Heips!
Täällähän taitaa olla kaltaisiani ex-lestadiolaisa tallaajia. =)
Lohdullista huomata, että muilla on samanlaisia tuntemuksia, kuin itselläni.
25 vuotta liikkeen piirissä. Vuosia kestänyt vaikea erkaantumisvaihe. Mielen ailahtelut laidasta laitaan. Pelko yksin jäämisestä.
Helvetinpelko.
Enpä kenenkään toivoisi joutuvan niin vaikeaan tilanteeseen. Seinä takana pystyssä. Seinä edessä pystyssä.
Taaksepäin katsoessani totean, ettei kukaan saisi joutua kasvamaan niin ahdistavassa, turvattomassa kodissa, kuin me kasvoimme.
Uusia sisaruksia vuoden välein. Muisto siitä, kuinka pelkäsin jo aivan pienenä, että äiti on taas raskaana.
Ei pystynyt hoitamaan entisiäkään. Uskonnon tuomat ristiriidat vanhempien välillä ja sitä myöten vanhempien erittäin kärjistyneet välit.
Eipä kotona juuri rakkautta nähty. Sitäkin enemmän äidin raivokohtauksia, isän syrjäänvetäytymistä, nälkää, sisarusten tappeluita.
Lapsena alkanut vaikea unettomuus, johon tarjottiin hoitokeinoksi syntien anteeksiantoa...=PP (ei vanhemmille tullut mieleenkään, että lapsi voi oireilla psyykkisesti turvattomuuden, ristiriitojen takia.)
Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Kasva siinä ympäristössä eheäksi ihmiseksi. Harva pystyy. Murrosiässä uhkailuja koulukodilla, rauhanyhdistyksen johtokunnan puhutteluilla, ties millä.
Ja se sattui.
Koulukiusaamista uskonnon/ lapsimäärän takia.
Ja uusia lapsia siihen kaaokseen. Uskonto velvoitti. Siitäkin huolimatta, että äitini oli sanonut lääkärille, että hän kokee itsensä eläimeksi jatkuvien synnytysten takia.
Mutta mitäpä ei ihminen taivaspaikan eteen tekisi...
Olen nyt ollu n. 7 vuotta omillani. Nyt voin sanoa, että se *uskon kieltäminen* oli yksi elämäni tärkein päätös. En olisi hengissä enää, jos olisin jäänyt siihen porukkaan.
Ei elämä ruusuilla tanssimiseksi ole muuttunut. Mutta parempia, aidompia ystäviä tällä puolella aitaa on ollut. Ei tarvitse esittää parempaa, mitä on. Ei väkinäisiä seuroissakäyntejä. Ei joukkohurmoksisia anteeksipyyntö-iltakyliä/ raamattuluokkia.
Jotakin on menneestä jäänyt: Kuuntelen päivittäin mm. aamuhartauden. Virret tuovat muiston niistä hyvistä hetkistä, joita oli. (Oli niitäkin).
Ja hillitön suorittamispakko. Kun ei muuten arvostusta kotona saanut, oli pakko tekemisen kautta ansaita huomio ja kiitos. Ankaruus itseään kohtaan. (ei hyvä)
Jatkuva vertailu suhteessa oma minä/muut. Mitä muut ajattelevat minusta...
Tuskin olen ainoa, joka kipuilee menneisyytensä kanssa.Toivoo löytävänsä ihmisen, joka on kenties elänyt samanlaisessa hengellisessä ympäristössä. Joka ymmärtäisi välillä pintaan väkisinkin nousevia tunteita.
Mutta elämä jatkuu. Katkeruus ei auta mitään. Anteeksikaan en
osaa antaa. Vika ei varmaankaan ollut vanhemmissani: vika oli uskonnossa, aivopesussa.
Vanhempani olivat vain liian heikkoja sanomaan ei ja näkemään systeemin järjettömyyden.
Rohkaisun sana kaikille samojen asioiden kanssa painiville: Kuuntele itseäsi. Älä anna muiden painostuksen vaikuttaa päätökseesi lähteä. Elämää on tälläkin puolella aitaa. Parempi lähteä, kuin kitua ahdistavassa ilmapiirissä.
