suuren paaston loppusuoran auetessa, olemme taas sen saman kysymyksen edessä kuin ennenkin. Mennäkö synnintunnustukselle vai ei. Kirkkohan opettaa katumuksen sakramentin tärkeyttä. Sakramentista itsestään on hyvinkin seikkaperäisesti kerrottu esim "Tsasounien suunnalta" sivuilla. Toivoisinkin keskusteluun osallistuvan Teidän tavallisten seurakuntalaisten, jotka tietääkseni pohditte ja jahkailette näinä aikoina "riähkille" menon suhteen. Mielessä pyörii mitä erilaisempia esteitä menemisen suhteen (enhän minä ole tehnyt mitään erityistä syntiä, mitähän se pappi ajattelee kun on niin tuttukin, tulenkohan minä väärin ymmärretyksi, osaanko minä sanoa mitään, nolaanko minä itseni, eikö se riitä, kun kerron suoraan syntini jumalalle jne...).
synnintunnustukselle vaiko ei !
nimetön
292497
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Katumuksen sakramentti ei ole synnintunnustus.
ajatus synnintunnustuksesta on lopultakin hyvin
katolinen alkuperältään. Pappi ei päästä ortoksia
synneistään, vaan katuva seurakuntalainen on tässä erikoislaatuisessa asemassa. Pappi edustaa tässä kristusta pappeuden sakramentin kautta, mutta synninpäästöä hän ei anna.
Todelliset tavalliset pojat ja tytöt eivät sotkeudu lillukanvarsiin, eikä heidän elävää uskoaan horjuta ristiriidat joista oppineet kinastelevat keskenään.
Ortodoksinen nimitys katumuksen sakramentti on
oikea. Synnintunnustuksesta puhuminen ja sen
käyttö katumuksen sakramentin nimemä on väärin.
Se ei ole sotketumista lillukanvarsiin.
sotkeutumista lillukanvarsiin. Niin monet papit ja kilvoittelijat puhuvat synnintunnustuksesta, esim. Puhän vuoren vanhus Paisios:
"Siksi suosittelen aina katumusta ja synnintunnustusta. En koskaan suosittele pelkkää synnintunnustusta." Omasta mielestäni sanana synnintunnustus on jopa sopivampi, kuin katumus. Katumusprosessin kun voi suorittaa kotioloissa jo ennen varsinaista synnintunnustusta.
Katumuksen sakramenttiin osallistuminen on tärkeä osa ortodoksista elämää. Mielestäni se on Suomessa kuitenkin hienoisessa kriisissä. Liturgisen uudistuksen myötä asia katumuksen suhteen on lipsahtanut ehkä hieman toiseen suuntaan, kuin alun perin oli tarkoitus. Uudistuksessa purettiin katumuksen ja ehtoollisen tiukka liitto, mutta nykytilanteessa on päädytty juuri jahkailuun, jolloin ihmiset eivät osaa tai uskalla ottaa osaa katumuksen mysteerioon.
Siksi suhde katumukseen tulisi elävöittää uudelleen. Meistä jokainen kokee elämässään tilanteita, joissa harmittaa se, mitä on tullut sanotuksi tai tehdyksi. Tällaiset tilanteet johtavat katumuksen tunteeseen. Riippuen tilanteen vakavuudesta asia saattaa joko unohtua tai jäädä painamaan mieltä. Katumuksen sakramentissa voimme purkaa tällaiset taakat mielestämme.
Sen lisäksi, että saamme katumuksessa vapautuksen rikkeistämme ja taakoistamme, mielemme ohjataan katsomaan armoa ja valoa, ja saatamme saada ohjausta siinä, miten voimme vältää samat virheet jatkossa. Kääntyminen ei yleensä ole kertakaikkinen ja yhtäkkinen tapahtuma, vaan kestää hiljaa etenevänä kilvoitteluna läpi elämän. Siksi joudumme puhumaan samoista asioista ja omgelmista vuodesta toiseen.
