Stalin pysäytti vastarinnasta riippumatta helmi-maaliskuussa 1940 massiivisesti etenevän hyökkäyksensä. Hän teki näin vain välttääkseen sodan laajenemisen suurvaltojen väliseksi.
Suurhyökkäyksen alkaessa 11. helmikuuta 1940 Neuvostoliitolla oli Suomen rintamilla 960 000 miestä, 11000 tykkiä, 3000 panssarivaunua ja 3300 lentokonetta. Suomella oli laittaa tuleen 340 000 miestä ja 900 tykkiä.
Neuvostoliiton ylivoima oli sodan loppuvaiheessa jo murskaava.
Suomen joukkojen tila oli Viipurinlahdella ja Kannaksella sitä luokkaa, ettei niillä olisi voinut vihollista pysäyttää.
Suomen tekemät asekaupatkin konkretisoituivat huomattavalta osalta vasta talvisodan rauhanteon jälkeen. Suomi siis osti huomattavasti aseita jo ennen Talvisotaa, mutta niitä ei ehditty toimittaa ennen kuin sota oli jo päättynyt.
Suurhyökkäyksen alkaessa 11. helmikuuta 1940 Neuvostoliitolla oli Suomen rintamilla 960 000 miestä, 11000 tykkiä, 3000 panssarivaunua ja 3300 lentokonetta. Suomella oli laittaa tuleen 340 000 miestä ja 900 tykkiä.
Neuvostoliiton ylivoima oli sodan loppuvaiheessa jo murskaava.
Suomen joukkojen tila oli Viipurinlahdella ja Kannaksella sitä luokkaa, ettei niillä olisi voinut vihollista pysäyttää.
Suomen tekemät asekaupatkin konkretisoituivat huomattavalta osalta vasta talvisodan rauhanteon jälkeen. Suomi siis osti huomattavasti aseita jo ennen Talvisotaa, mutta niitä ei ehditty toimittaa ennen kuin sota oli jo päättynyt.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Stalin siis pysäytti hyökkäyksen omaehtoisesti, suomalaiset eivät niinkään torjuneet hyökkäystä. Suomi onnistui tietenkin olemaan menemättä polvilleen heti kättelyssä, mutta sitä ei voi kutsua varsinaisesti torjuntavoitoksi. Varsinkin kun Suomi oli eurooppalaisittain katsottuna erittäin hyvin varustautunut Talvisodan alkaessa, niin vastarinnan onnistuminen ei ollut mikään erityinen ihme.
” Varsinkin kun Suomi oli eurooppalaisittain katsottuna erittäin hyvin varustautunut Talvisodan alkaessa, niin vastarinnan onnistuminen ei ollut mikään erityinen ihme.”
Suomen puolustuskykyä EI PIDÄ verrata Eurooppaan vaan sitä pitää verrata tosiasioihin! Suomen 3,5 miljoonainen kansa, kohtasi 200 miljoonaisen vihollisen, joka oli sotilaallisesti parhaiten varustautunut koko maailmassa! Siihen nähden Suomen lähtötilanne puolustustaisteluun oli toivottaman heikko!
Suomen armeijan koko oli vain 350 tuhatta kun mahdollisuudet olivat 500:aan tuhanteen. EDES tälle pienemmälle joukolle ei riittänyt aseita ja varusteita ja valtaosallaoli yllään malli Cajanderit!
Ilmavoimien hävittäjäkalusto oli vanhanaikaista eikä muutamalla pommikoneella ollut virkaa. Tykistön ammuksia oli liian vähän, pst ja it olivat heikossa kantimissa!
Ainoa asia, jossa armeija oli selkeästi vihollista edellä oli majoituskalusto maastossa. Suomalaisilla oli teltat ja niihin kaminat.
Jostakin syystä venäläisillä ei vastaavia ollut ja kun suomalaiset polttivat rakennukset niin kovat pakkasyöt maakuopissa koituivat tuhansien neukkusotilaiden kohtaloksi!
"Stalin pysäytti vastarinnasta riippumatta helmi-maaliskuussa 1940 massiivisesti etenevän hyökkäyksensä. Hän teki näin vain välttääkseen sodan laajenemisen suurvaltojen väliseksi."
Pitää paikkansa. Ilman lukuisia siihen mennessä saavutettuja torjuntavoittoja Neuvostoliitto olisi jo miehittänyt Suomen. Vielä sodan viime vaiheissa luja vastarinta T-asemassa ja Viipurissa, jota Halsti kuvasi mielipuolisen kylmäpäiseksi uhkapeliksi, luultavasti vaikutti ratkaisevasti siihen, että Stalin päätti luopua alkuperäisestä tavoitteestaan juuri kun sen saavuttaminen oli käytännössä lähes varmistunut.
Mikäli asevoimamme olisivat olleet tarpeiden mukaisesti varustetut, torjuntavoitto olisi ollut täydellisempi ja Summa olisi tuskin koskaan murtunut. Syy tapahtuneeseen ei ollut pelkästään poliitikkojen kitsaudessa myöntää rahaa varusteluun, vaan myös sotilasjohto teki kohtalokkaita virheitä. Oman tykki- ja ammustuotannon puute oli pahin virhe, ja seuraavaksi suurin oli olla ottamatta pst-kivääriä tuotantoon ennen talvisotaa. Pelkästään nämä kaksi asiaa oikein hoidettuina olisivat melko varmasti johtaneet sodan aivan toiseen lopputulokseen. Ainakin jos tärkeimmille suunnille olisi vielä pääasemaan (Mannerheim-linja) rakennettu riittävästi syvyyttä.
Pommikoneiden hankinta oli käytännössä rahanhukkaa. Tavallaan sitä olivat myös panssarilaivat, mutta niiden kohdalla on otettava huomioon, että oli silkkaa tuuria, että ensimmäinen koitos oteltiin talviolosuhteissa (talvisota), jolloin meri oli jäässä, ja toisessa tukena oli vahva liittolainen, jonka avulla neuvostolaivasto voitiin sulkea Suomenlahden pohjukkaan niin, ettei se vielä rauhantulon jälkeenkään syksyllä 1944 päässyt sieltä pois ilman suomalaisia miinakentät tuntevia luotseja. Varautuminen maihinnousujen torjuntaan ja merireittien turvaamiseen oli riskin hallinnan kannalta pakko, niin kalliiksi kuin se tulikin. Ehkä sama merellinen torjuntateho ja pelotevaikutus olisi voitu saavuttaa halvemminkin keinoin.
Sen lisäksi asemien suunnittelussa oli tehty virheitä, jotka taisteluissa maksoivat turhaa verta. Jonkin verran joukkojen johtamisessa ja niiden toiminnassa yksilötasolle saakka tehtiin turhia tappioita tuottaneita virheitä, joita tehtiin vielä jatkosodassakin, vaikka silloin reserviläistenkin toiminta oli monella tapaa ammattimaisempaa, johtuen talvisodasta saaduista kokemuksista.
Kaikesta tästä tulisi ottaa vaarin, ja niin tietysti tehdäänkin. MPK tekee hyvää työtä, vaikka ei siitä paljon huutele. Itse kukin varusmieskoulutuksen läpikäynyt voi sen kuitenkin todeta aivan omakohtaisesti, että opiksi on otettu, kuten pitääkin. Suomalaisesta sotilasjohdosta voi tosiaan käyttää nimitystä ammattisotilaat. Se tekee veronmaksajan mielen iloiseksi, ainakin minun tapauksessani.