Olen nuoriaikuinen, olen kokenut syrjintää ihan pienestä lapsesta asti. Toinen vanhemmistani ei ollut koskaan osa elämääni. Joten minulla oli yksinhuoltaja vanhempi. Hän usein lahjoi ja uhkaili minua, jotta voisi jättää minut yksin kotiin jo ihan pienenä lapsena. Uhakailuna oli mm. Jos kerrot kellekkään sinut heitetään ulos kotoa tai että käy tosi huonosti. Minun vanhempi on tuottanut minulle lukuisia traumoja joista olen kärsinyt 6 vuotiaasta lähtien ja kärsin niistä yhä tänäkin päivänä. En omistanut ketään kavereita. Usein ainut turvapaikkani oli lapsena vain oma mielikuvitukseni ja rukoilin jumalalta apua. Mutta eipä nekään kauaa auttaneet... Vanhemmallani vaihteli kumppanit kuin sukat. Aina kun joku jätti, hän ensin syytti ja rankaisi siitä minua. Ja usein vasta sen jälkeen vanhempani sanoi minulle "No mutta onneksi mulla on aina sut". Vanhemmanhan kuuluisi sanoa lapselle "Sinulla on aina minut". Että vanhempi on lasta varten, eikä lapsi vanhempaa varten. Koin koko lapsuusajan olevani oman vanhempani vanhempi.
Vanhemmallani oli mielisairauksia/häiriöitä, joihin hän ei myöskään suostunut ottamaan lääkkeitään, eikä hakemaan hoitoa, vaikka olen pienestä asti pyytänyt.
Näistä vanhempaani liittyvistä asioista voisi selittää lopputtomasti, mutta siirrytään eteenpäin.
Muutimme kolme kertaa ja joka ikisessä paikassa naapurien lapset kiusasivat ja syrjivät minua. Menivät pakoon ja haukkui. Hajottivat lelujani. Syrjivät täysin. Menin kotiin itkien ja vanhempani vain nauroi minulle, ei ottanut minun kokemustani tosissaan. Minua syrjittiin ja kiusattiin jokaisella kolmella asuinpaikalla.
Alakoulussa meni aluksi ihan hyvin, minulla oli mahdollisuus vihdoin saada kavereita, mutta eräs luokkalaiseni yritti omita minut ja eristää minut kaikista muista, mikä oli minusta tosi kamalaa, koska halusin olla kaikkien kaveri. Aikaa kului. Olen nelosluokalla ja lähes kaikki luokkalaiseni puhuvat minusta seläntakanani pahaa.
5-luokka menee samaan malliin. 6-luokalla, samaan malliin. Sain hetkellisesti kaverin, mutta hänkin syrji minut lopulta, koska minulla oli kuulemma nolot vaatteet. Joten eipä sekään kaveri tainnut olla...
Yläkoulussa minulla oli edelleen sama luokka, kuin alakoulussa. Sama meno jatkui olin syrjitty. Meille tuli uusioppilas ajattelin, että jos se olisi uusi alku ja juttelin hänelle. Mutta sitten kiusaajani teki kaikkensa, että uudesta oppilaastakin tuli heidän kaveri. Ensimmäisen yläkoulun päivän päätyttyä pyöräilin täysiä isovanhempieni luo nurkkaan itkemään. Omassa kotonani en saanut edes itkeä, enkä myöskään omistanut omaa huonettakaan missä olla rauhassa.
Olin koko yläkoulun ajan yksin ja en hymyillyt koskaan. Yleensä päivät kului vain tuijottamalla seinää. Kerran vanhempani kysyi minulta kotona "Ooksä masentunu?" Istuin huoneen nurkassa tuijottaen seinää ja vastasin "en tiiä..." Ja se keskustelu jäi ikuisesti siihen.
Kun olin seiskaluokalla, vanhempani muutti pois kotoa. Joskus hän toi minulle ruokaa. Olin täysin yksin. Kirjaimellisesti.
Minun isovanhemmat alkoivat vihata minua, koska olin homo.
Minun vanhempi sairastui ja kuoli.
Asuin edelleen yksin, vaikka olin alaikäinen.
Muutin isovanhempieni luo, en saanut lähes koskaan tavata ketään kavereitani ja ketäpä olisin tavannutkaan. Joten jopa tutustumis mahdollisuus oli viety pois.
Yläkoulu päättyi.
Olin riemuissani, kun yläkoulu päättyi, ihanaa uusi alku.
Vai oliko?
Lukio alkoi, toinen isovanhemmistani kuoli.
Enää oli minä ja yksi isovanhempani.
Parin päivän päästä, kun olin ylittämässä suojatietä edessäni oleva ihminen jäi auton alle, loukkaantui hyvin vakavasti, luultavasti jopa kuoli. En pystynyt tehdä mitään, tärisin ja olin sokissa.
Lukiossa ei ketään kavereita. Ei ketään ketä moikata. Olen yksin.
Missä sukulaiseni ovat? He eivät ota minuun yhteyttä ollenkaan, vaikka minä yrittäisin ottaa heihin.
Yritin saada kavereita netin kautta, mutta ei siinä käynyt kuin huonosti. Siinä kävinkin niin, että olin ottanut yhteyttä ihan vääränlaisiin ihmisiin ja eräs ihminen jopa vangitsi minut hänen taloonsa.
Eipä siitä tullut kuin entistä enemmän traumoja elämään kärsittäväksi.