Katumukseen osallistumista ei tuli peljätä, se on tilaisuus astua avoimesti synnit tunnustavana armollisen Jumalan eteen. Kyyneliä vakavista asioista puhuttaessa ei pidä myöskään pelätä, vaan sellainen kertoo katumuksen aitoudesta. Pappi on tilanteessa ohjaaja ja todistaja. Papin läsnäoloa katumuksessa ei pidä arastella, tietenkin pieni häpeän tunne on luonnollista ja kertoo omantunnon toiminnasta, silti asiat pitäisi saada sanotuksi.
Katumukseen tulisi osallistua säännöllisesti, vähintään vuosittain, mutta mieluummin hieman useammin, tai ainakin akuutisti, jos elämässä tapahtuu vakavia ja taakaksi muodostuvia asioita. Jos elämässämme ei ole suuria ja vakavan tuntuisia taakkoja painamassa, kuuluu meidän kaikkien elämään niitä arkisia rikkeitä, jotka meidän tulisi tiedostaa, että saisimme realistisen kuvan elämästämme ja hengellisestä tilastamme. Näitä asioita meidän tulisi miettiä ja niistä rehellisesti puhua Jumalan edessä katumuksen mysteerion yhteydessä.
Älkäämme arastelko osallistumista katumukseen, vaan kasvakaamme kristittyinä niin, että tästä armolahjasta tulisi elävää todellisuutta elämässämme.
Voisiko ajatella myös niin, kun katumuksen sakramentin ja ehtoollisen yhteys poistettiin, niin samalla unohdettiin riittävästi kertoa siitä, että katumus on itsenäinen sakrametti.
Näiden yhteenliittäminen tuottaa jatkuvaa
tarpeetonta päänvaivaa ortodokseille. Mielelläni
osallistuisin katumuksen sakramenttiin, mutta siihen ei aina ole tilaisuutta. Kertokaa katumuksen sakramentista enemmän ja avoimemmin.
tuntoja vallitsee myös lännen katolisen kirkon puolella.
Aikaisemmin Suomessa(kin) katumus ja ehtoollisellakäynti oli sidottu toisiinsa. Nyt tuntuu käytäntö olevan varsin kirjavaa ja parannuksen sakramentin käyttö on vähentynyt. Taitaa olla käytännössö rippi-isän ja yksilön välillä sovittava asia.
Nykyinen kirkkolaki taitaa velvoittaa uskovan käymään ehtoollisella ainakin kerran vuodessa Pääsiäsajalla - ja vastaanottamaan katumuksen sakramentin sitä ennen...
Eikös muuten Suomen luterilaisessakin kirkossa pitänyt vanhaan hyvään aikaan käydä ripillä ennen ehtoolliselle menoa?!?
Olen nyt oman tutkielmani vuoksi lueskellut Aamun Koittoja järjestelmällisesti läpi vuosi vuodelta ja muitakin kirkkokuntamme julkaisuja. En tutki katumuksen mysteeriota, mutta jonkinlaisen kuvan olen saanut uudistuksen aikana käydystä keskustelusta. Keskeiset teemat 1970 luvulla olivat ehtoollinen ja katumus.
Uudistusta tehdessä ei katumuksen merkitystä missään mielessä vähätelty, vaan vaikka tiukka yhteys ehtoolliseen purettiin ja ihmisiä kehoitettiin osallistumaan ehtoolliseen, samalla heitä myös kehoitettiin muistamaan katumuksen tärkeys. ja kirjoitettiin artikkeleita katumuksesta.
Alunperin ideahan uudistuksessa oli se, että ne jotka osallistuvat säännöllisesti liturgisen elämään voivat rippi-isän luvalla osallistua ehtoolliseen ilman erillistä synnintunnustusta. Eli tähän tarvittiin lupa, joka myönnettiin, jos seurakuntalaisella oli halu osallistua säännöllisesti ehtoolliseen ja jos hänellä oli säännöllinen suhde myös rippiin.
Lupaa siihen, että harvoin (kerran pari vuodessa) kirkossa kävijä saisi osallistua ehtoolliseen ilman katumusta ei ole koskaan annettu. Tilanne on ilmeisesti vain riistäytynyt käsistä ja tapauskohtaisesta erityisluvasta on tullut yleinen tapa.
Eli edelleenkin pitäisi olla niin, että jos osallistuu kovin harvoin liturgiaan, niin katumukseen olisi osallistuttava ennen ehtoolliselle tuloa. Ja jokatapauksessa niillä, jotka ehtoolliseen ilman katumusta osallistuvat tulisi olla siihen siunaus.