Täällähän taitaa olla kaltaisiani ex-lestadiolaisa tallaajia. =)
Lohdullista huomata, että muilla on samanlaisia tuntemuksia, kuin itselläni.
25 vuotta liikkeen piirissä. Vuosia kestänyt vaikea erkaantumisvaihe. Mielen ailahtelut laidasta laitaan. Pelko yksin jäämisestä.
Helvetinpelko.
Enpä kenenkään toivoisi joutuvan niin vaikeaan tilanteeseen. Seinä takana pystyssä. Seinä edessä pystyssä.
Taaksepäin katsoessani totean, ettei kukaan saisi joutua kasvamaan niin ahdistavassa, turvattomassa kodissa, kuin me kasvoimme.
Uusia sisaruksia vuoden välein. Muisto siitä, kuinka pelkäsin jo aivan pienenä, että äiti on taas raskaana.
Ei pystynyt hoitamaan entisiäkään. Uskonnon tuomat ristiriidat vanhempien välillä ja sitä myöten vanhempien erittäin kärjistyneet välit.
Eipä kotona juuri rakkautta nähty. Sitäkin enemmän äidin raivokohtauksia, isän syrjäänvetäytymistä, nälkää, sisarusten tappeluita.
Lapsena alkanut vaikea unettomuus, johon tarjottiin hoitokeinoksi syntien anteeksiantoa...=PP (ei vanhemmille tullut mieleenkään, että lapsi voi oireilla psyykkisesti turvattomuuden, ristiriitojen takia.)
Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Kasva siinä ympäristössä eheäksi ihmiseksi. Harva pystyy. Murrosiässä uhkailuja koulukodilla, rauhanyhdistyksen johtokunnan puhutteluilla, ties millä.
Ja se sattui.
Koulukiusaamista uskonnon/ lapsimäärän takia.
Ja uusia lapsia siihen kaaokseen. Uskonto velvoitti. Siitäkin huolimatta, että äitini oli sanonut lääkärille, että hän kokee itsensä eläimeksi jatkuvien synnytysten takia.
Mutta mitäpä ei ihminen taivaspaikan eteen tekisi...
Olen nyt ollu n. 7 vuotta omillani. Nyt voin sanoa, että se *uskon kieltäminen* oli yksi elämäni tärkein päätös. En olisi hengissä enää, jos olisin jäänyt siihen porukkaan.
Ei elämä ruusuilla tanssimiseksi ole muuttunut. Mutta parempia, aidompia ystäviä tällä puolella aitaa on ollut. Ei tarvitse esittää parempaa, mitä on. Ei väkinäisiä seuroissakäyntejä. Ei joukkohurmoksisia anteeksipyyntö-iltakyliä/ raamattuluokkia.
Jotakin on menneestä jäänyt: Kuuntelen päivittäin mm. aamuhartauden. Virret tuovat muiston niistä hyvistä hetkistä, joita oli. (Oli niitäkin).
Ja hillitön suorittamispakko. Kun ei muuten arvostusta kotona saanut, oli pakko tekemisen kautta ansaita huomio ja kiitos. Ankaruus itseään kohtaan. (ei hyvä)
Jatkuva vertailu suhteessa oma minä/muut. Mitä muut ajattelevat minusta...
Tuskin olen ainoa, joka kipuilee menneisyytensä kanssa.Toivoo löytävänsä ihmisen, joka on kenties elänyt samanlaisessa hengellisessä ympäristössä. Joka ymmärtäisi välillä pintaan väkisinkin nousevia tunteita.
Mutta elämä jatkuu. Katkeruus ei auta mitään. Anteeksikaan en
osaa antaa. Vika ei varmaankaan ollut vanhemmissani: vika oli uskonnossa, aivopesussa.
Vanhempani olivat vain liian heikkoja sanomaan ei ja näkemään systeemin järjettömyyden.
Rohkaisun sana kaikille samojen asioiden kanssa painiville: Kuuntele itseäsi. Älä anna muiden painostuksen vaikuttaa päätökseesi lähteä. Elämää on tälläkin puolella aitaa. Parempi lähteä, kuin kitua ahdistavassa ilmapiirissä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aivan kuin omia asioitani olisin lukenut.
