitä johonkin (jakoavaimella saa pultin auki). Elämä taas on minulle kaikki kaikessa. Ilman sitä minulla ei olisi mitään, en edes olisi tätä elämän arvoa miettimässä ja arvottamassa ilman elämääni. Siis se on mittaamattoman arvokas. Kuolemani jälkeen elämäni on arvoton, mutta silloin en ole itsekään tätä enää pohtimassa. Joten "so what".

Elämän merkitys: Minulle tämä on samaa kuin elämän tarkoitus. Objektiivisesti sitä ei voi mielestäni kukaan määrittää vaan se on itse löydettävä itselleen (elämälleen). Jos ymmärsin ajatuksiasi, elämän tarkoitus/merkitys tulee sinulle siitä, että elämästäsi jää jäljelle vaikutus toisiin ihmisiin (nyt ja/tai kuoltuasi). Itselläni tarkoituksen on tultava joka hetki ja ihan vain siitä, että olen olemassa. Jos tarkoitus tulisi jostakin "ulkoisesta", olen varma, että jonakin päivänä se romahtaisi ja elämä kävisi tarkoituksettomaksi. Siispä en rakenna sellaisten varaan.

Elämän mielekkyys: Se, että kokisin elämiseni mielekkäänä riippuu monista tekijöistä. En kuitenkaan tunne elämää vähääkään mielekkääksi sellaisten tekijöiden vuoksi kuin jonkin tulevan sukupolven mahdollisesti antama arvostus teoilleni tai luonteenpiirteilleni(?). Nyt elävien ihmisten osalta asia on toisin, muiden arvostus antaa mielekkyyden kokemuksia. Toisaalta niin moni muukin asia. Esim. se, että arvostan itseäni. Tähän liittyy myös moraali, sillä en arvostaisi itseäni, jos toimisin moraalisesti väärin ylettömässä määrin (pikkujutut on hyvä antaa itselleen anteeksi).

Elämän vaikutus muihin: Joka tapauksessa elämämme vaikuttaa toisiin (elämiin ja ihmisiin), mutta lopputulosta ei tässä suhteessa kyetä edes tietämään, joten kovin vaikeaksi menee, jos tällaisia pohtii. Varsinkin jos pohtii vaikutuksia tuleviin sukupolviin tai kulttuuriperintöön. Olen itse kiinnostunut paljon lähemmästä vaikutuksesta. Miten olen muuttanut rakkaideni elämää. Muun osalta voin vain toivoa hyvää vaikutusta.

>itse ei omalle elämälleen tarvitse
>merkitystä verifioida, koska sen
>merkitys syntyy siitä, että se
>automaattisesti integroituu muihin
>oman itsenä ulkopuolella oleviin >elämiin ja maailmaan.

Täytyy myöntää, etten ymmärrä, mitä "automaattista integraatiota" tarkoitat. Ja miten tästä voisi saada elämälleen jotakin merkitystä tai tarkoitusta. Mieleni on "kansaa" täynnä, siinä olet oikeassa, mutta en ihan oikeasti ole niin kovin kiinnostunut, miten juuri minun elämäni toisten elämiin vaikuttaa. Vastuu heidän elämästään on heillä itsellään pääsääntöisesti.

>en itse ole koskaan oikein ole ollut
>vakuuttunut siitä, että auttaminen
>onnistuu auttajan ehdoilla

Auttajan ehdot ovat aina mukana ja määrittävät aina paljon, miten apua annetaan. Toinen asia on sitten se, miten apu menee perille. Ihanne varmasti on autettavan ehdoilla mahdollisimman paljon toimiminen (ei aina kuitenkaan). Auttajan olisi mielestäni yritettävä muokata omat ehtonsa lähelle autettavan ehtoja, mutta jossakin tulee vastaan raja, jota ei joko halua tai edes kykene ylittämään. Ja tähänkin liittyy taas se moraali.

PS. On hyvä olla välillä eksyksissä. Minustakin keskustelu on ollut mielenkiintoista. Harmi vain että työkiireeni häiritsevät ilmaisua.

Kyynisiä (?) kommetteja
Kirjoittanut: Tupakkamies, 9.1.2001 klo 14.10

Koska otit nimimerkkini miellyttävässä hengessä? esille pohdinnoissasi, rohkenen kommentoida paria ajatustasi.

"ettei varsinkaan ateistien tulisi Jumalaa tämmöisistä pahoista syyttää, he kun eivät edes usko Jumalaan."

Eihän ateisti mainitsemallasi tavalla käyttäydykkään. Kysymyksessä on ymmärtääkseni henkilö, joka väittää/luulee olevansa ateisti. Luulisin, että tähän "kategoriaan" kuuluville "epäuskovaisille" ei mitään varsinaista "nimikettä" ole olemassakaan. Ehkä tämän(kin) alueen terminologian hyvin hallitseva Ramon tietää onko?

"mutta olen kerrankin (ainoan) täysin samaa mieltä Mikon kanssa, joka jossakin kirjoitti, että kuoleman läheisyydessä ihmisellä on mahdollisuus viisastua."

Ymmärtääkseni Mikko tarkoitti "kuolemanläheisyydessäviisastumisella" ensisijassa (hänen edustamaansa) uskoon tulemista, joka vasta tuo sen viisauden mukanaan. Viestistäsi päätellen, saatan erehtyäkin, sinun tarkoittamasi viisastuminen tulee muuta kautta?

Minun mielestäni elämässä on varmasti paljon asioita, joista olisi syytä ottaa opikseen, mutta en ymmärrä, miksi kuoleman pitäisi olla mikään erityinen viisastumisen "sininen hetki". Läheisen ihmisen menetettyään ihminen varmasti muuttuu johonkin suuntaan, mutta se tapahtunee tiedostamatta. Menetettyäni itse kolme hyvin läheisestä ihmistä lyhyen ajan sisällä, muutos ainakin omalta kohdaltani tapahtui huonompaan suuntaan. En nyt jälkeenpäinkään ymmärrä, missä viisastumisen mahdollisuus olisi kohdallani ollut.

"vaikka saisin Tupakkamieheltä syytteen haaskalintuna leijumisesta"

En löytänyt yhtäläisyyksiä Mikon motiivien ja sinun viestisi motiivien osalta, joten siltä osin voit nukkua yösi rauhassa.

Ps. Hienoa, että kirjoittelet edelleen palstalle. Ajatuksia herättäviä ja harkittuja pohdintojasi on aina miellyttävä lukea.


Sinisistä
Kirjoittanut: Oplev, 9.1.2001 klo 23.01

Kyllä minä olen sellaisen käsityksen saanut tälläkin palstalla, että monet ateistit perustelevat ateisminsa sillä, että koska juutalais-kristillinen Jumala on rakastava ja kaikkivaltias, mutta koska pahaa tapahtuu, Jumalaa ei ole olemassa m.o.t. Kehäpäätelmä, sanoisin, mutta ehkä väärä käsitys minulta. Onhan niin, että Jumalan olemassaolo ja olemassaolemattomuus ovat molemmat uskonasioita ja siten kaiken ymmärryksen yläpuolella (hehheh).

Kaikilla meillä on omat siniset hetkemme. Edustan sitä kantaa, että ymmärrys ei lisäänny tiedon vaan oivalluksen kautta ja oivallus vaatii tiedon työstämistä, sisäänpäin katsomista, sen maistelemista ja miettimistä, mitä tämä asia minulle merkitsee ja sanoo. Me käytämme erittäin vähän aikaa tämmöiseen, se ei kertakaikkiaan kuulu tähän höyhötyskulttuuriin. Suurissa tunnekuohuissa minän puolustusjärjestelmä usein antaa vähän periksi ja höllenee, joten ne tarjoavat siinä mielessä aika hyvän tilaisuuden tähän sisäänpäinkatsomiseen ja tutkiskeluun.

Kuolemasta viisastuminen on kylläkin asia sinänsä, koska kuolema on ainoa varma asia mikä elämässämme tapahtuu ja sen kieltäminen pakottaa päätä ja puristaa mahasta. Pidän viisautena sitä, että ihmisellä on edes jonkinlainen tarve muodostaa käsitys oman elämänsä suunnasta ja sisällöstä ja siten yrittää vapautua kuolemanpelosta. Tärkeänä pidän myös sitä, jonka Ramonille kirjoitin, että ihminen harkitsee ajankäyttönsä sen rajallisuuden tiedostaen. Sen sijaan en ota ollenkaan kantaa siihen, mikä on viisasta ajankäyttöä, koska se on ehdottomasti ihmisen itse itselleen selvitettävä.

En missään tapauksessa usko, että ihmisen tulee tulla paremmaksi ja jalostua kärsimyksestä, joka läheisen kuolemasta aiheutuu. Minusta hyvä ja viisas eivät ole synonyymejä.

Oplev: Kuolemaa ei ole
Kirjoittanut: oplew, 9.1.2001 klo 19.27

Oplev: Jumalaa ei ole


Sinisistä
Kirjoittanut: Oplev, 9.1.2001 klo 23.01

Kyllä minä olen sellaisen käsityksen saanut tälläkin palstalla, että monet ateistit perustelevat ateisminsa sillä, että koska juutalais-kristillinen Jumala on rakastava ja kaikkivaltias, mutta koska pahaa tapahtuu, Jumalaa ei ole olemassa m.o.t. Kehäpäätelmä, sanoisin, mutta ehkä väärä käsitys minulta. Onhan niin, että Jumalan olemassaolo ja olemassaolemattomuus ovat molemmat uskonasioita ja siten kaiken ymmärryksen yläpuolella (hehheh).

Kaikilla meillä on omat siniset hetkemme. Edustan sitä kantaa, että ymmärrys ei lisäänny tiedon vaan oivalluksen kautta ja oivallus vaatii tiedon työstämistä, sisäänpäin katsomista, sen maistelemista ja miettimistä, mitä tämä asia minulle merkitsee ja sanoo. Me käytämme erittäin vähän aikaa tämmöiseen, se ei kertakaikkiaan kuulu tähän höyhötyskulttuuriin. Suurissa tunnekuohuissa minän puolustusjärjestelmä usein antaa vähän periksi ja höllenee, joten ne tarjoavat siinä mielessä aika hyvän tilaisuuden tähän sisäänpäinkatsomiseen ja tutkiskeluun.

Kuolemasta viisastuminen on kylläkin asia sinänsä, koska kuolema on ainoa varma asia mikä elämässämme tapahtuu ja sen kieltäminen pakottaa päätä ja puristaa mahasta. Pidän viisautena sitä, että ihmisellä on edes jonkinlainen tarve muodostaa käsitys oman elämänsä suunnasta ja sisällöstä ja siten yrittää vapautua kuolemanpelosta. Tärkeänä pidän myös sitä, jonka Ramonille kirjoitin, että ihminen harkitsee ajankäyttönsä sen rajallisuuden tiedostaen. Sen sijaan en ota ollenkaan kantaa siihen, mikä on viisasta ajankäyttöä, koska se on ehdottomasti ihmisen itse itselleen selvitettävä.

En missään tapauksessa usko, että ihmisen tulee tulla paremmaksi ja jalostua kärsimyksestä, joka läheisen kuolemasta aiheutuu. Minusta hyvä ja viisas eivät ole synonyymejä.

Käväisin täällä kaukana menneisyydessä
Kirjoittanut: poikanen, 11.7.2001 klo 09.28

Katsomassa kuinka kauas pääsisi, ennen kuin loppu
tulisi vastaan, kun kirjoitit että vuosi sitten
oli mielenkiintoisia keskusteluja, mutta
vuosituhannen raja oli historian loppu.

Tiedä sitäkään, käykö täällä ketään tai onko
sinullakaan sähköpostiosasto täytettynä.


Aihe vaan vähän liippasi läheltä, kun veljeni
kuoli muutama kuukausi sitten. Olimme aika
läheisiä jollakin tasolla, vaikka olimmekin aivan
kuin toisista maailmoista.

Hän aavisti kuolemansa etukäteen ja puhui siitä.
Häneltä jäi kolmisenkymmentä vuotta hyvää
elinaikaa elämättä, mutta se kuuluu
kategoriaan "itse aiheutettu elämän lyhentäminen".

Kuolemaa edeltävät tapahtumat sattuivat hämärissä
oloissa ja hän joutui virumaan muutamia päiviä
kotinsa lattialla avuttomana apua odottaen.
Kuolinsyyntutkimuksesta ei ole tullut vielä
valmista tai ainakaan minulle ei ole siitä
ilmoitettu.

Suru iski sitten täydellä teholla omaan puseroon,
kun kirjoitin tietokoneella muistopuhetta hänen
hautajaisiinsa. Itkin surusta raskaasti, enemmän
varmaan kuin vuosikymmeniin.

Isoistaveljistä
Kirjoittanut: Arethusa, 12.8.2001 klo 16.51

Aavistin mitä viestisi pitää sisällään, koska
kirjoitit ”Minulla oli isoveli”.

Myös minulla on isoveli, ja puoliorpo kun olen,
niin hän oli lapsuuteni miehenmalli, pikkutytölle
lähes puolijumalaisen palvonnan kohde.