Että tallaisia.
Kyllä, ennen vanhaan oli luterilaisessakin kirkossa ripittäytyminen ennen ehtoollista. Kun se poistettiin, tilalle tuli jumalanpalveluksen alkuun yhteinen rippi.
Mielenkiintoisena infonmurusena Wittenbergin kaupunginkirkossa on historiallisena jäännöksenä luterilainen rippituolikin.
Tarkkoja perusteluja en tälle muutokselle en tiedä. Ilmeisesti siihen päädyttiin ainakin osittain ajan säästämiseksi suurten ehtoollisellakäyntipyhien edellä ja toisaalta kirkkokurin höltymisen takia. Varmaan luterilaisen puhdasoppisuuden murtumisella valistusjalla oli myös asiaan oma osuutensa.
Yksityinen rippi on tosiaan luterilaisessa kirkossa yleisesti ottaen hyvin harvinaista. Tosin opillisen pluralismin vuoksi en uskaltaisi kovin monelle papille ripittäytyäkään, kun en ollenkaan voisi luottaa heidän hengelliseen arvostelukykyynsä.
Lainaus (isä Tuomas):
-------------
Meistä jokainen kokee elämässään tilanteita, joissa harmittaa se, mitä on tullut sanotuksi tai tehdyksi. Tällaiset tilanteet johtavat katumuksen tunteeseen. Riippuen tilanteen vakavuudesta asia saattaa joko unohtua tai jäädä painamaan mieltä. Katumuksen sakramentissa voimme purkaa tällaiset taakat mielestämme.
Sen lisäksi, että saamme katumuksessa vapautuksen rikkeistämme ja taakoistamme, mielemme ohjataan katsomaan armoa ja valoa, ja saatamme saada ohjausta siinä, miten voimme vältää samat virheet jatkossa. Kääntyminen ei yleensä ole kertakaikkinen ja yhtäkkinen tapahtuma, vaan kestää hiljaa etenevänä kilvoitteluna läpi elämän. Siksi joudumme puhumaan samoista asioista ja omgelmista vuodesta toiseen.
Katumukseen osallistumista ei tuli peljätä, se on tilaisuus astua avoimesti synnit tunnustavana armollisen Jumalan eteen. Kyyneliä vakavista asioista puhuttaessa ei pidä myöskään pelätä, vaan sellainen kertoo katumuksen aitoudesta. Pappi on tilanteessa ohjaaja ja todistaja. Papin läsnäoloa katumuksessa ei pidä arastella, tietenkin pieni häpeän tunne on luonnollista ja kertoo omantunnon toiminnasta, silti asiat pitäisi saada sanotuksi.
===========================
En ole uskaltanut osallistua katumuksen sakramenttiin vuosikausiin. En pelkää niinkään omasta puolestani kuin rippiä toimittavan papin puolesta. Luulen, että jos tunnustaisin rehellisesti kaiken mikä tunnollani on, hän järkyttyisi pahoin. Ja papistollamme on muutakin tointa ja huolta.
Jos pappi säilyttäisi tolkkunsa hän luultavasti ehdottaisi psykiatrille menemistä, mihin voisin sanoa tietäväni ettei niistä ole mitään apua.
Omassa elämässäni ei ole mitään mikä ei painaisi mieltäni. Eikä kukaan pappi pysty sanomaan miten voisin välttää nämä virheet jatkossa. Papit eivät ole taikureita.
Nyt olen ajatellut kuitenkin osallistua katumuksen sakramenttiin. En kuitenkaan aio puhua todellisista synneistäni. Se on tietysti uusi synti.
Onko parempi osallistua sakramenttiin vilpillisesti vai jättää osallistumatta?
Olenko täysin väärässä arvellessani, ettei ole kohtuullista kaataa papiston niskaan mitä tahansa roskatunkiota?
Tämä viestisi on jo sisällöltään sellainen, että sen katsoisin kuuluvan katumukseen. Mutta vastaan kuitenkin muutamaan seikkaan.