"Mutta mitäpä ei ihminen taivaspaikan eteen tekisi..."
Aivan niin! Näinhän lestadiolaisuudessa opetetaan ajattelemaan. Eihän se ole meidän lasten vika joutua kokemaan sitä mitä olemme kokeneet. Eikä varmasti jokainen joudu lestadiolaisena samanlaiseen elämäntilanteeseen. Näen asian siten, että kaikilla ei ole rohkeutta katsoa asioita silmästä silmään siinä pelossa, että menettää taivaspaikkansa. Jotkut ovat hyvinkin onnellisia lestadiolaisina. Minä ja sinä emme olleet. Ja ei moni muukaan...
"Tuskin olen ainoa.."
"Kuuntele itseäsi. Älä anna muiden painostuksen vaikuttaa päätökseesi lähteä. Elämää on tälläkin puolella aitaa. Parempi lähteä, kuin kitua ahdistavassa ilmapiirissä."
Olet vahva ihminen! Ei elämää ole tarkoitettu elämään ainaisessa pelossa ja ahdistuksessa. Jos joku asia alkaa ahdistamaan, siitä on päästävä eroon, tai otettava välimatkaa. Aika sitten näyttää, kumpi ratkaisu tuntuu oikeammalta. Itselleni oikeampi vaihtoehto kokonaisuus huomioon ottaen oli se, että erosin vanhoillislestadiolaisuudesta. En kieltänyt uskoa!
Rohkaisuksi sanon sinulle että et todella ole yksin! Meitä on paljon. Mutta kaikki eivät osaa/uskalla pukea asioita sanoiksi. Itse tunnen olevani paljon vahvempi ratkaisuni jälkeen ja ehjempi ihmisenä. Uskallan olla sitä mitä oikeasti olen, eikä tarvitse esittää kenellekään. Ei kenenkään elämää ole tarkoitettu kärsimykseksi, vaikka ei se helppoa todellakaan ole nytkään tämä elämä, mutta sentään on halu elää!! Huomaan, että minullakin on joku paikka, joku tehtävä täällä.
Toivon sinulle voimia ja ystäviä!
Tuo on niin tuttua ajatelmaa, tuo helvetin pelko varsinkin. Minä uskon Jumalaan ja vahvasti uskonkin, uskon Raamattuun ja uskon Jumalan olevan armollinen. En usko, että hän on rankaiseva ja paha, kuten olen oppinut vl-liikkeessä. Vl-liikkeessä olen oppinut, että Jumala pakottaa naisen olemaan vahva viimeiseen asti ja synnyttämään monia lapsia, vl-opissa Jumala on ankara, sillä siinä Jumala ei päästä taivaaseen ketään muita, kuin vanhoillislestadiolaisia. Ehkäisykielto on kauhea kielto ja ehkä siinä on menty joissakin tapauksissa tekemään syntiä, kun ei olla annettu väsyneen äidin ehkäistä lasten tuloa? Vl-opin mukaan Jumala on jotenkin pelottava eikä armollinen?
Vanhoillislestadiolaisuus sitoo jäsenensä tiukasti uskontoon. Ja ikinä et saa kyseenalaistaa mitään. Jos itse sanon, että en halua useita lapsia, en suostu siihen, niin minua pidetään huonona uskovaisena. Tv:tä ei saa olla, seuroissa pitää juosta joka kerta, muuten aletaan kyselemään, miksi et käy siellä, kaikki ei tosin aattele näin, koska ei se seuroissa käynti ole mikään harrastus. Ikävintä on, kun tuomitaan muulla tavalla uskovat helvettiin automaattisesti. Moni vl ihmettelee, miksi vanhoillislestadiolaisuus on suosituin keskustelupalsta miltei joka päivä. juuri siksi, kun ihmiset eivät tajua vl-oppia.
