miks?

Jokainen sen itse tietää minkä verran on taas näytellyt kokouksessa.

Kuka uskaltaa tunnustaa?

Mutta eipä olisi "karismaattisia" kokouksia jos kukaan ei alkaisi vetämään tuota roolia.

"Oletteko miettinyt kuka sen raamatun on kirjoittanut kun itsestään se ei tänne maanpäälle ole tullut.Ja jossain kirjapainossa se on tarvinnut painaa."

...

Ihmiset tietty! ;-O Evankeliumit on kirjoittaneet sen nimiset henkilöt kuin Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Lisäksi Pave ja pari muuta apostolia kirjoitteli kirjeitä eri seurakunnille jotka sit säilytettiin. Pitkin ihmiskunnan (juutalaisten) historiaa on ollut ihmisiä jotka ovat "pitäneet kirjaa" tietyistä tapahtumista, eri kuningasten tekemisistä, eri sukuhaarojen sukupuista yms. Lisäksi koraanilla ja raamatulla saattaa olla sama syntyhistoria josta ne ovat erkaantuneet omiksi kirjakokoelmikseen. Koraanissa tunnetaan samoja historian henkilöitä kuin raamatussakin.

Ihmiset ovat sellaisia että me tykätään aina kertoa tarinoita omasta menneisyydestämme, koska jostakin syystä ihminen on aina pitänyt tärkeänä ettei menneisyyttä unohdeta, koska se menneisyys kertoo meille keitä me olemme ja mistä me tulemme.
Jokaisessa alkuasukasheimossakin on aina oma kylän vanhin/-mmat (Intassa Shanti Baba) joka on yhteisön "muisti" joka kertoo nuoremmille sukupolville tarinoita menneisyydestä, siis heistä itsestään jotka puolestaan kertovat sitä eteenpäin seuraaville sukupolville.
Nuoremmat vaan ovat aina kyselleet liian vaikeita (kuten mistä ihminen ja maailma on saanut alkunsa alunperin yms.) jolloin vanhimmat eivät ole koskaan kehdanneet myöntää etteivät he sitä tiedä. Silloin heidän on täytynyt kehitellä kaikenlaisia teorioita ja tarinoita "jumalista" ja maailman synnyistä, jotta kasvot ja arvokkuus säilyisivät nuorempien edessä. Tietämättömyys on aina ollut ihmiselle häpeä.

Ihan samasta on kysymys myös raamatussa. Se on vain ihmisten omien, aikojen saatossa kehittyneiden, tarinoiden (osin tositarinoiden osin fiktiivisten selitysten) kokelma joka on sitten myöhemmin laitettu yksiin kansiin.

Mä uskon tällä hetkellä aika pitkälti sellaiseen ihmiskunnan kollektiiviseen alitajuntaan jota me itse ylläpidetään (ja ollaan aina ylläpidetty) vaistonvaraisesti. Vähän niinkuin muurahaiset, jotka omalta osaltaan ylläpitävät elämää, ja toimivat nerokkaasti toteuttaen yhteistä päämäärää, mutta kuitenkaan yksilötasolla tajuamatta mitä ne oikeasti tekevät. Yksittäinen muurahainen ei tajua itse mitä se tekee ja miksi, eikä edes näe sitä kokonaisuutta jossa yksilö on osana.

Raamattu sisältää kuitenkin paljon enemmän tietoa meistä ihmisistä itsestämme, kuin jostakin 'yliluonnollisesta' Jumalasta. "Jumala" on kyllä olemassa mutta se ei ole sellainen jollaisena uskovaiset sen ymmärtävät (mut siitä kerron myöh.).
Raamatussa on monia juttuja joista voi saada ahaa- elämyksiä, koska ne pitävät paikkansa vaikka emme tiedä miksi. Se vain ON niin. esim se kohta jossa sanotaan että "Jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen sukupolveen", on jostakin syystä tunnettu "tieto" myös joissakin alkuasukasheimoissa jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan raamatusta. Ideana siis että meidän pahat tekomme siirtyy sukupolvesta toiseen ja ihminen on itse huomannut että tietyt jutut ikäänkuin hellittävät otteensa vasta kolmannen tai neljännen sukupolven kohdalla.
Ja sitten esim. sellaisen raamatussa sanotun jutun että "joka kadottaa uskonsa löytää sen" olen itse huomannut tietyllä tavalla toimivan. Siinä kohtaa raamatussa kerrotaan näistä elämän vastakohtaisuuksista, jotka voi itse huomata pitävän paikkaansa jos pitää aistit avonaisina.
Esim. minä "uskon" paljon enemmän nyt kun en ole "uskovainen", kuin silloin kun olin ns. uskovainen. Tai pitäiskö sanoa että _luotan_ enemmän "johonkin" kuin silloin kun olin uskovainen. Rauha on tullut rauhattomuuden tilalle tässä asiassa.