Pelkäät papin järkyttymistä, sitä ei pidä pelätä. On mahdollista, että pappi järkyttyy tai liikuttuu katujan tuntoja mahdollisesti myötäeläessään. Silti voin sanoa, että jonkin aikaa pappina toimineelle ei maailmassa ole enää uusia asioita. Lyhyesti sanottuna jos katumus toimii, kuten sen pitää, ihmiset kertovat avoimesti teoistaan salaamatta syntejään, olivatpa ne miten raskaita tahansa.
Pappi voi toki ohjata menemään myös psykiatrille, jos ongelmat ovat sellaiset, että ne sitä mahdollisesti vaativat. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että katumus jäisi tarpettomaksi. Hengellinen parannus ja tieteellinen parannus voivat kulkea myös yhteistyössä.
Tietenkään pappi ei voi pakottaa hakemaan apua muualta, vaan voi vain antaa ohjeen. Kaikissa tapauksissa pappia sitoo vaitiolovelvollisuus.
Joskus viime vuosikymmenellä edesmennyt isä Erkki Piiroinen kirjoitti artikkelin katumuksesta ja toi esille tunnontuskat, joihin hän joutui kantaessaan erään murhan tunnustusta. Mainitsi myös artikkelissaan, että murha jäi ratkaisematta. Tilanteeseen hän joutui nuorena pappina ja murhaaja, jonka hän siis yksin tiesi, oli jo poistunut tuonilmaisiin. Siksi hän uskalsi asiasta noin ylimalkaisesti mainita.
Eli kaikenlaisia ongelmia papit kohtaavat, siksi olet väärässä epäillessäsi ettei papin päälle voi kaataa koko likasankoa. Tietyssä mielessä pappi on juuri se likasanko, joka Kristuksen esikuvan mukaan kantaa tunnossaan muiden syntejä.
Kehoittaisin keräämään rohkeutta katumukseen osallistumisessa. Ja nimenomaan aidossa osallistumisessa. Mutta älä myöskään jätä osallistumatta, vaan koeta kasvattaa itsesi sellaiseen katumusyhteyteen, että uskallat jossain vaiheessa puhua aidosti elämästäsi. Eli tässäkin pätee se oppiminen kokemuksen kautta.
"Onko parempi osallistua sakramenttiin vilpillisesti vai jättää osallistumatta?"
Vaikka kuinka kaukaa hakien, epätoivoisesti soperrellen, asian vierestä kertoen, on parempi osallistua, kuin jättää väliin. Katumuksen sakramentti toimii samojen lainalaisuuksien mukaan, kuin esim. keskustelu näillä palstoilla. Mitä useammin osallistut, sitä avoimemmaksi ja rohkeammaksi tulet. Ps. Toivoisin rippi-isiltä ymmärtämystä meitä "asian vierestä" kertovia kohtaan, jos Luoja elinvuosia suo, niin kyllä me sen itse asiankin viimein kerromme.
Olen myös usein pohtinut tuota synnintunnustus asiaa. Pitkään kipuilin erään vaikean asian kanssa, mutta pikkuhiljaa on "parannus" ja "apu" löytynyt. Ensin käsittelin asiaa mielessäni, sitten aloitin systemaattisen rukoilemisen paranemista anoen ja kävin myös synnintunnustuksella. Tässä on se ongelma, että pappi on tuttu mutta olisiko se vieraalle tunnustaminen helpompaa. Mielenmuutos on käsittääkseni oltava takana, jos lähtee katumuksen sakramenttiin osallistumaan. Halu muuttaa tapojaan tai vääriä tottumuksia tai käytöstä. Miten voi parantua, jos samantien lähtee jatkamaan entistä menoa. Tässä yksi mieltäni vaivaava ajatus on, eihän silloin ole vilpittömällä mielellä asialla, jos halu ja pyrkimys mielenmuutokseen puuttuu. Eihän katumuksen sakramentti ole syntien anteeksianto automaatti? Tosin vaikka kuinka toivoisi pystyvänsä parempaan, löytää itsensä sortumassa entisiin synteihin.
olen joskus lukenut Goethen aforismeja, joista yksi meni jotenkin tähän tapaan: "kun taipumus muuttuu tavaksi, siitä on lähes mahdoton päästä eroon". Jos joku meistä on tunnistanut itsessään molemmat, niin kummasta hänen tulisi "riähkillä" ensisijaisesti kertoa?
