Lapseni aloittaa koulunkäyntinsä syksyllä, dysfasia-luokalla. Enkä tiedä, pitäisikö minun kertoa lapselleni, että hän on "erilainen", eikä pääse eskarikavereiden kanssa samaan luokkaan. Ole vain sanonut, ettei välttämättä pääse kavereiden kanssa samalle luokalle.
Meillä ei ole puheterapiasta koskaan tehty numeroa, ts. ei ole puhuttu "syistä ja seurauksista".
Apua, mitä sanon lapselle?
Meillä ei ole puheterapiasta koskaan tehty numeroa, ts. ei ole puhuttu "syistä ja seurauksista".
Apua, mitä sanon lapselle?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ehdottomasti kannattaa puhua lapselle siitä, millaiselle luokalle hän menee. EI niinkään surkutellen tyyliin. "Et pääse kavereidesi kanssa samalle luokalle." Vaan positiiviseen sävyyn: "Pääset sellaiselle luokalle, jossa sinä pärjäät hyvin." Jos lapsesi kokee puheterapian positiivisena asiana, kannattaa puhua siitä ja erityisluokasta sillä tavalla, että lapsi ymmärtää että niillä on jokin yhteys keskenään.
haluatko, että lapsesi kuulee erilaisuudestaan kyliltä? vai kerrotko itse omavalintaisin sanoin rakkaudella miksi lapsesi on erilainen oppija kuin muut?
kavereilta tai kaverien vanhemmilta asia tulee varmasti tylymmin esiin. ja tulee se kumminkin eteen.
mielummin kertoisin itse.
Tietysti kerron itse, en vain tiedä miten. Eikä lapseni ole erilainen oppimistavoissaan, verrattuna "normaaliin" lapseen.
Päinvastoin, uuden oppiminen ei ole koskaan ollut mikään ongelma. Osaa nyt jo lukea ja laskea, puheen perille meneminen, ja itsensä ilmaiseminen tuottaa ongelmia suppean sanavaraston takia.
Itse en löydä oikeita sanoja, kuinka asiasta kertoa, että hänkin sen ymmärtää.
Olet oikeastaan aika onnellinen siinä, että lapsesi pääsee luokalle, jossa on todennäköisesti vähemmän oppilaita kuin tavallisella ekaluokalla. Nyt se ei vain tunnu siltä, mutta ehkä jälkikäteen saatat olla tyytyväinen.
Oma lapseni on vuodella koululykätty, ja oli tuon lykkäysvuotensa ns. 0-luokalla. Se oli aivan ihana ympäristö opintietä aloittelevalle ja sisustuskin oli aivan eri luokkaa kuin tavallisessa kouluympäristössä. Pieni luokka, jossa vain muutama pulpetti; pätevät ja motivoituneet opettajat ja montessoripainotteinen opetuksessaan. Siellä myös lapseni matemaattinen lahjakkuus huomattiin kielellisistä vaikeuksista huolimatta.
Olen aina ollut kiitollinen tuosta ensimmäisestä vuodesta ja jalanraosta kouluelämään, josta lapseni on saanut vain voimavaroja ja kavereita.
Olen myös aina tukenut lastani piittaamatta mistään lausunnoista tms., ollut ylpeä ja seisonut hänen rinnallaan kaikesta keskustellen. Kun sen saman teet rehellisesti ja myötäeläen lastasi kaikki kääntyy hyväksi ilman, että ongelmia tarvitsee lakaista maton alle, jossa ne eivät itsestään sitä paitsi yleensä ratkeakaan.
Vielä varsinaisen koulunkin alkaessa vuotta myöhemmin lapsellani oli olevinaan tulenpalavia ongelmia, esimerkiksi oppi lukemaan muistaakseni vasta toisen luokan alussa, jolloin oli jo paniikkitunnelma ja erityispuheterapiat yms. Kaikki ne vain mentiin läpi, ja kohta jo lapseni oppi lukemaan ja todella hyvin oppikin.
Kannattaa siis luottaa lapsen luontaiseen kehitykseen, sillä jos nyt on jotain ongelmia jossakin, tulevaisuudessa niitä ei välttämättä enää ole tai ne ovat tiedossa ja siten hallinnassa.
Kaikilla ihmisillä on jotain puutteita ja heikkouksia, eivätkä kaikki välttämättä parane, mutta toisten kanssa oppii elämään. Lapsellani esimerkiksi yhä edelleen on lyhytmuistin kapeutta, jonka takia hänen lyhytmuistinsa on huono ja kokeisiinkin pitää lukea vain vähän aikaisemmin.
Asiat onnistuvat parhaiten, kun itse käännät ne omassa päässäsi hyväksi ja seisot lapsesi rinnalla. Eilen lapseni esimerkiksi toi piirustuksia kotiin, joihin jostain kumman syystä opettaja oli merkannut arvosanat taakse: 51/2, 6 ja 8. Pahoitin mieleni moisesta, sillä lapseni piirustukset ovat olleet aina minulle aarteita. Kerroinkin asianomaisille tahoille mielipiteeni moisesta, skannasin huonoimman arvosanan saaneen piirustuksen, jossa oli aivan ihastuttava auringonkukka ja pistin tietokoneeni taustakuvaksi.
