IHMEIDEN AIKA ON OHI

Matti Miettinen julkaisi vuonna 1980 Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusarjassa väitöskirjan "Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta". Tämä arvioitava pieni kirjanen on sen jälkiselitysteksti, ei-tieteellinen kansanpainos.

Miettisen tutkimuksen virikkeenä oli Niilo Yli-Vainion vuonna 1977 alkanut toiminta. Yhteistyössä Yli-Vainion kanssa jaettiin vuonna 1980 kyselylomakkeita 2000 kpl, joista 744 palautettiin. Seurannassa karsiutui määrä 611 henkilöön, jotka ilmoittivat 1403 sairautta, oiretta ja vaivaa, joiden kohdalla myönteisiä kokemuksia kertyi 829, pettymyksiä 574. Tutkijan oman arvion mukaan ei ainoakaan elimellinen sairaus parantunut, ja mielenterveyden häiriöissä oli joitakin yksittäisiä enemmän tai vähemmän ohimeneviä myönteisiä vaikutuksia, joista valtaosan kohdalla on aiheellista nähdä ne pelkästään tunnelmointiefekteinä. Kokonaisuutena ei tullut esiin mitään tavanomaisesta ennusteesta poikkeavaa. Vain yhtä viidestä niistä, jotka testattiin psykologisesti MMPI-testillä, voitiin pitää persoonallisuudeltaan normaaleina.

Seurannan ulkopuolella yritti Miettinen jäljittää muutamia kansan suussa kiertäviä ihmeparannuskertomuksia, mutta kohde siirtyi joka kerta kauemmas ajallisesti ja paikallisesti, ja kertomuksetkin muuntelehtivat.

Simson työryhmineen julkaisi vuonna 1977 raportin usean tunnetun amerikkalaisen parantajaevankelistan (kuuluisin lienee Kathryn Kuhlman) toiminnasta: 350 parantuneeksi ilmoitetusta henkilöstä oli parantunut 5, ja näillä parantuneilla oli ollut vaivoinaan erilaisia hermostollisia häiriöitä. Lourdesin 2.5 miljoonasta ilmoitetusta parantumisesta ihmeeksi julistetut 64 parantumista sopivat hyvin sattumahaarukan sisään - olipa osa sitten sattumia tai ei. Samaan ihmeparantumisen kannalta aika masentavaan suuntaan viittaavat hiukankaan kontrolloidut tutkimukset.

Niinpä ei Miettisen käteen jää mitään todellista parantumista, vaan hän joutuu selittämään ihmeparannusilmiön yksilöiden psykologisina piirteinä, usein oman viiteryhmän käsitysten ja rituaalien vahvistamana.

Eipä ihme että Miettinen sai kaksi kiloa vihapostia plus kääreitten paino, ja puhelin rinkasi ensimmäiset viikot helvettiä ja jumalan kostoa sekä syvää hätää Miettisen sielunelämän puolesta. Ryöpystä saivat Tampereen yliopiston rehtori ja Kirkon tutkimuskeskuksen johtajakin omansa.

Oman tutkimuksensa lisäksi esittää Miettinen pienoisen katsauksen parantamisen ja ihmeparantamisen historiaan, luonnehtii katolisen, ortodoksisen ja luterilaisen kirkon sekä herätysliikkeiden suhtautumista siihen.

Neutraalisuutensa vuoksi on kirjanen luettavan arvoinen, sillä uskon Miettisen lähtökohdan ja lopputulemankin olleen sangen lähellä neutraalia, eli hänen lähtökohtansa olleen avoimen uteliaisuuden eikä kouristuksenomaisen tarpeen kieltää kaikki tieteellisen kritiikin nimissä. Vanhana parahurjana täytyy minun sanoa, että vuosikymmenien aikana omat äärimmäisen epätieteelliset vaikutelmani ovat yhä enemmän alkaneet lähentyä Miettisen saamia tuloksia, vaikka niin mielelläni olisin jotain todellisempaakin nähnyt. Mutta tutkimukseni kulkikin päinvastaiseen suuntaan: näinkin terveiden sijasta sairaita, korviensa välissä pilvilaivat mahtavasti purjehtien. Niiden ei koskaan oltu nähty laskeutuneen arkisen maan karulle kamaralle.