Sattuman oikuista veljeni sai kakki synnynnäiset
lahjat. Hän oli (ja on) huippuälykäs, minä
tasapaksua keskivertoa. Hän oppi helpolla
unohtamansa suomenkielen, minulle tämä näytti
tuottavan vaikeuksia. Hän sopeutui nopeasti aina
uusiin olosuhteisiin, minä vetäydyin araksi.
Tuskin kirjoihin koskematta hänen
koulutodistukset sisälsivät vain huippunumeroita,
minulla oli vaikeuksia. Ja aina minut verrattiin
veljeeni, sanottiin jopa suoraan että olen tyhmä.
Veljeni oli samaa mieltä.

Vasta vuosien jälkeen olen tajunnut, että tämä
vertailu oli epäoikeudenmukainen, olen älyltäni
luullakseni keskivertoa, mutta en sentään
vähälahjainen. Mutta hänen seurassaan koen yhä
vielä alemmuudentunnetta.

Tässä kerran kun sattui tapaus, josta heräsin
huomaamaan, kuinka lähellä kuolemaa koko ajan
olemme, mietin sitä, kuinka vieraita meistä on
veljeni kanssa tullut. Huomasin, että meidän
välillä on kasvanut ylipääsemätön kuilu, on kuin
puhuisin ventovieraan kanssa, yhteistä kieltä ei
tunnu löytyvän. Päätin sitten, että tämä on
hyväksyttävää elämään kuuluvana, ja jos hänelle
jotain sattuu, niin surutyö on varmaan
tuskallinen, sillä jollain tapaa hän on vieläkin
lapsuuteni suuri sankari.


Laitoit viestin todella kauaksi, en usko että
kukaan käy lukemassa täällä. Viime aikoina olen
ruvennut laittamaan sähköpostiosoitteeni siihen
kuuluvaan ruutuun, häirikön takia en uskaltanut
laittaa sitä aikaisemmin, pelkäsin että jos
sittenkin putkahtaa mukaan viestiin. No, häirikkö
kyllä kaivoi sähköpostiosoitteeni Etikan
vieraskirjasta, mutta tyytyi lähettämään vain
ivallisen pääsiäiskortin.

...
Kirjoittanut: poikanen, 12.8.2001 klo 23.59

Revontulien odottelu taitaa olla turhaa touhua
tänä iltana ainakin täällä, näyttää niin
pilviseltä. Ruudulla auki olevissa revontuli-
ikkunoissa toinen siirtyi juuri keltaiselle
asteikolle ja toinen kipusi kymmenasteikkoisella
asteikolla neljästä kahdeksaan joten Siperiassa
loimottaa jo ja täälläkin pilvien päällä tunnin
parin kuluttua.

On minullakin noita sähköpostiosotteita avattuna
eri palvelimilla monissa paikoissa, mutta käytön
puutteessa unohdan aina salasanat :-( . Nopealla
yhteydellä tänne alkuun loikkiminen ei vie kuin
muutaman minuutin.

Jatkan vielä siitä veljeni kuolemasta. Olin aika
tuore tällä palstalla, kun tuli yhtenä iltana
voimakkaasti mieleen, että minun pitäisi jättää
veljeni rukousaiheeksi tämän palstan uskoville.

En saanut sitä aikaiseksi, mikä painaa vieläkin
mieltä. Ajattelin jotain, että sellainen
rukousaihe pitäisi olla niin hienosti muotoiltu
ja hyvin pohjustettu ja laajasti perusteltu.

Nykyajattelutasolla pyyntö olisi paljon karumpi,
vain pelkkä rääkäisy capslocki
pohjassa "rukoilkaa mun veljen puolesta" ja
vähän huutomerkkejä ja vahvistus että "ihan
tosissaan"

Luultavasti se tapaturma tai ties mikä oli
sattunut juuri niihin aikoihin ja minulla on sen
verran luottamusta rukouksen voimaan, että
tilanne olisi saattanut kehittyä toisin; ei olisi
tapahtunut, olisi tapahtunut lievemmin, joku
olisi käynyt hänen luonaan aiemmin, tai vaikka
enkeliseuraa pitkinä hetkinä kuolemaa odottaessa.

En ollut koskaan puhunut hänen kanssaan mitään
oman uskoni löytämisestä, eikä hänkään ollut
kysynyt, tiennyt tai aavistanut ehkä jotain.
Kirkosta eronneena muutenkin kaikesta sellaisesta
erossa.

Minulla on asiasta oma omituinen uskonvarmuuteni,
että hänelle kävi ikuisuusasteikolla hyvin,
vaikkei siitä ole mitään näyttöä. Enemmän siinä
painaa usko armolliseen Jumalaan kuin usko
vuosikymmenien omiin rukouksiin hänen puolestaan.
(Jotenkin tämä on herkkä paikka edelleen, alkaa
näppäimistö kastua)

En tiedä,
Kirjoittanut: Arethusa, 13.8.2001 klo 00.52

mistä minä agnostikkona tietäisin, mutta jokin
mihin uskon; jos Jumalaa on olemassa, niin Hän
kuulee yhtä hyvin hiljaisen pyynnön kuin suuren
kuoron. Miksi ei, jos niin on että näkee
jokaiseen sydämeen?

Ehkä rukouksestasi oli apua, ethän tiedä veljesi
viime hetkiä. Itse en osaa uskoa, mutta ehkä
hänellä oli lohdukkeena seuraa. Eräs tätini
löydettiin aamulla yön aikana kuolleena. Hän ei
ollut uskovainen, mutta oli kuollut
rauhallisesti, hymynhäivä kasvoillaan.

Toinen asia johon uskon; jos Jumalaa on, niin hän
ei ole tuomitseva. Kuvittelisin Hänen olevan
ymmärtäväinen, näkevänsä syyt ja seuraukset,
ihmisen elämän kokonaisuutena. Muuten en näe
asiassa mitään järkeä.

Tässä ketjussa puhuttiin kuolemasta, ja palautui
mieleen tapaus, josta mainitsin, erään lahjakkaan
nuoren miehen tapaturmainen kuolema, vanhempiensa
ainoa lapsi, heidän ylpeytensä ja silmäteränsä.
Onnettomuus oli hirvittävä, hän joutui parhaan
ystävänsä yliajamaksi. Vanhemmat koettivat antaa
anteeksi, mutta eivät kyenneet. Mitä olen
pohtinut on tämän ystävän hirveätä taakka ja
syyllisyyttä. En tunne häntä, enkä tiedä onko hän
toipunut tästä, ja voiko sellaisesta yleensä
toipua.

Vaikuttaa siltä, että kuoleman kohdatessa
jokaisella jää syyllisyyden tunne, tavalla tai
toisella. Asioita jotka ovat jääneet tekemättä,
sanoja jotka ovat jääneet lausumatta. Näiden
kanssa kai täytyy vaan elää, ja koettaa antaa
itselleen anteeksi.

Isä la lapsi
Kirjoittanut: poikanen, 13.8.2001 klo 13.29

Tiedän minä sen omasta kokemuksestani, että
Jumala kuulee yksittäisen ihmisen äänettömät
rukoukset ja vastaa niihin. Mutta tärkeän asian
ollessa kyseessä sitä epäilee oman uskonsa
kantavuutta ja toivoo apua muilta.

Raamatusta esimerkkejä poimiskellen Jeesus
määritteli sopivaksi kooksi 2 tai 3 ja heidän
keskinäisen sopimuksensa rukousaiheesta, Vanhan
testamentin puolella Aabraham kävi Jumalan kanssa
pitkällistä itämaista tinkimiskauppaa siitä mikä
olisi riittävä määrä Jumalaan uskovia siirtämään
tuomion käytäntöönpanon toteutushetkeä.
Tulokseksi jäi, että kymmenen uskovaa riittää
vastavoimaksi kokonaiselle kaupungilliselle
pahuutta.

Olen minä saanut todisteita lähes päivittäin
Jumalan toimimisesta ihan käytännön tasolla
konkreettisissa asioissa. Eivät ne ole mitään
yliluonnollisia asioita, ihan tavallisilla
selityksillä voi kuitata jutut jos haluaa. Minä
haluan kuitenkin uskoa sen "metafyysisen
entiteetin" toimintaan.

Parhaiten mielestäni sitä kuvailee raamatullinen
ilmaus isän ja lapsen välisestä suhteesta: Lapsi
kysyy isältä jotain ja isä vastaa ja sovittaa
vastauksen lapsen ymmärrystasoon sopivaksi tai
vie lapsen sen tiedon luo, että lapsi saa itse
etsiä vastauksen. Lapsi pyytää jotain ja saa sen
tai sitten selityksen, miksi ei saa tai saa vasta
myöhemmin. Ja sitten isä antaa pyytämättäkin
sellaisia pienempiä ja suurempia lahjoja
lapselle, mistä tietää tämän pitävän ja ilahtuvan.

Olen joskus yrittänyt kirjoittaa sellaisista
tapahtumista tänne palstalle, mutta "jostakin
syystä" suomi24 tai oma tietokone on kupsahtanut
nurinniskoin juuri lähetysvaiheessa ja tuhonnut
kirjoitetun viestin. Olen tulkinnut asiaa niin
että nämä Jumalan ja minun väliset jutut ovat
niin henkilökohtaisia ja pyhiä (?), etteivät ne
kuulu julkisuuteen kaiken kansan reposteltaviksi
("ei helmiä sioille") Täällä "takamaisemissa" voi
kirjoittaa jo hieman rohkeammin.


Siitä sinun isovelijutustasi:

>> Ja aina minut verrattiin
veljeeni, sanottiin jopa suoraan että olen tyhmä.
Veljeni oli samaa mieltä.

Vasta vuosien jälkeen olen tajunnut, että tämä
vertailu oli epäoikeudenmukainen, olen älyltäni
luullakseni keskivertoa, mutta en sentään
vähälahjainen. Mutta hänen seurassaan koen yhä
vielä alemmuudentunnetta.

Otsikkosi oli sattuva;
Kirjoittanut: Arethusa, 13.8.2001 klo 21.54

isä ja lapsi.

Olen joskus miettinyt miksi en koskaan kykene
uskomaan Jumalaan (tämä on jokin hyvin vakaa
sisäinen varmuus). Syitä on monia, mutta eräs
voisi olla juuri tuo, ettei minulla ole ollut
isähahmoa, eikä lapsena senkaltaista suhdetta
aikuisiin, jota kuvailit.

En väitä että lapsuuteni olisi ollut aivan hirveä
ja ankea, lähinnä sitä voisi luonnehtia
turvattomaksi. Opin myös hyvin aikaisin
pärjäämään omin päin, olemaan hiljaa ja kiltti ja
poissa jaloista. Ei minua koskaan viety
Linnamäelle, uimarannalle, elokuviin tms. Hyvin
minä pärjäsin, ei siinä mitään, ennemmin
ihmettelin, kuinka samanikäinen, 8v, ei saanut
lupa lähteä kanssani kahdestaan esim.
uimastadionille, joten menin yksin. Oikeastaan
säälin samanikäisiä, kun he kertoivat lähtevänsä
vanhempiensa mukana jonnekin, minusta se kuulosti
todella tylsältä.

Opin myös olla pyytämättä apua tai kertomaan
ikävyyksistä, koska siihen suhtauduttiin
kärsimättömyydellä. Luultavasti tästä johtuu,
että minulla on vieläkin tavattoman vaikea pyytää
keneltäkään apua, ja että jokin metafyysinen
entiteetti olisi kiinnostunut juuri minusta, ja
minun ongelmistani, hipoo käsityskykyni rajoja.
Suoraan sanottuna, en ole elämäni aikana nähnyt
pienintäkään osoitusta siitä, että tällainen
olisi olemassa. Ei edes mielikuvitukseni (itseäni
tällä kertaa vähättelemättä, sitä minulla on)
riitä ymmärtämään, millaisia nämä konkreettiset
kokemukset ovat.

Tästä itsensä vähättelystä, olet luultavasti
oikeassa, ehkä tuon sen liian usein
kirjoituksiini, mutta silläkin on syynsä.
Koulutustasoni on varmaan palstan heikoin;
jossain vaiheessa lakkasin yrittämästä, ja olen
siksi itsepäinen, ettei minut saanut pakotettua
kouluun. Tällä palstalla kykenee helposti luomaan
valheellisen kuvan älykkäänä ja sivistyneenä,
tarvitaan vain kohtalainen kirjoitustaito, ja
tiedonhaulla muka tietämystä. Ehkä tämä on
jonkinlainen pyyntö: älkää odottako nikkini takaa
aina tasokasta kirjoitusta, hyväksykää minut
tällaisena kuin olen, ihmisenä jolla on paljon
aukkoja tietämyksessään, ja antakaa minun
vapaasti toisinaan esittää mitä typerimpiä
kysymyksiä.