Olen nyt nuoriaikuinen ja asun yksin. Joka ikinen päivä kuluu yksin, paitsi ne päivät, kun tapaan psykologia.
Minun isovanhempi ja sukulaiset syrjivät minua tänäkin päivänä, ei ota minuun lähes mitään yhteyttä. Kaikki asiat tehdään vain ilman minua, ilman minulle sanomatta mitään. Sekin vielä, että minun isovanhempi ja sukulaiset nauravat minulle ja haukkuvat minua...
Voiko tässä olla enää tulevaisuutta... En tiedä... Koko elämä on ollut pelkkää kärsimystä. En vaan millään pysty uskomaan siihen, että voin koskaan saada ihmisiä ympärilleni.
T. ikuisesti yksin
Vanhemmallani oli mielisairauksia/häiriöitä, joihin hän ei myöskään suostunut ottamaan lääkkeitään, eikä hakemaan hoitoa, vaikka olen pienestä asti pyytänyt.
Näistä vanhempaani liittyvistä asioista voisi selittää lopputtomasti, mutta siirrytään eteenpäin.
Muutimme kolme kertaa ja joka ikisessä paikassa naapurien lapset kiusasivat ja syrjivät minua. Menivät pakoon ja haukkui. Hajottivat lelujani. Syrjivät täysin. Menin kotiin itkien ja vanhempani vain nauroi minulle, ei ottanut minun kokemustani tosissaan. Minua syrjittiin ja kiusattiin jokaisella kolmella asuinpaikalla.
Alakoulussa meni aluksi ihan hyvin, minulla oli mahdollisuus vihdoin saada kavereita, mutta eräs luokkalaiseni yritti omita minut ja eristää minut kaikista muista, mikä oli minusta tosi kamalaa, koska halusin olla kaikkien kaveri. Aikaa kului. Olen nelosluokalla ja lähes kaikki luokkalaiseni puhuvat minusta seläntakanani pahaa.
5-luokka menee samaan malliin. 6-luokalla, samaan malliin. Sain hetkellisesti kaverin, mutta hänkin syrji minut lopulta, koska minulla oli kuulemma nolot vaatteet. Joten eipä sekään kaveri tainnut olla...
Yläkoulussa minulla oli edelleen sama luokka, kuin alakoulussa. Sama meno jatkui olin syrjitty. Meille tuli uusioppilas ajattelin, että jos se olisi uusi alku ja juttelin hänelle. Mutta sitten kiusaajani teki kaikkensa, että uudesta oppilaastakin tuli heidän kaveri. Ensimmäisen yläkoulun päivän päätyttyä pyöräilin täysiä isovanhempieni luo nurkkaan itkemään. Omassa kotonani en saanut edes itkeä, enkä myöskään omistanut omaa huonettakaan missä olla rauhassa.
Olin koko yläkoulun ajan yksin ja en hymyillyt koskaan. Yleensä päivät kului vain tuijottamalla seinää. Kerran vanhempani kysyi minulta kotona "Ooksä masentunu?" Istuin huoneen nurkassa tuijottaen seinää ja vastasin "en tiiä..." Ja se keskustelu jäi ikuisesti siihen.
Kun olin seiskaluokalla, vanhempani muutti pois kotoa. Joskus hän toi minulle ruokaa. Olin täysin yksin. Kirjaimellisesti.
Minun isovanhemmat alkoivat vihata minua, koska olin homo.
Minun vanhempi sairastui ja kuoli.
Asuin edelleen yksin, vaikka olin alaikäinen.
Muutin isovanhempieni luo, en saanut lähes koskaan tavata ketään kavereitani ja ketäpä olisin tavannutkaan. Joten jopa tutustumis mahdollisuus oli viety pois.
Yläkoulu päättyi.
Olin riemuissani, kun yläkoulu päättyi, ihanaa uusi alku.
Vai oliko?
Lukio alkoi, toinen isovanhemmistani kuoli.
Enää oli minä ja yksi isovanhempani.
Parin päivän päästä, kun olin ylittämässä suojatietä edessäni oleva ihminen jäi auton alle, loukkaantui hyvin vakavasti, luultavasti jopa kuoli. En pystynyt tehdä mitään, tärisin ja olin sokissa.
Lukiossa ei ketään kavereita. Ei ketään ketä moikata. Olen yksin.
Missä sukulaiseni ovat? He eivät ota minuun yhteyttä ollenkaan, vaikka minä yrittäisin ottaa heihin.
Yritin saada kavereita netin kautta, mutta ei siinä käynyt kuin huonosti. Siinä kävinkin niin, että olin ottanut yhteyttä ihan vääränlaisiin ihmisiin ja eräs ihminen jopa vangitsi minut hänen taloonsa.
Eipä siitä tullut kuin entistä enemmän traumoja elämään kärsittäväksi.
Olen nyt nuoriaikuinen ja asun yksin. Joka ikinen päivä kuluu yksin, paitsi ne päivät, kun tapaan psykologia.
Minun isovanhempi ja sukulaiset syrjivät minua tänäkin päivänä, ei ota minuun lähes mitään yhteyttä. Kaikki asiat tehdään vain ilman minua, ilman minulle sanomatta mitään. Sekin vielä, että minun isovanhempi ja sukulaiset nauravat minulle ja haukkuvat minua...
Voiko tässä olla enää tulevaisuutta... En tiedä... Koko elämä on ollut pelkkää kärsimystä. En vaan millään pysty uskomaan siihen, että voin koskaan saada ihmisiä ympärilleni.
T. ikuisesti yksin
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.