Presidentin virassa korostuu eräänlainen puolueettomuus. Presidentinhän on erottava puolueestaan ryhtyessään presidentiksi. Sotien jälkeisillä presidenteillemmä on ollut myös tarve korostaa sitä, etteivät ole puoluesidonnaisia eli halu näyttää, ettei ajateta vain oman väen etuja vaan koko kansan asiaa. Tämä on johtanut joissan tapauksissa jopa hieman huvittaviin irtiottoihin.
Ulkopuolinen olisi saattanut pitää esim. presidentti Kekkosta aikoinaan kommunistipuolueen ehdokkaana. Kekkonenhan ryhtyi moniin toimiin, jotka näyttivät ulospäin hyvinkin kommunistimyönteisiltä. Eräät hänen poliittiset virkanimityksensä ja Repo-radio kertoivat tästä, samoin järjestämänsä lastenkutsut. Kekkosen missiona voi tietysti nähdä takana kansan yhdistämisen, mutta samanlaista yhdistysmisaatetta Kekkosella ei ollut oikeiston suuntaan. Päinvastoin hän oli järjestelmällisesti varsin tyly oikeistoa kohtaan. Kekkonen oli kansanrintamiehiä.
Presidentti Ahtisaari puolestaan keksi maakuntamatkailun, jonka avulla hän pyrki lähentymään keskustalaista näkemystä Suomesta maakunnallisena yhteenliittymänä. Koivistoa monet pitävät puolestaan sisä- ja talouspoliittisesti varsin oikeistolaisena, mistä kertoo kaveruus Harri Holkerin ja sikariportaan miehien kanssa. Tarja Halonen on myös yrittänyt kovasti tehdä työtä sen puolesta, ettei hänen vanha vasemmistolainen imagonsa kovin loistaisi. Presidentti Paasikiven ulkopolitiikkaa ei voi myöskään nimittää kovin kokoomuslaiseksi.
Yllä olevat olivat vain hajaesimerkkejä kuvaamaan sitä, kuinka puolueuskollinen presidenttinä muuttuu muuksi tullakseen myös seuraavissa vaaleissa valituksi.
Voisi jopa ajatella, että kunkin oman puolueen kannalta olisi parempi, että presidentti olisi toisesta puolueesta, kun presidenteillä on vähän korostunut tapa suosia mieluummin muita kuin omia. Ei tämä tietysti ihan näin ole, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen totta. Kekkonenhan latisti oman puolueensa politiikan täysin johdettavakseen ja salli sitten itsensä suosia vasemmistopuoleita.
Kekkonen eroaa näistä muista presidenteistä juuri em. suhteessa. Kekkonen oli vallanhimoisin ja valtaa myös himokkaimmin käyttävä. Häne ei aina välittänyt laieista ja parlamnetarismin säännöistä, jos ne olivat esteinä omille pyrkimyksille. Muut sotien jälkeiset presidentit ovat vaalineet laillisuutta ja parlamentaarista demokratiaa.
Kekkonen nousi presidenttinä välillä myös pääministeriksi. Tämä tapahtui aina silloin, kun hän valitutti muodolliseksi pääministeriksi sätkynuken nimeltä Martti Miettunen. Kekkonen varmaan ihan piruuttaan valitsi Miettusen, kun tämä ulkoisesti muistutti häntä jonkinlaisessa pienoiskoossa. Kepulta löytyi myös muita poliittisia pellejä, joista Eino Uusitalo välillä unohti sen tärkeän periaatteen, ettei pidä ajatella mitään ellei ensin tarkista asiaa Kekkoselta. Uusitalohan meni typeryyttään ehdottelemaan toista itsenäisyyspäivää luulleessaan tietysti olevansa Kekkoselle mieliksi.
Ulkopuolinen olisi saattanut pitää esim. presidentti Kekkosta aikoinaan kommunistipuolueen ehdokkaana. Kekkonenhan ryhtyi moniin toimiin, jotka näyttivät ulospäin hyvinkin kommunistimyönteisiltä. Eräät hänen poliittiset virkanimityksensä ja Repo-radio kertoivat tästä, samoin järjestämänsä lastenkutsut. Kekkosen missiona voi tietysti nähdä takana kansan yhdistämisen, mutta samanlaista yhdistysmisaatetta Kekkosella ei ollut oikeiston suuntaan. Päinvastoin hän oli järjestelmällisesti varsin tyly oikeistoa kohtaan. Kekkonen oli kansanrintamiehiä.
Presidentti Ahtisaari puolestaan keksi maakuntamatkailun, jonka avulla hän pyrki lähentymään keskustalaista näkemystä Suomesta maakunnallisena yhteenliittymänä. Koivistoa monet pitävät puolestaan sisä- ja talouspoliittisesti varsin oikeistolaisena, mistä kertoo kaveruus Harri Holkerin ja sikariportaan miehien kanssa. Tarja Halonen on myös yrittänyt kovasti tehdä työtä sen puolesta, ettei hänen vanha vasemmistolainen imagonsa kovin loistaisi. Presidentti Paasikiven ulkopolitiikkaa ei voi myöskään nimittää kovin kokoomuslaiseksi.
Yllä olevat olivat vain hajaesimerkkejä kuvaamaan sitä, kuinka puolueuskollinen presidenttinä muuttuu muuksi tullakseen myös seuraavissa vaaleissa valituksi.
Voisi jopa ajatella, että kunkin oman puolueen kannalta olisi parempi, että presidentti olisi toisesta puolueesta, kun presidenteillä on vähän korostunut tapa suosia mieluummin muita kuin omia. Ei tämä tietysti ihan näin ole, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen totta. Kekkonenhan latisti oman puolueensa politiikan täysin johdettavakseen ja salli sitten itsensä suosia vasemmistopuoleita.
Kekkonen eroaa näistä muista presidenteistä juuri em. suhteessa. Kekkonen oli vallanhimoisin ja valtaa myös himokkaimmin käyttävä. Häne ei aina välittänyt laieista ja parlamnetarismin säännöistä, jos ne olivat esteinä omille pyrkimyksille. Muut sotien jälkeiset presidentit ovat vaalineet laillisuutta ja parlamentaarista demokratiaa.
Kekkonen nousi presidenttinä välillä myös pääministeriksi. Tämä tapahtui aina silloin, kun hän valitutti muodolliseksi pääministeriksi sätkynuken nimeltä Martti Miettunen. Kekkonen varmaan ihan piruuttaan valitsi Miettusen, kun tämä ulkoisesti muistutti häntä jonkinlaisessa pienoiskoossa. Kepulta löytyi myös muita poliittisia pellejä, joista Eino Uusitalo välillä unohti sen tärkeän periaatteen, ettei pidä ajatella mitään ellei ensin tarkista asiaa Kekkoselta. Uusitalohan meni typeryyttään ehdottelemaan toista itsenäisyyspäivää luulleessaan tietysti olevansa Kekkoselle mieliksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Voisi jopa ajatella, että kunkin oman puolueen kannalta olisi parempi, että presidentti olisi toisesta puolueesta, kun presidenteillä on vähän korostunut tapa suosia mieluummin muita kuin omia".
Noinhan se näyttää menevän. On se kummallinen olento tuo ihminen. Esim. Yhdysvalloista kai löytyy aika pitäviä tutkimustuloksia siitä, että puoluekannaltaan republikaani tuomari on paljon ankarampi toiselle republikaanille kuin demokraatti konsanaan.