Puhua elämää

Keskustelu vaatii keskustelijoita. Mielipiteitä ei voi sanoa kuuntelematta. Tai voi, mutta tulos on usein laiha. Ei vastakaikua, ja omakin mieli jää tyhjäksi ja toisinaan vihaiseksi. Miksi kukaan ei kuuntele?
Olisiko niin, että jos emme suostu itse kuuntelemaan, emme myöskään saa mitään oikeasti sanotuksi.
Omasta mielestämme voimme olla hyvinkin oikeassa, ja voi olla , että puhumme "tosiasioita", mutta jos työnnämme niitä "alas"toisten korviin, ei ihme, jos ne menevät lukkoon.

Joku on sanonut, että sanat ovat mustasukkaisia, ja että jos emme tarkoita oikeasti mitä sanomme, siitä on seurauksensa. Joskus vyyhtiä lisää kuviteltu kuuluminen johonkin ryhmään, jonka " etuja" pitää puolustaa. Miksi kuviteltu? Siksi, että kuuluminen johonkin ryhmään ei lainkaan takaa, että tarkoitamme mitä sanomme, ja että sanomme mitä tarkoitamme. Jos sisin, sydän ei ole mukana, olemme vielä eksyksissä ja sumussa. Voisi jopa sanoa, että olemme kuolemassa.
Jos emme armahda muita, emme myöskään itse saa kokea armahdusta..

Miten voisi sitten oppia keskustelemaan?
Ensinnäkin huomaamalla ja myöntämällä omat virheet, kuten juuri kuuntelemattomuus tai pelko osaamattomuudesta.
Sanojen punnitus alkaa , kun niiden paino on tehnyt tulkitsijansa vastuulliseksi niiden käytöstä. Sanat muuttuu ajatusten kautta. Halvat joutaa arvottomina ja mitättöminä roskakoriin. Se mitä jää jäljelle, puhuu sinussa ja minussa elämää.