Hyväksyntääkö? on tarjolla !
Kirjoittanut: poikanen, 14.8.2001 klo 11.15

ja ilmaiseksi saa. Minä ainakin hyväksyn sinut
sellaisena kuin olet (ilman ehtoja)

Yön yli asiaa mietittyäni tulin senkaltaisiin
ajatelmiin, että siinä olisi sitä metafyysisen
entiteetin (tuo ilmaus, löysin jälkeenpäin
vanhoja viestejä selaillesani sen alkuperäisenä
sinun kirjoituksestasi (en enää muista paikkaa),
josta se on hypännyt alitajuntaani muhimaan
odottelemaan sopivaa käyttötarkoitusta)
toimintakenttää omimmillaan

>>. Ehkä tämä on
jonkinlainen pyyntö: älkää odottako nikkini takaa
aina tasokasta kirjoitusta, hyväksykää minut
tällaisena kuin olen, ihmisenä jolla on paljon
aukkoja tietämyksessään, ja antakaa minun
vapaasti toisinaan esittää mitä typerimpiä
kysymyksiä. Jos lapsuuden perusturvallisuuskokemuksessa on
iso aukko, miten ne edes muotit voi myöhemmin
rakentaa. En tiedä.

Tähän tekee oikein mieli huutaa: Tietenkin voi!
Mikä minua on aikuisiässä erityisesti ärsyttänyt,
on psykologista jankkaamista siitä, että lapsuus
vaikuttaa niin suuresti, että ihmisen koko
persoonallisuus muovautuu tässä vaiheessa.
Vanhempien syyllistämisen omista
epäonnistumisista on ikään kuin trendinä, ja
samalla unohdetaan se, että heilläkin on oma
elämänsä, ja myös heillä oli omat vaikeutensa.
Liiankin usein kuulee meidän yhteiskunnassa, joka
sentään on melkoisen turvallinen, heitettävän
omat vikansa vanhempiensa kontolle. Moneen
kertaan on tehnyt mieli kiljua: katsokaa maailman
tilannetta, katulapsia ilman toivon häivää
paremmasta. Jos oma elämäni ei olekaan ollut
pullamössöä, niin lujan ytimen se on kasvattanut,
ja onneksi myös kyvyn tuntea myötätuntoa
heikompiosasia kohtaan.

> niin että sinä vaan sitkeesti roikuskelet tällä
uskontokanavalla odottaen (ehkä
alitajutasanteella), että täältä löytyisi *se
jokin*.

Tähän voin sanoa aivan rehellisesti ei, mitään
tällaista en etsi. Tosiasiassa sulkeudun kuin
simpukka, jos koen jonkun yrittävän käännyttää
minut. Todellisessa elämässä minulla on kokemusta
fundamentalistisesta käännyttäjästä
(paljastettakoon nyt tämäkin: oma sisar,
joka ”hurahti” uskoon). Tämä on ollut paha
kokemus, se että omalle maailmankatsomukselle ei
annetta mitään arvoa. Toisaalta, minulla on eräs
rakas ystävä, joka on pappi. Hän antaa täyden
arvon mielipiteilleni, eikä ole koskaan yrittänyt
vaikuttaa niihin. Jopa niin, että tutustuessamme
kun hän mietti gradutyönsä aihetta, hän sai sen
keskustelujemme pohjalta, mikä on suurin
kunnianosoitus mitä minulle on suotu. No, tämä
taas menee tuohon vertailuun, mutta pidän häntä
itseäni sekä viisaampana että sivistyneempänä, ja
siksipä juuri nuo toistuvat
haukkumiset ”leipäpapeista” loukkaavat
tavattomasti. Hän on hyvä ihminen, sen osuvammin
en osaa häntä luonnehtia. Jos kaipaisin
hengellistä johdatusta, niin hän tarjoaisi sitä
mielihyvin, mutta me keskustelemme harvoin
uskonasioista, sillä kiinnostuksen kohteita on
niin tavattomasti muutenkin.

Tiedän kyllä, miksi roikun täällä. Itsepäinen kun
olen, niin yhä vain odotan sitä säkenöivän
älykästä ja hauskaa keskustelua, jota täällä
käytiin, kun törmäsin palstaan yli vuosi
takaperin. Silloin, ennen kuin häirikkö tuhosi
palstan viime marraskuussa, ja yhä vain hän
jaksaa, vaikka mitään tuhottavaa ei enää ole.
Minua vaivaa vieläkin nuoruuden ujous, joka
salpaa kieleni ollessani tuntemattomassa
seurassa, ja monasti minut ohitetaan tyhjäpäänä,
jolla ei ole mitään sanottavaa. Silloin tämä
foorumi avasi uuden ulottuvuuden, koska
kirjallisesti kykenen ilmaisemaan itseni
vapaammin. Näin yksinkertainen selitys tällekin
asialle.

kissoja ja simpukoita
Kirjoittanut: poikanen, 15.8.2001 klo 12.41

Nyt tulee hajapoimituituitten mietteiden
kertomietteitä:

Surullinen juttu se Lille-Månsin loppu, mutta
olithan ehtinyt viettää sen kanssa onnollisiakin
hetkiä. Ja aika hurjaa oli oma lapsuutesi maalle
unohdettuna kesäkissana >>Itse olin eräänlainen
kesäkissa neljän vuoden psykologista
jankkaamista siitä, että lapsuus
vaikuttaa niin suuresti>Sama sanat
poikaselle, huomasin jossain ketjussa
puheenvuorosi, joka herätti mielenkiintoni
(vastasitko tyttöselle?). Edistyksellinen
teologi, sellaistahan minunlaisen agnostikko on
noin niin kuin kuvainnollisesti rukoillut
tänne.>Tosiasiassa sulkeudun kuin
simpukka, jos koen jonkun yrittävän käännyttää
minut. Nyt olet saanut vastauksena "rukoukseesi"
sellaisen "kimppuusi"

Siis kuvainnollisesti, toistan kuvainnollisesti,
toistan…., enkä käännyttämään, toistan…


Sen jälkeen kun palsta häiriköitiin hiljaiseksi,
tänne hyökkäsivät fundamentalistit, ja näiden
vanavedessä ”ateisti”rakkikoirat, ja kun palsta
yhtäkkiä räjähti chattailuksi, niin kaikki
selväpäiset uskovat lopettivat turhautuneina.
Nautin kyllä keskusteluista saman
maailmankatsomuksen omaavien kanssa, mutta paljon
kiehtovampi on yrittää ymmärtää aivan toisella
tavalla ajattelevaa, siis näitä, joilla on sekä
järkeä ja ymmärrystä, eivätkä ole tuomitsemassa
oikopäätä helvettiin.

Kyllähän huomio imartelee jokaisen egoa, mutta
älä tuhlaa aikaasi, minä en ole käännytettävissä.
Helpommalla pääsisit tähän tavoitteeseen esim.
Pakana (M):n kanssa. Älä sentään, lopputulos
olisi luultavasti Hevoisen, Baskerin ja Kaizun
yhdistelmä, ja Luoja tätä palstaa silloin
armahtakoon (huom. sanonta!).

Toisesta aiheesta. Vähiten minulla on ollut
tarkoituksena purkaa tänne lapsuuden ”traumoja”,
en oikein ymmärrä itsekään, miten kissamuistelot
johtivat minut tähän. Olet oikeassa tuossa
esimerkissäsi, aivan äärimmäisessä olosuhteissa
ihmisen persoonallisuus saattaa saada pysyviä
vammoja, mutta loppujen lopuksi, lapsi on
sitkeämpi otus kuin kuvitellaan. Enkä minä noita
neljää vuotta muista mitenkään hirveänä,
tavallaan se oli kaiken turvallisinta aikaa.
Mutta eräs asia; tämä yhteisö, missä silloin
asuin, oli äärimmäisen uskonnollinen. Tästä on
jäänyt varsin vastenmielisiä muistoja, ja tämä on
varmaan eräs niistä syistä, jonka takia uskonto
elämänkatsomuksena ei oikein houkuttele.

Huomasin etusivulla Suomi24:än tiedotteen että
palstaa huolletaan huomenna. Saas nähdä mitä
ikävää niillä nyt on suunnitteilla, kaksi kertaa
keskustelupalstoja on uusittu, ja epäonnistunein
tuloksin. Ainoa parannus viime kerralla oli, että
takasivun keskusteluja voi nyt selata, ennen se
oli lähes mahdotonta, koska painaessa painiketta
Näytä aiheet, niin hyppäsi aina etusivulle. Alun
perin oikealla puolella oli Uusimmat viestit
valikko (noin parikymmentä viimeistä), jossa oli
linkki kyseiseen viestiin. Tätä pyydettiin
kiihkeästi takaisin, ja tämä luvattiin, vaan eipä
kuulunut. Jos se nyt vihdoin palautetaan, niin
harmillista siinä mielessä, ettei tällaisia
keskusteluja voisi enää käydä piilossa.

Siinä tapauksessa, palaillaan muissa aiheissa.
Äläkä mieti simpukoita, ovat itsepäisiä
nilviäisiä.

niitä näitä
Kirjoittanut: poikanen, 18.8.2001 klo 16.55

>>nyt sitä irvaillaan >Siis kuvainnollisesti>enkä käännyttämään>fundamentalistit, ja näiden
vanavedessä ”ateisti”rakkikoirat>Pakana (M):n kanssa. >Uusimmat viestit
valikko (noin parikymmentä viimeistä), jossa oli
linkki kyseiseen viestiin. Tätä pyydettiin
kiihkeästi takaisin, ja tämä luvattiin, vaan eipä
kuulunut. Jos se nyt vihdoin palautetaan, niin
harmillista siinä mielessä, ettei tällaisia
keskusteluja voisi enää käydä piilossa>Nimimerkistä MonaLisa, tässä minun on
paljastettava, että tätä kirjoittajaa pidän
eräistä vastenmielisinpinä, jota on esiintynyt
palstalla. Hän on New Agein henkisen kasvun
harrastaja>Muuten, emme ole piilossa, olen tarkkailut
laskuria. Tuskin sinä olet lukenut viestit moneen
kertaan, joten yleisöä on, luultavasti vähintään
kaksi tai kolme. Hoi, yhtykää keskusteluun! Onhan
tämä yleinen keskustelufoorumi.>tuttavien kotona, näiden kissaa syöttämässä
heidän poissaollessaan

Vielä täällä,
Kirjoittanut: Arethusa, 19.8.2001 klo 01.54

mutta kohta täytyy lähteä, laitoin jo viinipullon
korkin kiinni. Kissalle meni terveiset, nimi on
Mooses, koska on löytölapsi, ja minä olen sen
etuoikeutettu kummitäti.

Agelaisista, ja muusta pseudotieteistä, itse kun
olen kaikelle utelias, niin aikoinaan tutustuin
näihinkin. Skeptinen olen, mutta eräs asia joka
on jäänyt mieleen: työtoverien suosituksella
kävin kerran kuuluisalla selvänäkijällä. Tästä on
jo viitisentoista vuotta, ja kovasti hän erehtyi
tulevaisuuden suhteen, mutta silti, oli asioita
jotka hätkähdyttivät. En ollut kertonut nimeäni,
joten hän ei kyennyt tietämään mitään
taustastani, ja kuitenkin sanoi esim. ikäni
varmalla äänellä (selittynee ihmistuntemuksella),
mutta toinen asia: yhtä varmalla äänellä ”sinulla
on veli, joka on viisi vuotta sinua vanhempi”.
Tätä en kykene selittämään sattumalla. Loppujen
lopuksi, kun tuli maksun aika, niin hän epäröi,
sanoi että olen harvoja ihmisiä, jota hän ei ole
kyennyt ”näkemään”. Tarkistin tämän kaikilta
muilta, jotka olivat käyneet hänen luonaan, hän
ei ollut kenellekään sanonut mitään vastaavaa.
Eräälle hän oli todennut tämän olevan ns. uusi
sielu, raakile. Minut taas hän kuvaili vanhaksi
sieluksi. Otin tämän vastaan yrittäen kätkeä
ivahymyä, sillä tietenkin oletin rahastukseksi.
No, nämä ovat niitä asioita, joita myönnän
käyneen yli ymmärrykseni, tässä oli todella
joitakin asioita, joita ei kykene selittämään
hyvinä arvailuina.

Toisaalta, vieroksun todella näitä new age
höpinöitä, ja sielunvaellusoppiin iskostui
kertakaikkinen torjunta sen jälkeen kun olin
käynyt pariin otteeseen Intiassa, ja nähnyt
käytännössä mihin tämä johtaa. Olkoonkin sitten
vaikka oikea oppi, mistä minä tiedän, mutta
ylvästely siitä, että kova kohtalo on rangaistus
aikaisemmasta elämästä, on minulle kuin punainen
vaate härälle, ja juuri tähän nimimerkki MonaLisa
vetosi. Siinä on sääli ja myötätunto kaukana, ja
näin tämä juuri toimii Intiassa. Argh.. minä
raivotun kun ajattelen asiaa.