Asiantuntijat saavat sanoa mitä tahansa, mutta ainakin minä rakastan lastani sellaisenaan kuin hän on yrittäen tukea kaikessa.
Samaa suosittelisin Sinullekin. Pidä lapsesi kanssa yhtä ja kaikki järjestyy.
Voimia jatkoosi,
parhain terveisin,
Terhi I.
En ole mitään, muuta kuin tyytyväinen, siihen että lapseni ko. luokalle pääsee. Eikä meillä ole koskaan häpeilty lapsen "poikkeavuuksia", vaan oltu ylpeitä uusista taidoista jne.
Mitä tarkoitit sillä "piittaamatta lausunnoista"?
Olisiko jollain oikeita vinkkejä, mitä sanoa lapselle? Asiasta olen koittanut jutella, mutta se ei ole oikein tainnut mennä perille. Lapseni kun oli sitä mieltä, että sanat eivät ole hänelle yhtään hankalia, ja että kouluun on mukava mennä =)
Olen jo miettinyt, onko dysfasia-luokka sittenkään oikea paikka. Olisiko "tavallinen" eka luokka, avustajan kanssa parempi? Saan itse tämän päättää. Taidan kyllä kallistua sen dysfasia-luokan puolelle.
"Eilen lapseni esimerkiksi toi piirustuksia kotiin, joihin jostain kumman syystä opettaja oli merkannut arvosanat taakse: 51/2, 6 ja 8. Pahoitin mieleni moisesta, sillä lapseni piirustukset ovat olleet aina minulle aarteita. "
Mun mielestä juuri piirustustaitoa ja laulamista ei pitäisi arvostella peruskoulussa lainkaa. Muistan että oli hirveää saada aina se joku 7,5 tai 6 kuviksen töistä kun kaverit sai 9 ja 10. Musiikissa oli laulukokeita, jossa jokaisen piti omalta paikaltaan luokassa laulaa ja opettaja sitten arvosteli sun äänen muiden kuullen. Muistan kun viimeiseksi sain 7,5 laulustani ja opettaja sanoi "joo sun äänelläs ei ylletä noihin korkeampiin säveliin ja numeroksi saat 7,5"
Toistin vain mielessäni että 10 on erinomainen, 9 on kiitettävä ja 8 on hyvä. Mun ääneni ei siis edes yltäny asteikolle hyvä. Olin varma että äänessäni on jotain vikaa niinpä en koskaan sen jälkeen ole laulanut kenenkään kuullen ja silloin aloin jopa välttelemään puhumista kavereiden kuullen jotteivat he joudu kuuntelemaan hirveää ääntäni.
Nyt kuuden vuoden jälkeen olen oppinut pitämään äänestäni.
Eikö näitä aineita tosiaankaan voisi poistaa arvostelusta?
Sillä että olen tukenut lastani piittaamatta lausunnoista, tarkoitti vain, etten ole antanut niiden sekoittaa päätäni, että rakkauteni on just se ja sama, sanotaan lapsestani sitten mitä tahansa.
En tarkoittanut sitä, ettemmekö olisi harjoitelleet tai keskittyneet esille tulleisiin ongelmiin, vaan päinvastoin.
Ehkä kannattaisikin ottaa tuollainen asia- ja ongelmakeskeinen asenne, kuten meilläkin oli ja on. Eli lapseni on hyvä ja rakas sellaisenaan kuin on, mutta että on asioita, joihin on panostettava ja treenattava hänen kohdallaan erityisesti. Tällä tavoin taisin selittää sen 0-luokankin, ja voisi kai dysfasia-luokkaankin sopia?
Ymmärrän mistä puhut ja otan osaa. Muistan itsekin, kuinka koko kouluaikani opparista lukioon liikuntanumeroni oli jok'ikisessä joulu-, väli- ja kevättodistuksessa aina seiska, tein sitten mitä tahansa. Siitä sitten myöhemmin kirjoitinkin jutun nimeltä Seiskan oppilas ja lähetin opetusministeriöönkin.
Kyllä tuollainen numeroilla leimaaminen ja varsinkin niiden jämähtäminen paikoilleen on masentavaa, puhumattakaan taideaineista, joiden arvostelu aina enemmän tai vähemmän on subjektiivista.
Tuollaisesta kokemuksesta voi saada hyvinkin trauman, johon ei kuitenkaan kannata alistua. Oma äänesi on todennäköisesti ihan ok ja voit olla hyvä laulajakin. Matalat sävyt ovat sitä paitsi kauniita. Ei pidäkään uskoa niihin leimoihin, joita toiset ymmärtämättömyyttään lätkivät.
Itse olen käynyt läpi Julia Cameronin kirjat Tie luovuuteen ja Kultasuoni ja suosittelen niitä kaikille muillekin, jotka haluavat panostaa omaan luovuuteensa. On mahdollista parantaa haavat, joilla luovuutta on vahingoitettu.