On varsin helppoa sanoa ääneen, vaikkapa että "minulla on taipumus alkoholismiin", mutta otappa ja sano, että "minä join viikon putkeen ja perheellä ei ole nyt rahaa ruokaan, kun kaikki meni kurkusta alas, tuli vähän lainailtuakin ystäviltä ja ensi palkka taitaa menää velkojen maksuun." (tämä on nyt siis kuvitteellinen esimerkki).
Siksi monet ohjaajavanhukset suosittelevat mahdollisimman tarkkaa tunnustamista, sitä, että puhumme konkreettisesti elämästämme, emmekä suojaudu yleistyksiin ja selittelyihin.
Tottakai taipumuksistakin on hyvä puhua. Siitä on helpompi jatkaa eteenpäin, jos ei uskalla suoraa paukauttaa totuutta esille. Monesti meillä on myös taipumuksia, jotka tunnistamme itsessämme viehtymyksinä ja riskeinä, ilman, että annamme niiden kuljettaa itseämme. Silloin voimme kyllä tuoda esiin tällaisetkin piirteet elämässämme.
"riähkähistyihin", että nöyrtyisimme, ilkeäisimme, uskaltaisimme (miten vain)tuoda seikkaperäisesti heikkoutemme, toteutamisineen kaikkineen esille ja siten saamaan täsmälääkkeen tautiimme. Helppohan olisi myös vaikkapa ylimalkaan alkaa sopertamaan, että tuleehan sitä joskus arvosteltua naapuria, vaikka elämän sisältö on juoruilu.
Minulla on sellainen outo käsitys (olen ex-luterilainen), kun meillehän on opetettu, että synnit annetaan katuvalle anteeksi. Kun on tullut tehdyksi kaikenlaisia syntejä, mutta onnistunut sopimaan ne toisten ihmisten kanssa ja ottanut niistä opikseen itsekin niin, ettei enää toista samoja mokia ja ymmärtää tekonsa ja tietää, että Jumala antaa nämä minulle anteeksi. Synnit mainitaan synnintunnustuksessa, mutta ei kuitenkaan saa sellaista tuntumaa, että nyt minä kadun ja aivan hirveästi, koska on jo se tieto siitä, että synnit on anteeksiannettu. Kuinka silloin kadutaan oikein?
Aika sekava sepustus, mutta kun loen valmistautumassa synnintunnustukseen niin nousi vain esiin.
Niin varmasti hyvä ja realistinen näkökulma.
Toki on muistettava, että papit olemme saman ongelman edessä omassa elämässämme. Kyllä mekin riähkillä käymme ja olemme samassa asemassa synteinemme Jumalan edessä.
Mutta miten sitä uskoa valetaan? Keskustelin juuri ystäväni kanssa tästä aiheesta ja kyllä kaiketi tärkein uskoa vahvistava tekijä olisi oppia ymmärtämään kirkon mysteeriot kokonaisuutena. Katumus ei ole vain se tapahtuma, jossa synnit tunnustetaan, vaan koko elämän tulee olla mielenmuutosta, kasvuo kohti Jumalaa ja synnin karttamista. Tästähän kumpuaa myös kirkon askeettisuus, joka ei todellakaan kuulu vain luostarielämään vihkiytyneille.
Jatkuva itsensä tarkkailu herättää ihmisessä oikean katumuksen tunteen, koska opimme rehellisesti tuntemaan itsemme. Oikea katumus on myös valoon katsomista, ja silloin jos todella haluamme muuttua, saamme myös rohkeutta puhua aidosti elämästämme.
Toisaalta kaikki asiat elämässä on opeteltava, kukaan ei ole seppä syntyessään. Katumukseenkin voi oppia. Jos käy usein synnintunnustuksella ja kasvaa luottamuksessa rippi-issänsä kohtaan, pystyy myös paremmin ja rohkeammin avautumaan Jumalan edessä seisoessaan. Siksi kerran vuodessa riähkälle ei ole välttämättä tarpeeksi. Useammin käydessä tilanteeseen tottuu ja siitä kehittyy tapa, jolloin joskus huomaa haluavansa avautua täysin, jopa aikana, jolloin ei edes ohjata erityisesti katumukseen osallistumaan. Tällöin halua seisoa Jumalan edessä aitona itsenään tulee sisältä ja jos näin käy ollaan jo piktällä hengellisellä tiellä.