Eläinjutut ovat tervetulleita, itse pääsen tänne
nopeasti, ja varmaan muitakin kiinnostaa (tuo
laskuri, karttui kahdeksallatoista perjantain
päivän aikana). En tiedä, ehkä tänne osaavat jo
muut asiasta kiinnostuneet yhtä hyvin kuin
parinkymmenen sivun taakse. Toisaalta, muista
käydä myös etusivulla kohtamassa tasoa. Itse
murehdin sitä, onko Oplev jättänyt palstan. Hän
on vanhempia näistä nettiystävistäni, ja huomasin
kuinka hän turhautui yhä enemmän, tunteen, jonka
ymmärrän hyvin. Toivottavasti hän vielä palaa.


Hyvänen aika, viimeinen metro on jo mennyt tässä
höpistessäni, on otettava taksi kotiin. Tuli tämä
ilmainen nettiyhteyskin maksamaan.

Lisää hajasijoituksia
Kirjoittanut: poikanen, 19.8.2001 klo 12.32

Tuo sivunumerointi toimii hyvin, kiitos ohjeesta.
Toisaalta tämä Jippiin langaton on niin nopea,
että tänne alkuun loikkii nopeasti
vain "seuraavat" painiketta hiirellä taputtaessa.
Katsoin nyt tänne loikkiessani seinäkellosta
aikaa; suunnilleen tasan kaksi minuuttia
viimeiseltä sivulta ensimmäiselle.

Vinkiksi siis: jos satun törmäämään
mielenkiintoisiin juttuihin nimimerkkiin
katsomatta arkiston uumenissa ja heittelen
ajatuksilla, niin laitan sivunumeron jonnekin
tiedoksi ilman selityksiä, esimerkiksi tähän
2300, mikä vähänkuin liittyy asiaan.

Eikös se perjantai ollut se koneen vaihtopäivä,
kävin silloin täällä eräitä kertoja äärimmäisessä
kiireessä juuri puolenpäivän aikaan ja yritin
pelastaa keskustelut talteen turvaan siltä
varalta jos ne vaikka olisivat hävinneet
kokonaan. Yhteydet pätkivät ja linjat sekoilivat
ja puhelut häiritsivät ja muut tekivät välillä
koneella omiaan ja multa meinasi palaa hermot,
kuten saattaa käydä, kun yrittää itsepäisesti
tehdä jotain turhaa tyhmyyttä.

Huh!Nyt ei ollut tarkoitus seurata.
Kirjoittanut: Jokeri, 27.8.2001 klo 13.47

Harhailin vain otsikoita etsimässä ja tämä sattui
suoraan suoneen.Onhan siitä jo aikaa kun itse it-
kin arkun äärellä pienten poikieni kanssa.
Mieheni kuoli sairaalassa käsiini.Tosi tajuttomana
Aioverenvuotoon.Lapset ehtivät nähdä hänet,mutta
tajuttomana.Oli kesän alku parhaimmillaan.Siitä
kesästä en muista mitään.Olin kuin zombie.En
ymmärrä mite pojat juuri ja juuri toisella
kymenellä kestivät.
Sitten talvella tuli totaalinen uupumus.Fysiikka
kertakaikiaan petti.Tosin olin joutunut ylettömän
suuren työtaakan uuvuttamaksi.Sairasloma oli siis
käytettävä fyysisten voimien keräämiseen.
Masennusta en varsinaiseti kokenut.Mutta suunnaton
kaipaus jäi.Tosiasia on,että ainoastan aika paran-
taa.Nyt olen ehkä vahvempi ja ainakin itsenäinen
ehkä suorastan erakkoluonne.En pidä sosiaalisista
tapahtumista.Yksilöt yksilöinä,mutta suuremmat
riennot puistattavat.Tämä on jo alkuperäistä mi-
nuuttani.
Suru on surtava silloin kun se kohtaa.Ei ole syytä
sulkea sitä mielestään.Aina se jostain purkautuu.
Pahinat mitä pelkään olisi lasten kuolema.
Sen kohtalon kokivat vanhempani,kun vanhin
veljeni hukkui 7v. vanhana.Itse olin vajaan vuoden
ikäinen,joten siitä ei ole muistikuvia.
Tunteva ihminen on mielestäni henkiseti terve.
Tunteeton joko pelkää tunteitaan,tai sitten niitä
ei vai ole.

Murheen mysteeristä
Kirjoittanut: Jokeri, 27.8.2001 klo 20.40

Täällä takasivulla on rauhallista.Voi purkaa
tuntojaan kenekään häiritsemättä.Minusta suru ja
murhe eivät ole ihan sama asia.Suru on jotain
äkillistä esim.kuolemna tai vakavan sairauden
kohdatessa.Murhe taas on ehkä pitkäaikaisempaa ja
sitä voi tuntea aivan vieraiden ihmisten
takia.Itse olen sen tyyppinen,joka itkee
liikuttavissa kohdissa elokuvissa tai kirjaa
lukiessa.Se toisaalta hävettää,mutta se ei ole
murhetta vaan ehkä herkkyyttä.Muretta voi tuntea
viattomien ahdingon vuoksi.Suurien katastrofien
yhetydessä vaikka ne eivä kosketakaan itseä.Myös
lasten vuoksi,jos heillä on vaikeuksia tunnen
murhetta,mutta olen oppinut sen,että he ovat itse
vastuussa elämästään ja minun on aika
irrottautua heistä.
Yleensä elämässä on opittava luopumaan monista
asioista .Siihenoppiminen onkin elinikäinen
prosessi.Kun vain järki säilyisi.Eniten pelkään
joutumista toisten hoivattavaksi.Vaikka sekin on
luopumista omasta itsenäisyydestään.
Toisalta siitä on vaivaa läheisille,siksi
toivoisinkin kuolevani nopeasti.Ei elämänpituus
ole hyvän elämän mittari,vaan elämän laatu.Olen
valmis kuolemaan vaikka heti.En kuitenkaan ole
suisisidinen.Onhan minulla velvoitteita.

Tämä on pitkänpuoleinen kirjoitus,mutta mitä
väliä sillä on.Itsehän tätäluen,jos luen.Usko on
minulle mysteeri.
Jonkinlainen Jumalan olemassaolon usko on,mutta
Raamatun kirjoitusten ja yleensä Raamatun
tutkiminen ilman apukirjallisuutta johtaa
harhaan.Sitäpaitsi on otettava huomio se aika
jona se onkirjoitettu.
Puhumattakaan sen kokoajista.UT taas on
vaikea,koska Jeesuksen ajalta ei ole olemassa
mnkäänlaista dokumenttia.
Markuksen evankeliumi oli vanhin,sekin n. 30 v.
Jeesuksen kuoleman jälkeen kirjoitettu.

Paavali taas kirjoitti omaa evankeliumiaan.Josta
teologit kiistelevät vieläki.Siis mihin
uskoa?





































e


























hhh
ja suru eivät ole ihan sama asia.
Suru on suraheusta jostai tapahtumasta esim.kuole-
masta tai vakavasta sairaudesta

Jospa vastaan tähän
Kirjoittanut: Nimimerkin saatat arvata, 19.11.2001 klo 23.51

Vaikka ei se paikka tässä ketjussa ollut mihin
viittasin. Mutta jatketaan silti: Tehokkaaseen
työskentelyyn tässä projektissa, mistä olemme
aiemminkin keskustelleet tarvitsee ottaa koneesta
kaikki tehot irti, siis virityspajalle. Paaitsi
että alkaa tulla ilta ja on hitaat yhteydet ja
vaihteeksi huonompi kone käytössä, joten
jatkanen joskus Vanhassa porukassa.

Mukavaa tavata historian hämärässä
Kirjoittanut: Jokeri, 20.11.2001 klo 12.01

Olin jo luopumassa,mutta aloin selailla näitä
fosiilisia kerrostumia,enkä edes uskonut löytäväni
muuta kuin hyviä vanhoja juttuja.Toivottavasti
eivät poista näitä sivuja vuoden loputtua.

A.!
Kirjoittanut: Tupakkamies, 19.9.2001 klo 17.29

Vai täällä sitä on skriivailtu salaa ilman
pienintäkään vihjettä. Nettiystävät jätetään
ilman mitään tunnontuskia harhailemaan
etusivuille.

Poikanenpa paljasti tietämättään röyhkeän
juonenne johdattelemalla minut heikkona hetkenään
historian päätepysäkille. Luuli, etten nuuskisi
samalla lähitienootakin.....erehtyi.

Saakeli sentään.

Ilo nähdä nimimerrkiäsi
Kirjoittanut: poikanen, 19.9.2001 klo 20.12

Tervetuloa "salaseuralaisten" joukkoon. Täällähän
meitä joitakuita on turissut niistä
keskustelupiirin keskeisimmistä asioista ja vähän
kevyempää jutustelua vakavampien lomassa.

Ehdin jo hieman huolestua, jos vaikka toteutat
tosissaan aikomasi uhkauksen, mutta onneksi (?)
addiktio veti jo kolmantena päivänä takaisin.
Just joo,
Kirjoittanut: Arethusa, 19.9.2001 klo 23.28

syyttelyä, syyttelyä, saattoihan tuon arvata.

> Nettiystävät jätetään ilman mitään tunnontuskia
harhailemaan etusivuille.

Yksin? Meikä avaa päivittäin otsikon toisensa
jälkeen etsiessään tuskaantuneena tiettyjä
nimimerkkejä. No, viime aikoina olen hypännyt yli
kaikki ne, jotka viittaavat homoihin tai Pakanan
(M):n sivuvaimoihin.

Tänään sentään etusivulla löytyi joitakin tuttuja
nikkejä (mutta ei Tupakkamiehen!), ja tietenkin
juuri silloin, kun olen niin väsynyt, että jaksan
tuskin kirjoittaa sana kissa. Olen ollut
lapiohommissa kääntämässä viljelypalstaani; onko
yksi aari vain 100 m2??!!


Hmm, mitä tämä ketju pitikään sisällään.
Muistaakseni kirjoitin jotkut viestit punaviinin
vaikutuksen alaisena. No, tällä hetkellä en jaksa
edes käydä lukemassa niitä.

?
Kirjoittanut: Tupakkamies, 20.9.2001 klo 10.39

"Hmm, mitä tämä ketju pitikään sisällään.
Muistaakseni kirjoitin jotkut viestit punaviinin
vaikutuksen alaisena."

Muistamisesta tulikin mieleeni, muistatko enään
ensimmäistä palstalle kirjoittamaasi kommenttia
tai kuinka yleensä silloisen sirkuksen sivuille
eksyit?

Minä muistelen törmänneeni virtuaalihologrammiisi
silloin, kun Aulikki hääri vielä dominoivampana
osapuolena. Mikko kehuskeli siihen aikaan
taivaasta tippuneilla etelän matkoillaan ja
nimimerkki Y.k herätti yleistä paheksuntaa
tukistelemalla kaikkia kenen hiuksista nyt sattui
kiinni saamaan.

Hei vain Tupakkamies!
Kirjoittanut: Jokeri, 20.9.2001 klo 11.56

iksi sinua ei näy etusivuilla,tai vähän
taaemmillakin.Onhan siellä joitakin
otsikoita,joihin kannattaatutstusa.Lähinnä niihin
vastanneiden kirjoituksiin.Kuten Arethusajo
sanoikin suurinnos koko loppukesän saaliista on
joko homo-juttuja,tai Pakana(M):n
edesottamuksia,joita ei kukaan järkevä jaksa edes
avata.
Täällä takana voi seikkailla rauhassa ja
kirjoitella jopa itselleen,jos huvittaa!
Siis avaamaan otsikoita,hus hus!

Hei vaan Jokeri
Kirjoittanut: Tupakkamies, 20.9.2001 klo 14.35

"miksi sinua ei näy etusivuilla"

No minun aikani on mennyt pähkäillessä pääni
puhki sitä, tietääkö -Kyllä Suomi tietää-
sittenkin pakanan hulvattoman estottomista
seikkailuista jotain sellaista, mitä me emme
tiedä ja meidän oman turvallisuuden vuoksi tulisi
tietää.

Laskelmani (korkeampaa gematriaa) ovat vielä
jonkin verran keskeneräiset, mutta jo
valmistuneiden laskelmien valossa näyttäisi
siltä, että nuo jo vanhoista suomi -filmeistä
tutuksi tulleet viattomat maalaisneitsyet voivat
edelleen hakeutua, pimenevistä syysilloista
huolimatta, kirkkokahvilan hellään ja
turvalliseen huomaan.

Tahallasiko
Kirjoittanut: Arethusa, 20.9.2001 klo 23.16

manasit pirun esiin? Pitkästä aikaa kuulin
Aulikin äänen: Oikeasti olet Arethusa ILKEÄ ja
PAHANSISUNEN, mitä oikein yrität esittää täällä?

Pitkään hän on ollutkin hiljaa, on kuulunut vain
ärtyneitä voihkaisuja etusivuaja kelatessa. Jutut
ovat olleet niin tolkuttomia, ettei hänkään ole
viitsinyt kommentoida niitä, ja siksipä on vain
murjottanut. Turhamainen kun on, niin haluaa
paistatella etusivulla (kuvittelee vieläkin
ressukka olevansa sarkasmin mestari numero uno).