Mä uskon tätä nykyä siihen että ihmisen tarve uskoa johonkin tuonpuoleiseen, itseä suurempaan voimaan, "Jumalaan", heijastaa oikeasti meidän varhaislapsuuden kokemusta siitä, että olemme täysin jonkun meitä suuremman voiman (aikuisten, isän ja äidin tms.) armoilla.

Ajatus siitä että ero "Jumalasta" on sama kuin kuolema, pitää paikkansa pienen lapsen kohdalla. Pieni lapsi kuolee ilman aikuista. Pienen lapsen on pakko luottaa aikuisen rakkauteen ja siihen että aikuinen pitää huolta, koska hänen koko elämänsä riippuu siitä. Vastasyntyneelle vauvalle oma äiti ja isä on sama asia kuin Jumala. Pienellä lapsella ei ole synnynnäistä tarvetta uskoa mihinkään muuhun 'yliluonnolliseen' jumalaan koska hänellä on oma "jumala" jo omasta takaa omien vanhempien/aikuisten muodossa. Lapsi tietää että äiti ja isä ovat se taho joka on antanut hänelle elämän, siis LUONEET hänet. Lapsi pitää vanhempiaan täydellisinä ja virheetöminä joiden sana on sama kuin totuus. Koska näin ei todellisuudessa ole lapsen täytyy idealisoida omat vanhempansa ja nähdä heidät parempana kuin he ovatkaan (puhun siis varhaislapuudesta).
Siis; aivan samalla tavalla monien uskovaisten on "hengissä säilyäkseen" idealisoitava oma Jumalansa, ja nähdä se vaikka väkisin jonakin sellaisena mikä se ei ole (esim. ihmeitä tekevänä sairauksista parantajana).

Uskon että tällainen sokea tarve uskoa siihen ihmeitä tekevään jumalaan, ja olla kyseenalaistamatta sitä, on heijastumaa jostakin varhaislapsuuden jutuista ja kokemuksista. Varhaislapsuuden suhde omiin vanhempiin siis jää elämään meidän ajatuksiimme ja muuntuu aikuisena meidän mielessämme "Jumalaksi".

Kuvaavaa on myös evankeliumin pääsanoma.

Kuka uhrattiinkaan ja miksi?

Isäkö? Ei. Äitikö (Pyhä Henki) Ei.
Niin, se oli tosiaan se LAPSI (jeesus) joka uhrattiin.
Miksi? Ihmisten YMMÄRTÄMÄTTÖMYYDEN vuoksi. Koska he eivät tajunneet mitä he tekivät. Ja lapsi antaa anteeksi senkin, kuten vain lapset tekevät. Lapsi antaa aina anteeksi. Lapsi kantaa aina muiden syyllisyyden omilla harteillaan. Vaikka lapsi on aina syytön.

Niihän se menee oikeassakin elämässä.

Noin. Vieks jäi jotain epäselväks? ;-)

kyllä vaivaa myös muita kirkkokuntia.

Jo satoja vuosia sitten krikkalaiskatolisen kirkon papistosta sanottiin, että vain viisi tuhannesta ymmärsi mitä opetti.
Kuinka pientä se ymmärrys on sitten riviuskovien parissa.

Roomalaiskatollinen kirkko meni jo niin pitkälle, että jumalanpalvelukset piti esittää latinaksi, ettei kansa vaan ymmärtäisi.

Uskonpuhdistukset lähtevät yleensä siitä, että jollekin, joka ymmärtää, tulee tarve alkaa kertoa ajatuksensa kaikille, että hekin ymmärtäisivät. Vert Luther.

Jopa Jeesuksen päätavoite oli saada opetuslapset ymmärtämään mistä oli kyse.

Samaa jatkoi vielä Paavali ja kumpanit, mutta aikojen myötä olemme jopa herätysliikkeissä palanneet taantumukseen, eli noudatamme historian kulkua... puhumme kielillä ja fraaseilla, joita emme itsekään ymmärrä.