Ei, ei nyt, en tahdo menettää järkeäni!

Lyhyesti ja ytimekkäästi; toiset lapset pahoinpitelivät minua lapsena monilla niin henkisillä kuin fyysisilläkin tavoilla, äitini oli jonkin sortin sadisti / häiriintynyt kusipää, rippikoulupappi ahdisteli minua kun olin 15v ja kaiken lisäksi elin aina köyhyydessä. Luulin pitkään että kestäisin kaiken jos en ajattelisi sitä vaan ohittaisin totuuden. Nyt tässä joulun alla olen huomannut alkavani säröillä. Olen 22v nainen ja asun omillani. Vietän joulun yksin kuten aina.
Tuli yhtäkkiä niin suuri ahdistuksen hyökyaalto että tuntui ettei henki kulje. Oli vain pakko maata maassa selällään voimattomana ja kirkua täyttä kurkkua. Sen jälkeen kaikki vanhat asiat ovat alkaneet palata mieleeni yksityiskohtaisesti ja kirkkaasti. Tälläkin hetkellä kuulen kuinka ne viisi lasta lauloivat pilkkalaulua minusta. Ja miten ne käskivät minun tappaa itseni jonka jälkeen isoin heistä löi minua nyrkillä lujaa kasvoihin. Haistan raudan tuoksunkin. Kuin kaikki olisi tapahtunut äsken vaikka siitä on niin kauan. Kirkkain ja vastenmielisin on kuitenkin se kun äiti pakotti minut nukkumaan sänkyyn jonka jalkoja hän oli viilannut jotta nukkumiseni tuntuisi mahdollisimman inhottavalta. Sitten hän alkoi lukea ns ”iltasatua” joka oli oikeasti pelkkää sadismia. Hän oli itse piirtänyt, kirjoittanut ja ommellut kirjan nimeltä ”Universumin Pahansuopa Tyttö”. Hän sanoi sen kertovan minusta mutta oikeasti se taisi olla hänen fantasiansa siitä millaiseksi hän halusi minun kasvavan. Se oli ihan kamala tarina, se oli ihan sairas. Se oli hyvin traumaattinen, varsinkin kun olin silloin 4-vuotias. Rippikoulu oli kamalaa. Pappi oli paikkakunnalla hyvin pidetty mies jonka vuoksi en kertonut ahdistelusta koska A) kukaan ei olisi uskonut minua B) minulla ei ole muita vanhempia kuin äiti eikä hän olisi edes välittänyt C) olin opetellut laittamaan kampoihin ja huomasin osaavani puolustaa ja huolehtia itsestäni niin ettei mies päässyt minuun käsiksi. Erosin tietty kirkosta heti kun täytin 18 ja risat. Köyhyys on aina ollut varjona niskassani niin lapsena kuin nyt itsenäistyneellä aikuisellakin.
Pointti on siis, että olen alkanut kuulla ivanaurua, pilkkanimiä ja äitini mielipuolista räkätystä pääni sisällä. Tänään mielessäni hetkeksi sumeni ja sitten havahduin tajuamaan että olin mennyt nurkkaan sikiöasentoon. Hyräilin jotain outoa laulua hennolla pikkulasta muistuttavalla äänellä ja itkin ja keinuin holtittomasti puolelta toiselle. Se oli kammottavaa. Nyt pelkään ihan tosissani että mikä minussa on mennyt palasiksi. En tiedä olenko masentunut, luulen että tämä on jotain muuta. Joskus aikoinaan se ehkä olikin masennusta mutta nyt en tiedä. Olen jotenkin turtunut ja mennyt ontoksi. Ensin oli meteliä ja nyt liiankin hiljaista. Toisinaan itken ja nauran hysteerisesti vuorotellen kuin jokin seinähullu.

Joten apua, mitä tämä voisi olla? En minä voi olla menossa rikki, en voi. Olen viimeinkin saanut oman elämäni niin eihän tässä voi käydä niin että sekoan ja sen jälkeen elämäni on täysin mennyttä!