Haluan kertoa isästäni, hänen elämästään, hänen minuudestaan.

Isäni oli hyvä ihminen, niin hyvä, että hänen kaltaistaan on vaikea, jos ei mahdotonta löytää. Tämä kertomus ei ole tarkoitettu niille jotka eivät osaa tai jaksa lukea kahta riviä enempää.
Hän antoi kaiken sille joka jotain tarvitsi. Hän antoi rahaa sitä tarvitsevalle. Hän antoi ruokaa sitä tarvitsevalle. Hän antoi kaikkea jos joku jotain keksi pyytää. Hän antoi autonsa tyttärelleen koska hän sitä tarvitsi. Taulut seinältä, astiat kaapista, osti puhelimet, nettiliittymät, tietokoneet lapsilleen, hän antoi vaikka housunsa jos joku niitä tarvitsi. Hän auttoi naapureita kaikessa missä he ikinä apua tarvitsivat.

Hän olisi kävellyt vaikka rovioon lastensa puolesta. Hän ei koskaan, siis ei koskaan sanonut ei, kun häneltä pyydettiin apua. Silti hän eli onnellista ja toivon täytteistä elämää. Hänellä oli kaikkea jota hän elääkseen tarvitsi. Varakas hän ei ollut mutta piti aina huolen siitä, että toisilla ihmisillä oli asiat hyvin. Hänellä oli testin mukaan hyvin korkea älykkyysosamäärä. ÄO 147 on sellainen saldo johon harva yltää. Hän oli teknisesti ja kielellisesti hyvin lahjakas. Hänellä oli varsin mittava koulutus- ja työhistoria. Hän oli erittäin hyvä keskustelija. Hän kykeni keskustelemaan kaikkien ihmisten kanssa kiihkottomasti katsomatta poliittista taustaa. Hän rakensi siltoja erilaisten elämänkatsomusten välille, ei rikkonut niitä.

Nyt hän on pois tästä maailmasta eikä enää voi auttaa ja tehdä hyvää muille mutta muisto, jonka hän jätti jälkeensä, elää edelleen. Poliittiselta suuntaukseltaan hän oli perussuomalainen koska hän katsoi, että perussuomalaisuus oli ainoa poliittinen suuntaus joka tuki hänen identiteettiään edes jossain määrin. Siispä minäkin olen perussuomalainen, tosin samanlaiseen hyvyyteen, anteliaisuuteen ja avarakatseisuuteen en koskaan tule kykenemään. Pahuutta, suoranaista pahuutta hän sen sijaan vihasi.

Siispä heitän kultaisen hilepölyn hänen päälleen. Ikäväni on suunnattoman suuri.