Itse koen vl-uskossa vaikeana, kun ei saa katsella toisin uskovia vastakkaista sukupuoltaolevaa, ei saa käyttää hillitysti meikkiä, ei saa kuunnella kauniita lauluja, siis jotain herttasia popsävellyksiä, ei saa katsoa joskus jotain hyvää ohjelmaa tv:stä, ei saa ehkäistä jos olisi psyykkisesti aivan loppu saamaan lisää lapsia, ja ei saa ikinä kyseenalaistaa oppia...muualla kuin netissä sitä ei voi tehdä. Mutta kun niin moni asia mikä tekee autuaaksi vl-opin mukaan on kiinni ulkoisista asioista, kuten meikistä ja siinä unohtuu se todellinen usko eli usko Jumalaan ihan itse, omassa sydämessään. Se riittää Raamatun mukaan se oma usko ja syntien sovitus, ei siinä tarvitsisi olla sääntöjä, että tv ja ehkäsiy ja meikki kiellettyjä, ne ovat lakihenkisyyttä. Miten vl-opista pääsit eroon? Eikö tullut moni puhumaan, etttä tiedäthän että vain tämä usko vie perille ja muut vie kadotukseen, ethän sinä hyvä veli sitä halua...?
Onnekseni säästyin "uskonveljien" puhuttelulta. Muutin kotoa heti peruskoulun jälkeen. Oikeastaan kukaan ei tainnut tietää tilanteestani. Kotipuoleen oli olemattomat välit. Asuin yksin. Hyviä ystäviä ei ns. uskovaisissa ollut. Pikkuhiljaa jätin käymättä seuroissa.
Jossakin vaiheessa eräs perheenäiti kysyi, mikä minun tilanteeni on. Vastasin, että haluan miettiä asioita rauhassa. Että on turha tulla kenenkään puhuttelemaan minua. Eikä tullut.
Monilla lestadiolaisuudesta lähteneellä syynä eroon on ollut puolison löytyminen "epäuskoisten joukosta".
Minulla tilanteessen ajoi hillitön ahdistus uskovaisten parissa. En jaksanut hymyillä enkä tervehtiä seuroissa jokaista ihmistä.
Se sosiaalinen piiri, missä uskovaiset pyörivät, ei ole aito, luontevasti muodostunut yhteisö.
Useimmilla taitaa olla tilanne, että uskonnon nimissä pyöritään samoissa porukoissa. Vaikkei yhtään varsinaista ystävää olisikaan.
Minä halusin jotakin enemmän.
Menneisyysdestä johtuu suuri sitoutumiskammoni. Uskovaista naista en voi puolisokseni ajatella. Toisaalta en ns. tavallista tallaajaakaan halua.
Ajattelutapani asioista on niin erilainen. Ja sitä ymmärtää parhaiten samat koulut käynyt ihminen.
Mutta elän toivossa... ;)
Samat asiat olen kokenut ja päässyt 99% irti.
Yksi asia tuli mieleeni, minä sain lapsenlapsen.
Hän on nyt 1,3v. Lastenlauluja tai mitä tahansa musiikkia, dingdongia tulee, niin hän alkaa rytmikkäästi liikkumaan. TANSSIHAN OLI PAHINTA SYNTIÄ, JOSTA JOUTUU TULIMEREEN!
Ei todella. Vl pyrkii torjumaan kaikki inhimmillisen ihmisen luonnoliset toiminnot!
Jep. Tulipahan tanssimisesta mieleen: Kuulemma jokaisella lestadiolaisella omatunto sanoo, että tanssiminen on syntiä. Varmasti sanookin, kun on 20 vuotta kuullut seuroissa näin saarnattavan. =(
Muistan lapsena kyläreissut kaverin luokse. Kaverilla oli siellä Aku Ankkoja. Minä en niitä lukenut. Omatuntoni sanoi, että ko. lehti on syntiä.
Ja mistä omatuntoni oli moisen ajatuksen saanut?
Siitä, kun kotona Aku Ankkaa pidettiin syntinä!
Herääkin kysymys, missä määrin omatunto on manipuloitavissa.
Aika paljossa, väittäisin.
Muistanpa 16 vuotiaana eräät syntymäpäivät. Opiskelukaverini oli leiponut rommikakkua. En syönyt ko. kakkua, koska omatuntoni sanoi, että alkoholi on syntiä! Ja kakussa ei taatusti paistamisen jälkeen ollut alkoholia promilleakaan.
