Olet aarre, jonka sattumalta löysin

Katselen vierestä, kun ikä tekee tehtävänsä ja on luovuttava asioista toisensa perään.
Elämä menee vain niin. Surullista, mutta totta.

Juuri niin

Ja höpö, höpö. Onpa jaloa... :)
Jos et sinä ottanut, joku muu ottaa.
Ei ketään voi omistaa tai määrätä toisen omaksi.

Näin fiksut ihmiset tekee.

Viestissä kauneinta on: Olet aarre, jonka sattumalta löysin ja paikalleen jätin.
Loppu onkin sitten outoja sanoja, joista kohde itseänsä osaa tuskin tunnistaa.
"Ketään kun ei voida määrätä toiselle ihmiselle täällä elämässä".
Hänen ei ole ollut koskaan, ystävyyttä enempää ei tahtonut koskaan.
Ystävyyttä aitoa ei liene koskaan ollut, tämänkin ymmärsi kantapään kautta ja kaikesta oli huojentunut oikeastaan. Ystävä ymmärsi, että ei voi kaivata ihmistä, jota ei koskaan oppinut tuntemaan. Kuulopuheita kaikenlaisia, liekö niistä mikään totta, ajatukset oli järkevintä haudata ja yrittää unohtaa, kaikki se vähäinen ja merkitsemätön, joka toi vain huonon olon.
Aika rientää, elän elämääni itsellisesti yksinäni, elämää johon olen tottunut.
Välillä olen maassa kuin lyötynä syvissä tummissa vesissä, murheen aalloissa.
Sitten muistan taas ne muutamat hyvät ja onnelliset asiat elämässäni, joista niin kiitollinen olla saan. Harvinaista onneani en voi näyttää kaikille ihmisille täällä.
Muistojen avulla ja joidenkin tärkeiden ihmisten vuoksi jaksan taistella vastaan jotain mahdotonta, jota en halua tajuta.
Eikä ole ainuttakaan syytä, miksi minun pitäisi antautua vasten tahtoani, kenelle vain tuntematta ihmistä, rakastamatta häntä hullun lailla.
Koskaan en luovuta, en luovuta sittenkään, vaikka rakkauteen en usko,
enkä usko sen koskettavan itseäni enää.
Aikanaan joudun antamaan periksi monen asian suhteen, tämän olen hyväksynyt.
Muistojani ei koskaan, kukaan voi viedä minulta.
Sainhan elämältä paljon, pidellä suloisia punaposkisia, ruusun terälehdille tuoksuvia pienokaisia syleilyssä. Heitä jokaista rakastan vieläkin, elämäni loppuun saakka, vaikka monet kyyneleet ovat virranneet vuoksi vain heidän.
Kauniit muistot pyrin jättämään itsestäni ja tiedän on heidän vuoro itkeä jonain päivänä. Itkeä ja pudottaa kuumia kyyneleitä, kun viimeiselle matkalle lähden aikanaan ja vain he minut saattavat maan uumeniin tai meren syleilyyn.
Kiintymystä, puhdasta rakkautta en paljon saanut kokea elämäni aikana.
Erilaisuus, outous joka enimmäkseen oli vain turhaa sanahelinää, pahuutta.
Koskaan en erästä voi unohtaa, joka pienen hetken verran elämääni sivusi sitä koskettaen. Vaikka tunne ei aitoa ollut, se aitoa oli jollain oudolla tavalla ja kosketti sydäntäni särjettyä. Hänetkin jouduin hautaamaan mielestäni, että olisi jotain onnellista muisteltavaa tässä elämässä ainoassa.
Sydän rakkautta tulvillaan, kaiken tämän annan ystävälleni, joka pyyteettömästi rakastaa, palvoo sanomatta ymmärrettäviä sanoja.
Enempää en uskaltaisi elämältä edes pyytää.

Jätitkö hänet ehkä jonkun omaisuudeksi. Ehkä pahoinpideltäväksi, kaltoin kohdelluksi ehkä jopa raiskatuksi. Niinhän aarteen löydettyä toimitaan. Sorry, karkea yleistys. Itse en jonkun ihmisen asioita tietämättä ja juuri hänen kanssaan puhumatta voi tietää enkä voi tietää mikä hänen kannaltaan on oikein.

Sattumalta löysit ja sattumalta jo menetit.

Toisen omaa ei voi ottaa, mutta ystävänä voisit edes pitää. Sitä kyllä toivoisin, jos olisit Hän. Nyt tuntuu kuin välttelisit ja se harmittaa paljon, meillä kun olisi niin paljon annettavaa toisillemme. Ja "aarteen" minäkin koen löytäneeni, kun sinuun tutustuin.