Muistanhan minä, mikä oli ensimmäinen tänne
kirjoittamani juttuni: Aulikin nikillä Mikolle,
silloin kun tämä väitti työttömyyden olevan
jumalan rangaistus synneistä. Tarkoituksen oli
osallistua vain tämän viestin verran tällä
palstalla ja surfata eteenpäin, mutta juutuinkin
seuraamaan eräitä nimimerkkejä: Oplevia,
Pseudohippiä, Mandeqia… Kun sitten huomasin, että
mukana oli hemmetin hauskoja tyyppejä, niin jäin
koukkuun, ja päätin uskaltautua mukaan.

Minneköhän y.k. hävisi? Hän oli todella tiukka
tukistelija, mutta minulle hän oli ihmeen kiltti,
vaikka joskus härnäsinkin häntä.

Eräs asia joka on askarruttanut mieltäni:
käytitkö siihen aikaan jotain toista (vakio)
nikkiä? Jos, niin voisitko näin takasivulla
paljastaa? Harmi, etteivät keskustelut ole enää
tallella, olisi mielenkiintoista lukea niitä
vanhoja juttuja. En ole edes tallettanut tuota
ensimmäistä tänne kirjoittamani.

Kun hän nyt muistutti olemassaolostaan, niin
ehkäpä hyvinkin päästään Aulikin lähemmäksi
näppäimistö, jos vain nuo etusivun jutut joskus
vähän tokenisivat. Väittää mokoma, että ilman
häntä olen pitkäpiimäinen hurskastelija ilman
minkäänlaista ytyä.

Moi A.
Kirjoittanut: Tupakkamies, 21.9.2001 klo 09.40

En tiedä, oletko asiasta tietoinen, mutta kaikki
kirjoitetut uudet viestit näkyvät hetken
keskustelujen etusivulla, siis viestin otsikko ja
viestin lähettäjän nimimerkki.

Hei vain sinä mahdollinen satunnainen lukija.
Varo vain, ettet jää koukkuun tänne takasivuille.

Y.k:n nimimerkki muuten vilahti ihan vastikään
yhden viestin verran, tuntui hänkin olevan hyvin
tohkeissaan terrori-iskuun liittyvistä
profetioista, taisi olla jonkun Wilkersonin
profetia. En uskaltanut jäädä kirjeenvaihtoon,
minulla kun on suht' pitkät hiukset mistä tiukan
paikan tullen tukistella.

Kirjoittelin ennen nykyistäni useammalla eri
nimimerkillä. En edes muista kaikkia. Tyydyin
alkuaikoina lähinnä seurailemaan muiden
kirjoituksia. Eniten käyttämäni nimimerkki
liittyi rakkaaseen harrastukseeni kitaransoittoon
ja arvostamaani kitaristiin nimeltä Joe Satriani.

Aulikki, voisit seuraavalla
kissankaitsemisreissulla houkutella Arethusan
jäämään kotiin, vaikkapa parilla
punaviinipullolla.

Hyvää viikonloppua A., vaikka pahoin pelkäänkin,
että viikonlopun uutiset maailmalta eivät kovin
positiivisia olekaan.

Äimän käkenä,
Kirjoittanut: A., 23.9.2001 klo 19.14

huuli pyöreänä, kuin puulla päähän lyötynä,
melkein sanattomana. Miksi? No ajatus ei koskaan
edes käväissyt mielessäni, ihme ja kumma.

Muistan hyvin Mikon reaktion tuohon juttuuni kun
viimein tajusi, ettei ollut tosimielessä
kirjoitettu, joten ilmeisesti sinäkin muistat
palstalle tupsahtamiseni. Täytyy myöntää, että
kerran vihoittelin tuolle nimimerkille, ehkä et
itse muista tapausta, liittyi jonkun palstalta
vetäytymiseen. Tässähän aivan herkullisesti on
pilkka osunut omaan nilkkaan (jos kuulit
röhönaurua, niin ei se ollut minä). Annoin kyllä
anteeksi, ja viimeistään silloin, kun nikki nousi
puolustamaan erästä ahdistettua saarnaajaparkaa.

Olen kyllä tietoinen tuosta pienestä laatikosta
keskustelujen etusivulla, mutta huomannut myös
sen, että siinä vaihtuvat linkit muutamassa
minuutissa, joten suurta vaaraa ei ole että
kukaan löytäisi tänne. Varmuuden vuoksi laitan
tähän vain alkukirjaimen siitä huolimatta, että
tällä hetkellä palstalta tuskin löytyy montakaan,
jotka käsittäisivät mistä oikein höpisemme.

Hmm, se Iiwarin sukupuu…

Haloo!
Kirjoittanut: Repovahti p., 23.9.2001 klo 22.31

Äimänkäki nostaa katseensa kohti pimentynyttä
itäistä taivasta, jos sattuu tämän vihjeen
tämäniltaisissa aikainsaatoissa havaitsemaan.
Taivaallinen aktivitytaso raapii kymppiä ja
meikäläisen ikkunasta kuikuillen pilvinauhojen
lomasta viheriä kettukaari leikittelee Ison
Karhun kanssa

Feedback
Kirjoittanut: Tupakkamies, 24.9.2001 klo 15.58

Monet, sanotaanko puutuneen kyllästyneessä
mielentilassa lähetetyt viestit olisivat saaneet
jäädä lähettämättä. "Katumusnapille" olisi ollut,
yleensä noin sekunti viestin lähettämisen
jälkeen, moneen otteeseen käyttöä.

Muistan kyllä hyvin mainitsemasi Aulikin
hellävaraisen "kuristusotteen", jolla ensimmäisen
kerran keskusteluun osallistuit. Luulen myös
muistavani toisen tilanteen, johon viittasit.
Muistelen, että kyseisen kitkerähkön (?)
kommenttini syynä oli osaksi, itsekeskeisen
ymmärtämättömyyteni lisäksi, väärinkäsitys
liittyen kirjoittajan nimimerkin takana olevaan
persoonaan. Joka tapauksessa kyseinen viesti
kuuluu kategoriaan "hävettääsaakelistivieläkin".

Toisaalta sen aikaisista sepustuksista
mielipiteet, käsitykset ja ehkäpä ilmaisutaitokin
ovat muuttuneet joiltakin osin radikaalistikin,
toivoakseni parempaan suuntaan, josta "osakiitos"
lankeaa myös sinulle esittämiesi ajatusten ja
näkökulmien kautta.

Arvioin perjantaina sammakon loikan pituuden
väärin, maailma rullaa tänään maanantaina
iltapäivällä edelleen samalla pahaenteisen
rauhallisella radallaan. Hyvä niin.

Lapsuus
Kirjoittanut: Oplev, 4.10.2001 klo 01.38

Minä täällä olen taustalla seikkaillut ja lukenut mielihyvällä näitä siellä täällä esiintyviä helmiä. Tämä puheenvuoro jäi minua vaivaamaan eilisillasta niin, että on sisäinen pakko vähän puolustaa.

Psykologisten teorioiden ongelma on se, että ne kuvaavat sitä elämän aluetta, jota on vaikeinta pusertaa teorioiden ahtaaseen kuvausmalliin ja niitä on siksi helppo trivialisoida ja popularisoida ja käyttää väärin. Lapsuuden tärkeyden teoria on kuitenkin niin monelta suunnalta lähestytty ja todennettu, että sitä ei voida kyseenalaistaa sen kummallisemmin kuin evoluutioteoriaa.

Asia on myös kenen tahansa, jolla on mahdollisuus seurata lapsen kehittymistä, todennettavissa. Uskoipa sitten perimään tai ympäristöön tai molempiin epämääräisessä suhteessa, on pakko myöntää, että lapsi oppii aivan suhteettoman paljon ensimmäisten kolmen elinvuoden aikana verrattuna koko muuhun ikäänsä, joko matkimalla ympäristöään tai käyttämällä ympäristöään ärsykkeenä perimänsä käyttöönotossa. Jos pientä lasta seuraa, on helppo havaita tämän oppimisprosessin kulku: lapset havainnoivat (uskomattomasti), painavat muistiinsa ja testaavat sekä odottavat feedbackin (joka ikävä kyllä sitten usein jää saamatta).

Hoitaja, johon lapsella on läheisin 'kiinnitys' on tietysti aluksi avainasemassa tässä prosessissa, mutta missään tapauksessa muut ympäristön ihmiset, eläimet ja esineet voivat vaikuttaa siihen ihan yhtä voimakkaasti ja sitä enemmän, mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa. Tämä selittää ne niin kutsutut 'maskrosbarnit', joiden olosuhteet ovat olleet ankarat, mutta joiden kertomuksista löytyy kuitenkin se jokin, joka on tämän kiinnityksen tarjonnut.

No, tähän minä uskon ihan vuorenvarmasti ja ymmärrän edelleen , että meillä kaikilla on jäänyt jonkilainen puutostauti ympäristön turvallisesta, kaikenkattavasta ja kaiken hyväksyvästä rakkaudesta ja huomiosta. Aivan eri asia on, että lapset etsivät tätä saamatta jäänyttä vanhemmuutta ja syyttelevät vanhempiaan siitä, että näin on käynyt. Aikuinen ei enää sitä tee, vaan toteaa, että se mikä on jäänyt saamatta, on nyt sitten sitä ja se on vain hyväksyttävä päineen häntineen. Toisilta ihmisiltä, kuten esimerkiksi partnerilta, sitä on väärin enää yrittääkään saada vaan on itse opittava olemaan itselleen sekä puuttunut äiti että isä, sekä hyväksyjä että hylkääjä. Ihmisen kehitys ei suinkaan eikä tietystikään pysähdy, vaan siitä pitää aikuisena itse kantaa huoli.

Olen siis samaa mieltä siitä, että vanhempien syyllistäminen omista ongelmistaan on 'väärin', merkki aikuisuuden puuttumisesta. Kuitenkin olen samalla suhteellisen hämmästynyt siitä, miksi niin vähän lapsen hoitoa opetetaan tässä maailmassa. Rätit, tutit, vaunut, vaipat ja töppöset kyllä pursuavat joka lehdestä, mutta harvemmin kerrotaan siitä, mitä pieni lapsi tarvitsee ja mitä se puolestaan aikuiselta vaatii. Tosiasia on näet se, että lapsi ensimmäisinä elinvuosinaan vaatii rajattomasti aikaa ja huomiota, jonka jonkun on sille annettava. Lapsen tarpeisiin on vastattava heti eikä senjälkeen kun illallinen on pöydässä taikka muut sisäistetyt yhteiskunnan paineet on tyydytetty. Eikä tämä ole vain äitien ja isien tehtävä, siihen pitää osallistua sukulaisten ja naapurienkin. Siihen pystyy varmaan mitä parhaiten myös homo- tai lesbopari, joka on varmaan enemmän kuin 'tavallinen' pari harkinnut lapsen hankkimista moneltakin eri kannalta. On todella irvokasta, että tämän palstan etusivulla röyhkimykset, joiden aikuistuminen ei näytä olevan alkua pidemmällä vaikka lapset on jo hankittu, riehuvat olevansa lasten asialla tässä adoptiojutussa.

No, tulipahan vähän saarnattua ja höyryttyä. Palstan lukeminen aiheuttaa nykyään aikamoisia paineita päähän, nääs.

Olet varmasti oikeassa Oplev
Kirjoittanut: Jokeri, 5.10.2001 klo 11.13

Kaikesta siitä,mikä koskee lapsuutta.Aikuisen ei
todellakaan pidä syyllistää vanhempian,Ihmisiähän
hekin vain ovat(olleet).Mutta kaikki
kokemukset,jopa sellaisetkin,joista ei ole muisti-
kuvia vaikuttavat varmasti ihmiseen alitajunnan
tasolla.Toivon vain,että omat lapseni eivät ole
saaneet kohtuuttomia kolhuja.Ainakin heistä on
kasvanut mielestäni tasapainoisia ja toiset
ihmiset huomioonottavia,mikä on nykyisenä itseke-
keisyyden aikana suuri aarre.Tämä on tietenkin
hyvin subjetiivinen mielipide.

Vahinko,että nämä hyvät keskustelut ovat täällä
fossiilisissa kerrostumissa.Etusivut ovat kuukausi
paro olleet suorastaan luotaantyöntäviä.Ei jaksa
edes otsikoita avata.Toivottavasti näitä helmiä
löydät täältä ja myös jossain tuolla kevät-kesä
aikana on joitakin helmiä.

Lapsuudesta vielä
Kirjoittanut: Arethusa, 5.10.2001 klo 22.40

Enismmäisenä juolahti mieleeni sanoa, että eräs
alue mistä en ole koskaan ollut kiinnostunut, on
psykologia. Mutta eihän tämä pidä paikkansa.
Minua kiinnostaa suuresti se, kuinka ihminen on
kehittynyt, ja se, kuinka evoluution saatossa
ajattelumme on muovautunut, ja mitkä ovat olleet
ne prosessit jotka ovat muodosteneet meidät
tällaisiksi kuin olemme. Niin, ja mikä osa
aivoistamme ja tajuntamme toimivat kuin silloin
aikojen alussa. Olen sanonut tämän
aikaisemminkin: jos uudestaan synytyisi
täsmälleen sama persoona kuin kymmenien
vuosituhansien takaa, ja hän saisi saman
koulutuksen ja kasvatuksen kuin nykyihminen, niin
emme huomaisi mitään eroa. Ei meidän älymme tai
aivokapasiteettimme ole näistä ajoista
kehittyneet.

Tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä
psykologiaa, ja varsinkin psykoterapiaa kohtaan,
olkoon tämä sitten ennakkoluuloa. Täytyy tosin
myöntää, että en ole kovin syvästi perehtynyt
aiheeseen. Jotenkin vain esim. varakkaiden
amerikkalaisten suosimat kallonkutistajaterapiat
tuntuvat minusta naurettavalta; ihmiset joilla ei
luulisi olevan huolen häivää kuluttavat aikaansa
oman itsensä ympärillä märehtimiseen, lapsuuden
tapahtumat tongitaan kunnes löydetään ns.
traumat, ja tietenkin vanhempien aiheuttamia. Ja
sitä helpotusta, kun voi työntää vastuun
virheistään näiden kontolle. No, tästähän jo
kirjoitit, ja tästä olen 100 % samaa mieltä.

Tämän aasinsillan ylitettyäni, se minun oma
näkemykseni; lapset ovat sitkeitä otuksia, ei
heitä hevillä nujerreta. Ellei näin olisi, niin
evoluutio olisi jo karsinut meidät
elinkelvottomina. Siinä olet oikeassa, pienenä
lapset ovat riippuvaisa aikuisten antamasta
turvasta ja esimerkeistä kehittyäkseen ihmiseksi
(vertaa ns. susilapsiin). Luonnossakin kaikki
emot (ja parisuhteita muodostavien, myös urokset)
tässä vaiheessa omistautuvat täysin poikasilleen,
näiden tarpeet ylittävät kaiken muun. En oikein
usko siihen, että tässä tarvitaan mitään sen
kummempia lastenhoito-oppaita; jos kykenee
tuntemaan aitoa välittämistä ja rakkautta, niin
uskoakseni äiti toimii vaistomaisesti oikein.
Tuli tässä mieleen eräs hoito-opas 60 luvulta;
siinä painotettiin kellontarkkoja syöttöaikoja,
ja sitä, ettei lasta saa nostaa syliin joka kerta
kun tämä itkee. Sanoisin että tämä, jos jotain,
kuullostaa luonnottomalta.

Palaan askeleen taaksepäin, siitä ettei lasta
hevin nujereta. Tietysti jos se tehdään
harkitusti, jatkuvalla ruumillisella ja
henkisellä väkivallalla, niin avian varmasti
lapsi saattaa mennä jopa psykoosiin. Nämä ovat
kuitenkin ääritapauksia, näiden jotka kehitys
vaurioituu pysyvästi. Sanoisin, että lapsi voi
oireilla pahoinvoinnilla rikkinäisissä perheissä
(mitä ei tietenkään soisi kenellekään), voivat
olla häiriköitä tai jopa masentuneita. Ja
ihmeellistä kyllä, olen nähnyt lähiympäristössäni
kuinka vaikeistakin lapsista on kasvanut
tasapainoisia älykkäitä aikuisia. Joskus on jopa
vaikuttanut siltä, että ovat avarakatseisempia
kuin niiden, joiden lapsuus on ollut kuin
pumpuliin kääritty, ilman ainoatakaan huolen
häivää. Ainakin olen ollut huomaavinani, että
monasti juuri nämä ovat niitä itseriittoisia,
jotka eivät juuri tunne myötätuntoa
vähäosaisimpia kohtaan. Tietenkin poikkeuksi on,
mitään ei voi yleistää.

Minusta on vaikuttanut siltä, että henkisen
väkivallan edessä aikuinen on jopa avuttomampi
kuin lapsi. Jos mietitään esimerkiksi
työpaikkakiusaamisa verrattuna koulukiusaamiseen;
lapsi kykenee selviytymään tästäkin, kun taas
moni aikuinen ajautuu jopa itsemurhaan. Varmaan
arvaatkin (kun kerran olet noita edellisiä
viestejäni lukenut), että olen itse joutunut myös
koulukiusaamisen kohteeksi, ei tosin hirveän
pahojen. Mutta väärä kieli ja korostus, sehän
riitti, eritoten Suomessa (ehkä tässä hieman
katkeruuden häivähdys, mutta minusta suomalaiset
ovat rasistisempia kuin ruotsalaiset). Selvisin
vetäytymisellä, ja kirjojen avulla.

Palaan vielä tähän vanhempien syyllistämiseen,
joka on minusta viimeisinä vuosikymmeninä ollut
ikään kuin trendinä (räikeämpänä esimerkkinä,
vielä muutama vuosi sitten: autististen lasten
vanhemmat). Jos keskustelet hyvin iäkkään ihmisen
kanssa, niin he eivät ymmärä koko ajatusta.
Yhteiskuntamme on muuttunut, se on turvattomampi,
mutta luulen että aina on ollut näin, että
tietyssä iässä (jo aika pienenä) kaverit ovat ne,
jotka luovat sen sosiaalisen koodiston, ja nämä
vaikuttavat kehitykseen jopa enemmän kuin
vanhemmat. Eiköhän juuri tässä olekin se suurin
riski nykyaikana, nuori voi tavoitella
hyväksymistä kaveripiirissä vaikka käyttämällä
huumeita. Eiköhän monen narkomaanin vanhemmat
syyllistävät itseään miettiessään mitä tekivät
väärin, vaikka välttämättä eivät yhtään mitään.
Ja kuitenkin heitä syyllistetään tästä.

Tässä nyt oli muutamia ajatuksia noin lapsuuden
merkityksestä. Jotenkin vaikuttaa siltä, että
kautta ihmisen historian se on ollut kaikkea
muuta kuin huoletonta aikaa, ja jos nykymaailmaa
katsoo, niin suurin osa maapallon lapsista elää
hirvittävissä olosuhteissa. Viidakkoa pahimassa.

Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin
Kirjoittanut: Oplev, 6.10.2001 klo 22.05

Huvittavaa, mutta minäkään en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut psykologiasta mutta sensijaan ihmisestä ihan samalla tavalla kuin esitit itse olevasi. Opiskellessani sitten törmäsin tämän nuoren tieteenhaaran ongelmiin ja täytyy sanoa, että valmistuttuani putosin sitten takaisin alkuperäiselle kiinnostuksen tasolle. Viisi vuotta ei kuitenkaan voinut olla jättämättä jälkiään ja muutamista 'ennakkoluuloista' sentään pääsin.

Yksi niistä on vastenmielisyys amerikkalaista omashrinkkivillitytä kohtaan. Naurettavaahan se tietenkin jossain mielessä on, mutta syyksi ei voi sanoa sitä, että hyvinvointi-ihmisellä ei voi olla kuin triviaaleja ja keinotekoisia ongelmia. Tarvehierarkiassa ne lienevät taaemmalla kuin jokapäiväinen leipä, mutta tuhot voivat olla suuremmat, jos ongelmat jäävät huomiota vaille. Kullakin ihmisellä on vain oma elämänsä ja sen ongelmat. Että siitä tehdään teollisuutta, on minulle tietty kauhistus, mutta ihmisellä lienee oikeus ostaa mielenhierontaa siinä kuin kehonkin.

Terapia on sinänsä lähes pelkästään placebotoimintaa. Ei ole olemassa mitään 'terapialääkettä', joka parantaisi ihmisen mielen, vaan teho perustuu siihen, että ihminen itse parantaa itseään purkamalla ongelmiaan toisaalta asiantuntijan ja toisaalta täysin puolueettoman, kantaaottamattoman, asiaan sekaantumattoman ihmisen kanssa. Olen itse sen tehon kokenut käydessäni opiskeluun pakollisena kuuluneessa itseterapiassa. Mitään dramaattista lapsuuden kaivelua se ei tietenkään ollut enkä 'päässyt kontaktiin itsessäni asuvan hylätyn lapsen kanssa', mutta moni seikka sai siellä ja varsinkin sen jälkeen paremmat puitteet ja mittasuhteet pikkuruisessa elämässäni.

En tarkoittanut töppösohjeilla vain töppösiä vaan ylipäänsä sitä ohjeiden sekamelskaa, joka lastenhoito-oppaista ja –lehdistä pursuaa. Itse kaipaan asiallista tietoa lapsen kehityksestä eväiksi vanhemmille varsinkin nyt, kun vaistomainen äidinrakkaus (p.o. hoitajan rakkaus) helposti hautautuu näiden ristiriitaisten ohjeiden ja oman elämänsä sankarivaatimusten alle. Kun edelliset sukupolvet eivät ole tietämystä ja vaistoja siirtämässä tukena, on nykyvanhemmat aika surkeita otuksia. Olisi varmaan ihan hyvä vanhempien esimerkiksi tietää, että lapsen hermojärjestelmä on aluksi niin hento ja kehittymätön, ettei sillä ole mitään mahdollisuutta selviytyä liiallisten ärsykkeiden tulvasta muuta kuin 'menettämällä hermonsa'. Itseni tekisi ainakin mieli mennä sanomaan se äidille, joka tavaratalossa naama hikisenä ja itse hermoromahduksen partaalla yrittää hiljentää ylikierroksille lipsahtanutta vajaan viikon ikäistä rääpälettään. Se ei ole mikään hyvä oppimistilanne elämän alussa iskostettavaksi.

Se että lapsi on ikäänkuin sitkeämpi ja selviytyy vaikeista tilanteista paremmin kuin aikuinen, johtuu juuri siitä, että lapsi ei vielä paremmasta tiedä ja joutuu ottamaan senkin evään vain reppuunsa mukisematta ja se on sieltä syötävä sitten aikuisena samassa tilanteessa. Toinen mahdollisuus on tietenkin, että lapsi oppii samalla hallitsemaan tällaisia vaikeita tilanteita ja on parempi kohtaamaan niitä myöhemmin. En kuitenkaan olisi sitä mieltä, että lapsille sen kummemmin kuin aikuisillekaan olisi terveellistä kohdata itseään suurempia vaikeuksia. Vihaan sydämeni pohjasta sanontoja typ 'se mikä ei tapa vahvistaa' .

Itse en ole varsinaisesti joutunut kiusatuksi, mutta pienessä maalaiskylässä ei papin tyttärellä tietysti ollut kovin helppoa saada kavereita. Pappilan pelloilla asui siirtolaisia, jotka tunnustivat toista uskontoa, eikä kylän muukaan väki, joka minua kamalasti kiinnosti, tykännyt erityisesti pappilan pennuista. Siirtolaisilla oli onneksi pieniä vauvoja, joita joskus sain vaunuissa työnnellä. Kun vielä myöhemmin molemmat vanhemmat olivat samassa koulussa opettajia, oli onni, että muutettin ja jouduin kaupunkiin kouluun. No, ei sekään hyvä ollut yksitoistavuotiaalle, mutta se onkin jo eri vitonen.

Suomalaisten ja ruotsalaisten rasismista vielä. Olen ollut itsekin taipuvainen väittämään, että suomalaiset ovat rasistisempaa kansaa kuin ruotsalaiset, mutta asia ei ehkä ole kuitenkaan yksioikoisesti miltä se näyttää. Systeemi kylläkin kohtelee maahanmuuttajia täällä huomattavasti paremmin ja vähemmän mölyä pitäen, mutta ruotsalaisilla on tämä ärsyttävä tapa olla tässä kuten kaikissa mielipiteissään poliittisesti korrekti, vaikka asenteet korrektiuden takana saattavat olla todella alhaiset ja sikäli pahemmat, että niihin ei pääse vaikuttamaan eikä niistä edes keskustelemaan. Se on kuin paise, jota ei avata, se syö koko ruumiin. Olen itse tämän sata kertaa kokenut työpaikan lounaspöydässä esittäessäni epäkorrekteja mielipiteitä ja nauttiessani seuraavasta jäätävästä hiljaisuudesta.

Lueskelin tässä välillä viestiäsi ja totesin, että jonkinlainen käsitteellinen sekaannus vallitsee vanhempien syyttelyn ja vanhempien koetun vastuun välillä. Yksittäistapauksessa ei kukaan ammattilainenkaan voi jälkikäteen mennä sanomaan, mistä mikin johtui ja miksi lapsesta tuli rikollinen, vaikka yleensä facit i handen asia on helpompi. Ihmisen kehitys on kuitenkin niin monimutkaisten tekijöiden summa ettei siinä vyyhteä kovin helposti keritä. Kuitenkin korostaisin vielä, että on havaittu tiettyjä tekijöitä, joitka edesauttavat lapsen kasvua itsenäiseksi ja myötätuntoiseksi kansalaiseksi ja niiden tiedostaminen ja vastuuksi ottaminen sekä yhteiskunnan että vanhempien taholta ei ainakaan vie ketään hunningolle. Lapselleen huomion ja ajan antaminen ei ole koskaan väärin, sillä se tarkoittaa myös sitä, että huomioi ja kunnioittaa lapsen omaa yksityisyyttä. Osoitetusta kiinnostuksesta ja huolehtivaisuudesta ei kukaan voi olla todella pahoillaan. Tuttavani lasten koulussa täällä ovat vanhemmat tehneetkin paktin ja sopineet yhteisistä kotiintuloajoista ja yhteisistä kotiinkuljetuksista vaikka aamuyöstä, kun nuorilla on juhlat. Eikä semmmoisen tarvitse olla nipottamista, kunhan vain lauma on turvallisesti saatettu ainakin johonkin turvalliseen paikkaan keskellä yötä.