Että tällaisia ajatuksia. Avain on mielestäni sen oivaltaminen, että Kirkossa ei ole seitsemää sakramenttia, jotka toimivat sillä hetkellä, vaan koko Kirkko on mysteerio ja siihen liittyy koko ihmiselämä ja kasvu kohti jumaloitumista.
oletetaan, että olen tehnnyt syvästi vääryyttä Jumalan edessä ja samalla loukannut lähimmäistäni. Teon tehtyäni olen ymmärtänyt "syntini suuruuden". Käyn asian läpi pohjamutia myöten suhteessa Jumalaan ja siihen lähimmäiseen. Lähimmäinen antaa anteeksi, omatuntonikin saa rauhan (Jumalakin on antanut anteeksi). Jos kaikki on "sovitettu", miksi vielä "riähkille"?
Miksikö synnintunnustukselle, jos lähimmäinen on jo antanut anteeksi? Eikö lähimmäiseltä tarvitse lainkaan pyytää anteeksi, kunhan vain käy synnintunnustuksella? En ymmärrä...
homma etenee sitä rataa, että töppääjä esin (viimeinkin)pyytää anteeksi ja sitten saa anteeksi, eikä päin vastoin.
"Pyhän vuoren vanhus Paisiosksen opetuksia" kirjassa, sivulla 195 lukee näin: "Todellista katumusta on ensin tajuta hairahduksensa, tuntea kipua sen vuoksi, pyytää sitä anteeksi Jumalalta ja sitten mennä synnintunnustukselle. NÄIN TULEE JUMALALLINEN LOHDUTUS. Siksi suosittelen aina katumusta ja synnintunnustusta. En koskaan suosittele pelkkää synnintunnustusta.
Enäpä jos katumusprosessi on jo kotioloissa suoritettu, tarvitaanko pelkkä synnintunnustus JUMALALLISEN LOHDUTUKSEN saamiseksi?
"Entäpä jos katumusprosessi on jo kotioloissa suoritettu, tarvitaanko pelkkä synnintunnustus JUMALALLISEN LOHDUTUKSEN saamiseksi?"
Onko synnintunnustus koskaan PELKKÄ? Sehän on elimellinen osa katumusprosessia. Eihän vanhus Paisioskaan toisasiallisesti eritellyt niitä, vaan sanoi: "Todellista katumusta on ensin tajuta hairahduksensa, tuntea kipua sen vuoksi, pyytää sitä anteeksi Jumalalta ja sitten mennä synnintunnustukselle. NÄIN TULEE JUMALALLINEN LOHDUTUS."
Se, että menee synnintunnustukselle ilman minkäänlaista katumusta on ongelma. Mutta silloin me itse erittelemme katumuksen ja synnintunnustuksen toisistaan. Tähän kaiketi vanhus Paisios viittaa.
Ihmisen koko elämää pitäisi leimata katumuksellinen tila. Siksi on hieman harhaanjohtava opetus, ettei vanhoja synnintekoja pitäisi enää synnintunnustuksen jälkeen muistella. Jotta ihminen säilyttäisi katumuksellisen ja nöyrän sisäisen tilan, hänen on hyvä joskus muistaa myös menneitä. Muuten hengellinen ylpeys voi olla lähellä, jos mitään räikeämpiä synnintekoja ei olisi lähiaikoina tullut tehtyä.
"Siksi suosittelen aina katumusta ja synnintunnustusta. En koskaan suosittele pelkkää synnintunnustusta."
En unohtanut, kunhan lyhensin vähentääkseni toistoa. Lause ei muuta asiasisältöä, koska katumus ja synnintunnustus liittyvät joka tapauksessa toisiinsa. Vanhus Paisios ei myöskään sanonut, että suosittelee katumusta ilman synnintunnustusta.
"Vanhus Paisios ei myöskään sanonut, että suosittelee katumusta ilman synnintunnustusta."