Eli: mikä on Vl:ien monesti mainitsema omatunto?
Uskonto on pitkälti aivopesua, ikävä kyllä
Ymmärrän hyvin mistä on kysymys.Vaikka en lapsena kasvanutkaan uskovassa kodissa mutta uskoon tultuani liityin helluntaiseurakuntaan.Siellä koin piankin ahdistusta ja epäoikeudenmukaista kohtelua, jopa sellaista mikä oli Ruotsin lain vastaista.
Minun oli pakko lähteä pois.Olin pois noin kymmenen vuotta ja jälleen koin samaa ahdistavaa ilmapiiriä, oli pakko poistua jälleen.
Viisi vuotta sitten jälleen palasin ja menin jäseneksi mutta pian sain kohdata samat vaikeudet, tällä kertaa vieläkin pahempina.
Minua on uhattu jopa poliisilla, kun olen avoimesti sanonut mielipiteitäni.
Tämä kaikki on kuitenkin vain lujittanut uskoani elävään Jeesukseen Kristukseen, sillä kaiken tämän kauheuden jälkeen olen perehtynyt sitäkin enemmän Jumalan sanan tutkimiseen ja päivittäiseen rukoukseen Hänen edessään.
Mikähän siellä helluntaiseurakunnassa mahtoi olla ruotsin lain vastaista?
Kirjoituksesi oli vakavaa elämän tuskaa huokuva. Monien uskonnollisten yhtöisöjen piirissä on ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan samaa, joskin jokainen kantaa tuskansa itse, ja sivullisena voi vain lohduttaa, että ei ole pakko jäädä sinne missä ei ole hyvä olla.
Se on ainut tapa säilyttää mielen ja ruuminkin terveys jotakuinkin. Monet ovat yhteisöihinsä sitoutuneita ja siksi irtoutuminen on vaikeaa. Virkavallankin apuun voisi turvata, vaikkakin se uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna ei olisikaan suotavaa; mitä en kyllä ymmärrä, koska uskonnollisenkin ihmisen on taivuttava olevien lakien alle; johan sen Raamattukin selvästi ilmaisee.
Lasten kärsimykset ovat järkyttäviä ja vanhempien vastuun puuttuminen tavalla ja toisella tekee monista raajarikkoja loppu elämäksi. On hyvä että kirjoitat asiasta täällä. Moni tarvitsee sen rohkaisun; jaksaakseen itse tehdä ratkaisuja.
Toivon kuitenkin koko sydämestäni, ettei kukaan kiusattu ja näissä vaikeuksissa rääkkääntynyt ihminen erehtyisi koskaan luulemaan; että Jumala on rääkkämisten ja fanaattisten toimintojen aikaansaaja ja vaatija; vaan syy on ihmisen omassa kieroutuneessa näkemyksessä ja sairaalloisessa alistamisen halussa olevien luuloissa.
Se Jumala-kuva, minkä kaikki elämää tuhoavat säännöt luovat vilpittömille ohjattavissa oleville ihmisille; ei ole Jumalan kuva laisinkaan, vaan sairaan ihmisen vääristynyt kuva, hänen omasta sisäisestä maailmastaan, jonka pitäisi päästä paranemaan, että Jumalakin saisi oikeat kasvot.
Monet yhteisöt ovat perin omiansa puolustavia ja ulkoapäinkin tuleva kritiikki koetaan yleensä vihollisen hyökkäyksinä, niissäkin kohdin, missä tervettä ojentautumista tarvittaisiin. Kyseenalaistamisen ja arvostelun oikeudet ovat
Raamatullisia punnitsemiskeinoja.
Elleivät hurskailtakaan näyttävät ja vaikuttavat vaatimukset ja tavat täytä Raamatun kokonaisvaltaista testiä, ei niitä silloin sovi ottaa terveellisiksi kristillisiksi käyttäyttäytymismalleiksi, vaan ne on hyljättävä kelvottomina ja tuhoavina malleina.
Jumala on Rakkauden raittiuden ja rohkeuden Jumala, vielä tnäänkin. Saakoon Rohkeus vallita Rakkauden ja RAITTIUDEN SAAVUTTAMISEKSI.