Turvattomat, nälkäänäkevät ja hyväksikäytetyt lapset maailman metropoleissa ja huvikeskuksissa on todellinen ihmiskunnan häpeäpilkku. Kaikista kamalinta on, että se on lähes tabu, koska siinä kajotaan länsimaisen kulttuurin ylipapittareen, seksuaaliseen vapauteen. Kaksinaismoraalia kukkeimmillaan ja kauheimillaan, huh hirvitystä. Mutta tästähän olemme jo keskustelleet, eikö niin?

Minulla on tuttujen alkuhankaluuksien jälkeen viriämässä karitsan kanssa keskustelu kristinuskosta otsikossa 'Miksi sinä olet saatanan oma vapaaehtoisesti' (??!!!). Saa nähdä, ottaako se tulta, minä itse koin sen yhtälkkiä aika mielenkiintoiseksi, sillä se kehittyessään taitaa pakottaa minutkin pukemaan käsitykseni siitä ihan sanalliseen muotoon. En myöskään voi olla ihailematta Taha Islamin selväjärkistä kiihkottomuutta, taitaa olla palstan ahkerin kirjoittaja tällä hetkellä. Hänen seltyksensä islamista ovat mielenkiintoisia, mutta myöskin armottomia, pelottaviakin.

Onneksi täällä takana ei tarvitse huolestua, vaikka kirjoittaisi tämmöisiä hervottoman pitkiä pötkelöitä.

Hyvä hakuohjelma
Kirjoittanut: poikanen, 10.10.2001 klo 14.29

>>Minulla on tuttujen alkuhankaluuksien jälkeen
viriämässä karitsan kanssa keskustelu
kristinuskosta >Minulla on tuttujen alkuhankaluuksien jälkeen
viriämässä karitsan kanssa keskustelu
kristinuskosta

Lapsuudesta vielä
Kirjoittanut: Arethusa, 5.10.2001 klo 22.40

Enismmäisenä juolahti mieleeni sanoa, että eräs
alue mistä en ole koskaan ollut kiinnostunut, on
psykologia. Mutta eihän tämä pidä paikkansa.
Minua kiinnostaa suuresti se, kuinka ihminen on
kehittynyt, ja se, kuinka evoluution saatossa
ajattelumme on muovautunut, ja mitkä ovat olleet
ne prosessit jotka ovat muodosteneet meidät
tällaisiksi kuin olemme. Niin, ja mikä osa
aivoistamme ja tajuntamme toimivat kuin silloin
aikojen alussa. Olen sanonut tämän
aikaisemminkin: jos uudestaan synytyisi
täsmälleen sama persoona kuin kymmenien
vuosituhansien takaa, ja hän saisi saman
koulutuksen ja kasvatuksen kuin nykyihminen, niin
emme huomaisi mitään eroa. Ei meidän älymme tai
aivokapasiteettimme ole näistä ajoista
kehittyneet.

Tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä
psykologiaa, ja varsinkin psykoterapiaa kohtaan,
olkoon tämä sitten ennakkoluuloa. Täytyy tosin
myöntää, että en ole kovin syvästi perehtynyt
aiheeseen. Jotenkin vain esim. varakkaiden
amerikkalaisten suosimat kallonkutistajaterapiat
tuntuvat minusta naurettavalta; ihmiset joilla ei
luulisi olevan huolen häivää kuluttavat aikaansa
oman itsensä ympärillä märehtimiseen, lapsuuden
tapahtumat tongitaan kunnes löydetään ns.
traumat, ja tietenkin vanhempien aiheuttamia. Ja
sitä helpotusta, kun voi työntää vastuun
virheistään näiden kontolle. No, tästähän jo
kirjoitit, ja tästä olen 100 % samaa mieltä.

Tämän aasinsillan ylitettyäni, se minun oma
näkemykseni; lapset ovat sitkeitä otuksia, ei
heitä hevillä nujerreta. Ellei näin olisi, niin
evoluutio olisi jo karsinut meidät
elinkelvottomina. Siinä olet oikeassa, pienenä
lapset ovat riippuvaisa aikuisten antamasta
turvasta ja esimerkeistä kehittyäkseen ihmiseksi
(vertaa ns. susilapsiin). Luonnossakin kaikki
emot (ja parisuhteita muodostavien, myös urokset)
tässä vaiheessa omistautuvat täysin poikasilleen,
näiden tarpeet ylittävät kaiken muun. En oikein
usko siihen, että tässä tarvitaan mitään sen
kummempia lastenhoito-oppaita; jos kykenee
tuntemaan aitoa välittämistä ja rakkautta, niin
uskoakseni äiti toimii vaistomaisesti oikein.
Tuli tässä mieleen eräs hoito-opas 60 luvulta;
siinä painotettiin kellontarkkoja syöttöaikoja,
ja sitä, ettei lasta saa nostaa syliin joka kerta
kun tämä itkee. Sanoisin että tämä, jos jotain,
kuullostaa luonnottomalta.

Palaan askeleen taaksepäin, siitä ettei lasta
hevin nujereta. Tietysti jos se tehdään
harkitusti, jatkuvalla ruumillisella ja
henkisellä väkivallalla, niin avian varmasti
lapsi saattaa mennä jopa psykoosiin. Nämä ovat
kuitenkin ääritapauksia, näiden jotka kehitys
vaurioituu pysyvästi. Sanoisin, että lapsi voi
oireilla pahoinvoinnilla rikkinäisissä perheissä
(mitä ei tietenkään soisi kenellekään), voivat
olla häiriköitä tai jopa masentuneita. Ja
ihmeellistä kyllä, olen nähnyt lähiympäristössäni
kuinka vaikeistakin lapsista on kasvanut
tasapainoisia älykkäitä aikuisia. Joskus on jopa
vaikuttanut siltä, että ovat avarakatseisempia
kuin niiden, joiden lapsuus on ollut kuin
pumpuliin kääritty, ilman ainoatakaan huolen
häivää. Ainakin olen ollut huomaavinani, että
monasti juuri nämä ovat niitä itseriittoisia,
jotka eivät juuri tunne myötätuntoa
vähäosaisimpia kohtaan. Tietenkin poikkeuksi on,
mitään ei voi yleistää.

Minusta on vaikuttanut siltä, että henkisen
väkivallan edessä aikuinen on jopa avuttomampi
kuin lapsi. Jos mietitään esimerkiksi
työpaikkakiusaamisa verrattuna koulukiusaamiseen;
lapsi kykenee selviytymään tästäkin, kun taas
moni aikuinen ajautuu jopa itsemurhaan. Varmaan
arvaatkin (kun kerran olet noita edellisiä
viestejäni lukenut), että olen itse joutunut myös
koulukiusaamisen kohteeksi, ei tosin hirveän
pahojen. Mutta väärä kieli ja korostus, sehän
riitti, eritoten Suomessa (ehkä tässä hieman
katkeruuden häivähdys, mutta minusta suomalaiset
ovat rasistisempia kuin ruotsalaiset). Selvisin
vetäytymisellä, ja kirjojen avulla.

Palaan vielä tähän vanhempien syyllistämiseen,
joka on minusta viimeisinä vuosikymmeninä ollut
ikään kuin trendinä (räikeämpänä esimerkkinä,
vielä muutama vuosi sitten: autististen lasten
vanhemmat). Jos keskustelet hyvin iäkkään ihmisen
kanssa, niin he eivät ymmärä koko ajatusta.
Yhteiskuntamme on muuttunut, se on turvattomampi,
mutta luulen että aina on ollut näin, että
tietyssä iässä (jo aika pienenä) kaverit ovat ne,
jotka luovat sen sosiaalisen koodiston, ja nämä
vaikuttavat kehitykseen jopa enemmän kuin
vanhemmat. Eiköhän juuri tässä olekin se suurin
riski nykyaikana, nuori voi tavoitella
hyväksymistä kaveripiirissä vaikka käyttämällä
huumeita. Eiköhän monen narkomaanin vanhemmat
syyllistävät itseään miettiessään mitä tekivät
väärin, vaikka välttämättä eivät yhtään mitään.
Ja kuitenkin heitä syyllistetään tästä.

Tässä nyt oli muutamia ajatuksia noin lapsuuden
merkityksestä. Jotenkin vaikuttaa siltä, että
kautta ihmisen historian se on ollut kaikkea
muuta kuin huoletonta aikaa, ja jos nykymaailmaa
katsoo, niin suurin osa maapallon lapsista elää
hirvittävissä olosuhteissa. Viidakkoa pahimassa.

Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin
Kirjoittanut: Oplev, 6.10.2001 klo 22.05

Huvittavaa, mutta minäkään en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut psykologiasta mutta sensijaan ihmisestä ihan samalla tavalla kuin esitit itse olevasi. Opiskellessani sitten törmäsin tämän nuoren tieteenhaaran ongelmiin ja täytyy sanoa, että valmistuttuani putosin sitten takaisin alkuperäiselle kiinnostuksen tasolle. Viisi vuotta ei kuitenkaan voinut olla jättämättä jälkiään ja muutamista 'ennakkoluuloista' sentään pääsin.

Yksi niistä on vastenmielisyys amerikkalaista omashrinkkivillitytä kohtaan. Naurettavaahan se tietenkin jossain mielessä on, mutta syyksi ei voi sanoa sitä, että hyvinvointi-ihmisellä ei voi olla kuin triviaaleja ja keinotekoisia ongelmia. Tarvehierarkiassa ne lienevät taaemmalla kuin jokapäiväinen leipä, mutta tuhot voivat olla suuremmat, jos ongelmat jäävät huomiota vaille. Kullakin ihmisellä on vain oma elämänsä ja sen ongelmat. Että siitä tehdään teollisuutta, on minulle tietty kauhistus, mutta ihmisellä lienee oikeus ostaa mielenhierontaa siinä kuin kehonkin.

Terapia on sinänsä lähes pelkästään placebotoimintaa. Ei ole olemassa mitään 'terapialääkettä', joka parantaisi ihmisen mielen, vaan teho perustuu siihen, että ihminen itse parantaa itseään purkamalla ongelmiaan toisaalta asiantuntijan ja toisaalta täysin puolueettoman, kantaaottamattoman, asiaan sekaantumattoman ihmisen kanssa. Olen itse sen tehon kokenut käydessäni opiskeluun pakollisena kuuluneessa itseterapiassa. Mitään dramaattista lapsuuden kaivelua se ei tietenkään ollut enkä 'päässyt kontaktiin itsessäni asuvan hylätyn lapsen kanssa', mutta moni seikka sai siellä ja varsinkin sen jälkeen paremmat puitteet ja mittasuhteet pikkuruisessa elämässäni.

En tarkoittanut töppösohjeilla vain töppösiä vaan ylipäänsä sitä ohjeiden sekamelskaa, joka lastenhoito-oppaista ja –lehdistä pursuaa. Itse kaipaan asiallista tietoa lapsen kehityksestä eväiksi vanhemmille varsinkin nyt, kun vaistomainen äidinrakkaus (p.o. hoitajan rakkaus) helposti hautautuu näiden ristiriitaisten ohjeiden ja oman elämänsä sankarivaatimusten alle. Kun edelliset sukupolvet eivät ole tietämystä ja vaistoja siirtämässä tukena, on nykyvanhemmat aika surkeita otuksia. Olisi varmaan ihan hyvä vanhempien esimerkiksi tietää, että lapsen hermojärjestelmä on aluksi niin hento ja kehittymätön, ettei sillä ole mitään mahdollisuutta selviytyä liiallisten ärsykkeiden tulvasta muuta kuin 'menettämällä hermonsa'. Itseni tekisi ainakin mieli mennä sanomaan se äidille, joka tavaratalossa naama hikisenä ja itse hermoromahduksen partaalla yrittää hiljentää ylikierroksille lipsahtanutta vajaan viikon ikäistä rääpälettään. Se ei ole mikään hyvä oppimistilanne elämän alussa iskostettavaksi.

Se että lapsi on ikäänkuin sitkeämpi ja selviytyy vaikeista tilanteista paremmin kuin aikuinen, johtuu juuri siitä, että lapsi ei vielä paremmasta tiedä ja joutuu ottamaan senkin evään vain reppuunsa mukisematta ja se on sieltä syötävä sitten aikuisena samassa tilanteessa. Toinen mahdollisuus on tietenkin, että lapsi oppii samalla hallitsemaan tällaisia vaikeita tilanteita ja on parempi kohtaamaan niitä myöhemmin. En kuitenkaan olisi sitä mieltä, että lapsille sen kummemmin kuin aikuisillekaan olisi terveellistä kohdata itseään suurempia vaikeuksia. Vihaan sydämeni pohjasta sanontoja typ 'se mikä ei tapa vahvistaa' .