No sillä tavalla! Onneksi se olit sinä eikä Paisios, joka näin totesi. Oletetaan, että jonkun seurakunnan väkiluku on 2000, joista 200 (10 %) osallistuu jumalanpalveluselämään. Tästä 200 joukosta taas 20 (10%) osallistuu KATUMUKSEN SAKRAMENTTIIN. Haluatko viestittää niille 1980 seurakuntalaiselle, että teitpä mitä tahansa, älä suotta KADU, kun et kerran käy synnintunnustuksellakaan?
"Haluatko viestittää niille 1980 seurakuntalaiselle, että teitpä mitä tahansa, älä suotta KADU, kun et kerran käy synnintunnustuksellakaan?"
Näinkö annoin ymmärtää? Pikemminkin on kyse siitä, että aito katumus johtaa synnintunnustukselle. Mm. tätä tarkoitin, kun sanoin, että katumus ja synnintunnustus liittyvät (myös vanhus Paisioksen opetuksessa) yhteen.
Nykypäivän ihmisen hengellisen elämän ongelmia on, että hänelle on hyvin vastenmielistä mennä synnintunnustukselle. Mieluummin käydään vaikka psykologien luona. Tuntuu siltä kuin katumus-näkemykseen olisi lyönyt leimansa 'katumus-pillerit'. Kadutaan sitä, että jossain on mokattu, mutta ei todella kaduta Jumalan edessä. Katuminen Jumalan edessä johtaa synnintunnustukselle.
Synnintunnustuksen merkitys on nykyään kaventunut ihmisten mielissä. Kyse on hyvin monipolvisesta asiasta. Siinä esim. ihminen katuu seurakunnan edessä sitä, että hän ei ole kyennyt elämään sellaista elämää, mitä seurakuntayhteys edellyttää. Niinpä esim. epäonnistuminen henk. koht. rukouksen ja paaston suhteen kuuluvat myös katumuksen sakramentin piiriin. Ihminen on Kirkon täysipainoinen jäsen vain eläessään täysipainoista kirkollista elämää.
Ei kaiketi missään ole sanottu, että sillä 90% aktiiviseurakuntalaisista, joka ei osallistu katumuksen sakramenttiin, on oikeus dominoida kirkollista toimintaa ja opetusta.
kirjoitit:
"Vanhus Paisios ei myöskään sanonut, että suosittelee katumusta ilman synnintunnustusta."
muokkasin edellisen kielteiseen muotoon: .......... sanoi, en suosittele katumusta ilman synnintunnustusta
Leikilläni tein seuraavanlaisen johtopäätösen (vapautin kylläkin katumuksen ja synninpäästön sakramentti yhteydestä, jota Paisios ei tietenkään tarkoittanut):
"Haluatko viestittää niille 1980 seurakuntalaiselle, että teitpä mitä tahansa, älä suotta KADU, kun et kerran käy synnintunnustuksellakaan?"
Alusta alkaen olen tiennyt sinun ajattelevan KATUMUKSEN SAKRAMENTISTA suunnilleen samalla tavalla kuin itsekin, saisimmepa ne loputkin (90 %) ajattelemaan samoin.
Aloittamani keskustelu "synnintunnustukselle vai ei"?, ei sytyttänyt tavallista rahvasta keskustelemaan. Sivua lukeneiden määrä tosin ylitti reilusta tuhannen haamurajan, joka todistaa heidänkin seuraavan keskustelun kulkua. Eivät vain itse jostain syystä osallistu keskusteluun. Omalta kohdaltani kysymykset ja vastaukset alkoivat mennä "saivartelun" piikkiin, kun itse jouduin vastailemaan omiin kysymyksiini. Mikä on sitten oma asenteeni Katumuksen sakramenttiin? Minulle se on yhtä tärkeä, kuin säännöllinen ehtoollisyhteys. Määrällisesti tosin harvemmin (kerran vuodessa, suuren paaston loppupuolella). Riähkille menoon ei vaikuta se, olenko mielestäni tehnyt jotain erityisesti väärää vuoden aikana tai ollut tekemättä. Itse ainakin koen paastonajan hiljentymisen ja itsetutkiskelun myötä olevani väärillä raiteilla ja kaipaavani kovastikin JUMALLALLISTA LOHDUTUSTA.