Aamun aurinko oli ehtinyt levittää parantavia säteitään tuskin kauaakaan, kun jo arkisten (vaikka onkin sunnuntai) asioiden ajamana mies joutui nousemaan ylös sängystä ja pakottamaan itsensä liikkeelle. Mutta pakko unohtui pian ja katsoessaan auringonvalossa kimmeltäviä huurteisia puita, hän tunsi kuinka luonnon rauha ja hiljaisuus tarttui häneen kuin takiainen paidan helmaan. Talitiaisten siipien pyrähtelyt värisivät samaan tahtiin kuin miehen sydän ja pakkaslumen auringonkultaamat hiutaleet kiilsivät kilpaa hänen silmiensä säihkeen kanssa. Katsoessaan tätä kaikkea kahvikupposen yli, unohtui aamulehden selaaminen ja päivän sotauutiset joutuivat lehtikeräykseen ilman totuttuja silmänreikiään.
Pukiessaan ulkovaatteita hän oli jo innoissaan ja tempoi takkia lähes malttamattomana niskaansa. Heti ulko-ovelta lähtien mies kauhoi kirpeää pakkasilmaa keuhkojen täydeltä. Hän tunsi puhdistuvansa jokaisella henkäyksellä. Tuntui kuin millään muulla ei olisi väliä, kunhan vain saisi olla vapaa ja hengittää pyhäaamun rauhaa täysin palkein.
Aluksi miehen askeleet olivat ripeät, mutta matkan edistyessä hän hidasti vauhtia. Hän ei halunnut olla perillä, matkanteko tuli tärkeämmäksi. Hän nautti olostaan ahnaasti, kuin erämaassa vaeltanut joisi lähteellä vettä. Luonto puhui miehelle kieltä, jota hän tunsi olevansa ainoa ymmärtämään. Ikään kuin koko muu ihmiskunta olisi kadottanut sen kielen, jota hän nyt sujuvasti puhui ympäristönsä kanssa.
Sitten yhtäkkiä jokin kaukainen kiinnitti miehen huomiota. Jostain kuului sävelen kaiku, niin hento ja hiljainen, ettei hän ensin tajunnut mistä se oli lähtöisin. Kuljettuaan tarpeeksi kauan moneen eri suuntaan, hän löysi vihdoin oikean ja tajusi hetken päästä kuulemansa kirkon uruiksi. Haltioituneena mies jäi kuuntelemaan kirkkomaan reunalle mahtavien pillien ja torvien sinfoniaa. Hän tunsi vatsanpohjassaan saakka matalat alppitorvimaisen kumeat bassoäänet ja samalla hänen korvissaan soi mitä ohuin huilumainen melodia. Nuo äänet saivat tuon miehen, luonnon juuri haltioittaman aamureippaan, vajoamaan euforiaan kuin juoksuhiekkaan. Siinä kirkon kulmalla ulkoilupuvussani urkupillien soidessa, hän tunsi olevansa maailman onnellisin ihminen. Hän tunsi, että oli vapaa kaikesta ja puhdistautunut hienoimmalla mahdollisella tasolla.
Kirjoittanut gloppi-poika
Pukiessaan ulkovaatteita hän oli jo innoissaan ja tempoi takkia lähes malttamattomana niskaansa. Heti ulko-ovelta lähtien mies kauhoi kirpeää pakkasilmaa keuhkojen täydeltä. Hän tunsi puhdistuvansa jokaisella henkäyksellä. Tuntui kuin millään muulla ei olisi väliä, kunhan vain saisi olla vapaa ja hengittää pyhäaamun rauhaa täysin palkein.
Aluksi miehen askeleet olivat ripeät, mutta matkan edistyessä hän hidasti vauhtia. Hän ei halunnut olla perillä, matkanteko tuli tärkeämmäksi. Hän nautti olostaan ahnaasti, kuin erämaassa vaeltanut joisi lähteellä vettä. Luonto puhui miehelle kieltä, jota hän tunsi olevansa ainoa ymmärtämään. Ikään kuin koko muu ihmiskunta olisi kadottanut sen kielen, jota hän nyt sujuvasti puhui ympäristönsä kanssa.
Sitten yhtäkkiä jokin kaukainen kiinnitti miehen huomiota. Jostain kuului sävelen kaiku, niin hento ja hiljainen, ettei hän ensin tajunnut mistä se oli lähtöisin. Kuljettuaan tarpeeksi kauan moneen eri suuntaan, hän löysi vihdoin oikean ja tajusi hetken päästä kuulemansa kirkon uruiksi. Haltioituneena mies jäi kuuntelemaan kirkkomaan reunalle mahtavien pillien ja torvien sinfoniaa. Hän tunsi vatsanpohjassaan saakka matalat alppitorvimaisen kumeat bassoäänet ja samalla hänen korvissaan soi mitä ohuin huilumainen melodia. Nuo äänet saivat tuon miehen, luonnon juuri haltioittaman aamureippaan, vajoamaan euforiaan kuin juoksuhiekkaan. Siinä kirkon kulmalla ulkoilupuvussani urkupillien soidessa, hän tunsi olevansa maailman onnellisin ihminen. Hän tunsi, että oli vapaa kaikesta ja puhdistautunut hienoimmalla mahdollisella tasolla.
Kirjoittanut gloppi-poika
Vastaukset 4
Vanhimmat
Yksin ollessaan näkee ja kuulee enemmän.
Etenkin kun luonto puhuu.. Ja siihen taivaankannen sävel, varmasti pysäyttävä hetki..=)
Tiedän tunteen. Itselläni on lupa soittaa kahden kirkon urkuja, sekä usein soitan erilaisissa kirkollisissa juhlissa. Useinkin käy niin, että joku hipsii kuuntelemaan kirkkomaalle ja rohkaistuu jopa sisään asti. :)
Urkumusiikki on suurenmoista kuunneltavaa.
....uskontunnustusta.Hieno juttu joka tapauksessa ja tunelma välittyi, kuin itse koettuna. Luonnon puhe on upeaa ja vieläpä urkusäestyksellä...mielyttävä olo jäi jälkimakuun.
Kumarruksen ja pokkauksen keralla kiitän kaikkia kannustavista ja positiivisista sanoistanne. Niitä täällä saa vieläkin liian harvoin kuulla.
*parhain hovielkeidensä sujuvuutta harjoitellen* Gloppi-poika