Itse en ole varsinaisesti joutunut kiusatuksi, mutta pienessä maalaiskylässä ei papin tyttärellä tietysti ollut kovin helppoa saada kavereita. Pappilan pelloilla asui siirtolaisia, jotka tunnustivat toista uskontoa, eikä kylän muukaan väki, joka minua kamalasti kiinnosti, tykännyt erityisesti pappilan pennuista. Siirtolaisilla oli onneksi pieniä vauvoja, joita joskus sain vaunuissa työnnellä. Kun vielä myöhemmin molemmat vanhemmat olivat samassa koulussa opettajia, oli onni, että muutettin ja jouduin kaupunkiin kouluun. No, ei sekään hyvä ollut yksitoistavuotiaalle, mutta se onkin jo eri vitonen.

Suomalaisten ja ruotsalaisten rasismista vielä. Olen ollut itsekin taipuvainen väittämään, että suomalaiset ovat rasistisempaa kansaa kuin ruotsalaiset, mutta asia ei ehkä ole kuitenkaan yksioikoisesti miltä se näyttää. Systeemi kylläkin kohtelee maahanmuuttajia täällä huomattavasti paremmin ja vähemmän mölyä pitäen, mutta ruotsalaisilla on tämä ärsyttävä tapa olla tässä kuten kaikissa mielipiteissään poliittisesti korrekti, vaikka asenteet korrektiuden takana saattavat olla todella alhaiset ja sikäli pahemmat, että niihin ei pääse vaikuttamaan eikä niistä edes keskustelemaan. Se on kuin paise, jota ei avata, se syö koko ruumiin. Olen itse tämän sata kertaa kokenut työpaikan lounaspöydässä esittäessäni epäkorrekteja mielipiteitä ja nauttiessani seuraavasta jäätävästä hiljaisuudesta.

Lueskelin tässä välillä viestiäsi ja totesin, että jonkinlainen käsitteellinen sekaannus vallitsee vanhempien syyttelyn ja vanhempien koetun vastuun välillä. Yksittäistapauksessa ei kukaan ammattilainenkaan voi jälkikäteen mennä sanomaan, mistä mikin johtui ja miksi lapsesta tuli rikollinen, vaikka yleensä facit i handen asia on helpompi. Ihmisen kehitys on kuitenkin niin monimutkaisten tekijöiden summa ettei siinä vyyhteä kovin helposti keritä. Kuitenkin korostaisin vielä, että on havaittu tiettyjä tekijöitä, joitka edesauttavat lapsen kasvua itsenäiseksi ja myötätuntoiseksi kansalaiseksi ja niiden tiedostaminen ja vastuuksi ottaminen sekä yhteiskunnan että vanhempien taholta ei ainakaan vie ketään hunningolle. Lapselleen huomion ja ajan antaminen ei ole koskaan väärin, sillä se tarkoittaa myös sitä, että huomioi ja kunnioittaa lapsen omaa yksityisyyttä. Osoitetusta kiinnostuksesta ja huolehtivaisuudesta ei kukaan voi olla todella pahoillaan. Tuttavani lasten koulussa täällä ovat vanhemmat tehneetkin paktin ja sopineet yhteisistä kotiintuloajoista ja yhteisistä kotiinkuljetuksista vaikka aamuyöstä, kun nuorilla on juhlat. Eikä semmmoisen tarvitse olla nipottamista, kunhan vain lauma on turvallisesti saatettu ainakin johonkin turvalliseen paikkaan keskellä yötä.

Turvattomat, nälkäänäkevät ja hyväksikäytetyt lapset maailman metropoleissa ja huvikeskuksissa on todellinen ihmiskunnan häpeäpilkku. Kaikista kamalinta on, että se on lähes tabu, koska siinä kajotaan länsimaisen kulttuurin ylipapittareen, seksuaaliseen vapauteen. Kaksinaismoraalia kukkeimmillaan ja kauheimillaan, huh hirvitystä. Mutta tästähän olemme jo keskustelleet, eikö niin?

Minulla on tuttujen alkuhankaluuksien jälkeen viriämässä karitsan kanssa keskustelu kristinuskosta otsikossa 'Miksi sinä olet saatanan oma vapaaehtoisesti' (??!!!). Saa nähdä, ottaako se tulta, minä itse koin sen yhtälkkiä aika mielenkiintoiseksi, sillä se kehittyessään taitaa pakottaa minutkin pukemaan käsitykseni siitä ihan sanalliseen muotoon. En myöskään voi olla ihailematta Taha Islamin selväjärkistä kiihkottomuutta, taitaa olla palstan ahkerin kirjoittaja tällä hetkellä. Hänen seltyksensä islamista ovat mielenkiintoisia, mutta myöskin armottomia, pelottaviakin.

Onneksi täällä takana ei tarvitse huolestua, vaikka kirjoittaisi tämmöisiä hervottoman pitkiä pötkelöitä.

Hyvä hakuohjelma
Kirjoittanut: poikanen, 10.10.2001 klo 14.29

>>Minulla on tuttujen alkuhankaluuksien jälkeen
viriämässä karitsan kanssa keskustelu
kristinuskosta >Minulla on tuttujen alkuhankaluuksien jälkeen
viriämässä karitsan kanssa keskustelu
kristinuskosta

niin...
Kirjoittanut: sivustaseuraaja, 10.1.2001 klo 22.14

Tekstisi oli kerrassaan mielenkiintoinen ja erittäin luonnikkaasti kerrottu. Siitä pisteet sinulle.

Itse minun on pakko todeta että kuolemaan en usko. Pikimmiten pidän elämisen mahdollisuutta hyvinkin suurena, sillä ajattelen että kaikki oleva on tietyllä tavalla elävää. Eikä olevasta saa olematonta tekemälläkään, viitaten siihen tosiseikkaan että energia ei katoa vaan muuttaa muotoaan (josta yleisesti sekä virheellisesti sanotaan että se katoaa). Ihminen on materiaa, energian yksi olomuoto jolla on omat ominaisuutensa, kuten tuntemamme elämän ominaisuus, mutta ei se ole silti välttämätön premissi yhtälössä, että tämänlainen elämä; kuin me elämme olisi ainut elämänmuoto maailmassa. Uskon kivenkin olevan elävä, jolla on omat muotonsa ja ominaisuutensa, jotka saavat merkityksensä kokonaisuutenaan ja jotka tekevät siitä elävän vaikka emme sitä pystykään tiedostamaan.

Siispä tuon perusteella, että olemassa oleva ei voi kadota olemattomiin, vaan voi ainoastaan muuttaa muotoaan toiseksi. Ja jos aine siis on yksi energian muoto, ja energian säilyvyys laissa sanotaan tuo sama asia, niin sen mukaan ihminen ei suinkaan katoa, vaan muuttaa muotoaan toiseksi.

En viitsi nyt alkaa kuvailemaan tarkemmin materialistista maailmankuvaani, ja jumalani olemassa olo tähän ajatusmalliin sovellettuna, koska aikani on taaskin niin rajallista. Olisi kyllä kiinnostavaa jatkaa vielä hieman tätäkin keskustelua.

Suruista
Kirjoittanut: poikanen, 8.9.2001 klo 21.21

Mites O, kävitkö täällä asti etsiskelemässä
meitä?

Minä aikoinaan vähän "lainasin" avaamaasi aihetta
omien surujeni purkamiseen kirjoittamalla.

Kätketty
Kirjoittanut: Jokeri, 18.9.2001 klo 17.26

Piileskelen taas täällä takasivulla.Harvapa tänne
enää eksyy.Mietin taas murheen mysteeriä.Se on
ajankohtaista jälleen kerran.Maailmassa on enemmän
murhetta kuin pitkiin aikoihin.Vihaa ja
kostonhimoa.Ne ovat niin tuhoavia tunteita,että
pelottaa ihmisten takia.
Löytyykö ihmisen sydämestä enää myötätuntoa tai
edes hiven rakkautta vähäosaisia kohtaan.Miksi
vihan pitää aina näytellä suurempaa osaa kuin rak-
kauden?Tämä asia on uskon kannalta eräs epävarmuus
tekijä omalta kohdaltani.Tottakai tiedän,että
ihminen on se paha,joka aiheuttaa kaiken tuskan.
Kysymys on vain,miksi ihmiset vihaavat nin paljon.
Eihän viha rakenna koskaan mitään.Ja mikä Jumala
vaatii kuolemaa,jotta ihminen "pelastuu" tai
pääsee paratiisiin.Eikö elämä itsessään ole
paremminkin Jumalan ylistäistä,kuin turha
tuhoaminen.Tätä en ymmärrä.
Nämä kätketyt ajatukset toivon jäävän tänne
piiloon.

Matematiikkaa ja oikeustoimia
Kirjoittanut: poikanen, 18.9.2001 klo 20.05

En minä tänne muuten olisi eksynyt, mutta tulin
etsimään noista ylläolevista surukirjoituksista
yhtä asiaa ja huomasin viestisi ja yritän tulkita
näitä vaikeita asioita oman vajavaisen
ymmärrykseni mukaan.

Ymmärrän itse Jumalan ja ihmisen keskinäisiä
välejä ja suhteita parhaiten matematiikan
keinoin. Jumala on matemaattisesti
äärettömyysolento. Kaikki häntä kuuvaavat
ominaisuudet ovat ihmisen näkökulmasta
äärettömyysmerkillä varustettuja. Ihmisen mikään
ominaisuus, ei edes kaikkien aikojen ihmiskuntien
yhteenlaskettu ominaisuussummakaan yllä kuin
äärellisten lukujen arvoon asti, mikä jää
äärettömyyden etäisyydelle Jumalan vastaavista.

Ihmisen ja Jumalan eroa mitataan aina
äärettömyysasteikolla, mitään siltoja ei voi
rakentaa sellaiselle välille.

(nämä ovat vuosisatojen ja -tuhansien aikana
viisaiden ja nöyrien jumalantutkijoiden
mietteitä, ja sitä Jumalaa, mistä nyt on kysymys,
ei voi tutkia Raamatun ulkopuolella, koska
Raamattu on Jumalan antama ilmoitus itsestään,
niinkuin se itse sanoo) (Tämä on se ihmisjärjelle
ja ymmärrykselle ylittämätön kohta, "hullutus",
kuten Raamattu itse sanoo)

(Tähän tulee nyt Raamattua, koska mielestäni se
sanoo asian selkeämmin ja ytimekkäämmin kuin minä)

Ensimmäisen korinttolaiskirjeen ensimmäisestä
luvusta:
>>18. Sillä sana rististä on hullutus niille,
jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka
pelastumme, se on Jumalan voima.
19. Onhan kirjoitettu: "Minä hävitän viisasten
viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä
teen mitättömäksi".
20. Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet?
Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole
tehnyt maailman viisautta hullutukseksi?
21. Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei
oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin
Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen
kautta pelastaa ne, jotka uskovat,
22. koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja
kreikkalaiset etsivät viisautta,
23. me taas saarnaamme ristiinnaulittua
Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja
pakanoille hullutus,
24. mutta joka niille, jotka ovat kutsutut,
olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on
Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus.
25. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin
ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin
ihmiset.
26. Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne:
ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta
mahtavaa, ei monta jalosukuista,
27. vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen
Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja
sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala
valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on,
häpeään, >Mutta Jumalan avulla, jota olen saanut tähän
päivään asti, minä seison ja todistan sekä
pienille että suurille, enkä puhu mitään muuta,
kuin minkä profeetat ja Mooses ovat sanoneet
tulevan tapahtumaan,
23. että nimittäin Kristuksen piti kärsimän ja
kuolleitten ylösnousemuksen esikoisena julistaman
valkeutta sekä tälle kansalle että pakanoille."
24. Mutta kun hän näin puolustautui, sanoi Festus
suurella äänellä: "Sinä olet hullu, Paavali,
suuri oppi hulluttaa sinut".
25. Mutta Paavali sanoi: "En ole hullu, korkea-
arvoinen Festus, vaan puhun totuuden ja toimen
sanoja.
26. Kuningas kyllä nämä tietää, jonka tähden minä
puhunkin hänelle rohkeasti. Sillä minä en usko
minkään näistä asioista olevan häneltä salassa;
eiväthän nämä ole missään syrjäsopessa
tapahtuneet.
27. Uskotko, kuningas Agrippa, profeettoja? Minä
tiedän, että uskot."
28. Niin Agrippa sanoi Paavalille: "Vähälläpä
luulet taivuttavasi minut kristityksi".
29. Mutta Paavali sanoi: "Toivoisin Jumalalta,
että, olipa vähällä tai paljolla, et ainoastaan
sinä, vaan myös kaikki te, jotka minua tänään
kuulette, tulisitte semmoisiksi, kuin minä olen,
näitä kahleita lukuunottamatta".