Minusta on alkanut tuntua siltä että masennusta diagnosoidaan paljon väärin. Sen kriteerit eri lääkäreillä ovat erilaisia ja perustuvat subjektiiviseen arvioon.
Kun ihminen joutuu psykiatriseen järjestelmään siellä voi tapahtua ihan mitä vaan, järjestelmä pyörii itse hoito organisaation ehdoilla johon potilaat sopeutetaan nopeasti valmiisiin hoitokaavioihin. Jokaiselle täytyy saada papereihin joku diagnoosi jota sitten aletaan hoitaa, kun ei muuta keksitä masennus on aina käypä joka tilanteeseen.
Kaikkein järkyttävintä on järjestelmän holhoava ja pakottava ote ihmisiin jotka kerran ovat laitettu siihen pyörimään. Eihän terveyskeskuksestakaan lääkärit soittele potilaiden perään ja pakota tulemaan hoitoihin eikä siellä pakoteta syömään lääkkeitä vasten tahtoa kuten psykiatriassa tapahtuu yleisesti.
Kun ihminen joutuu psykiatriseen järjestelmään siellä voi tapahtua ihan mitä vaan, järjestelmä pyörii itse hoito organisaation ehdoilla johon potilaat sopeutetaan nopeasti valmiisiin hoitokaavioihin. Jokaiselle täytyy saada papereihin joku diagnoosi jota sitten aletaan hoitaa, kun ei muuta keksitä masennus on aina käypä joka tilanteeseen.
Kaikkein järkyttävintä on järjestelmän holhoava ja pakottava ote ihmisiin jotka kerran ovat laitettu siihen pyörimään. Eihän terveyskeskuksestakaan lääkärit soittele potilaiden perään ja pakota tulemaan hoitoihin eikä siellä pakoteta syömään lääkkeitä vasten tahtoa kuten psykiatriassa tapahtuu yleisesti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Juurikin näin. Mutta muutama huomio. Psykiatria ei ole terveydenhuoltoa vaan sosiaalikontrollia. Poliisi kyllä tulee ihmisten oven taakse, kun heillä on niin sanotusti asiaa. Koska psykiatrian tarkoitus on kontrolloida ja rangaista yhteiskunnan ei-toivottuja, on heillä käytössään pakottamisoikeudet. Tämä on tietenkin vastoin Suomen perustuslakia ja kansainvälistä ihmisoikeusjulistusta, mutta ei siitä kukaan välitä. Huomaa, että myös kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) Haagissa epäsuorasti tukee psykiatrian rikoksia ihmisyyttä vastaan pysymällä hiljaa. Valittaminen ICC:hen on turhaa.
Toiseksi, masentuneisuuden/surun oikeasta tai väärästä diagnosoimisesta väitteleminen on absurdia, koska masentuneisuus/suru ei ole sairaus vaan ihmisreaktio elämään. Masentuneisuus/suru tarkoittaa joka ihmisille vähän eri asiaa samalla tavalla kuin rakkaus. Mitä on rakkaus? Kaikilla on oma kuvaus siitä mitä rakkauteen kuuluu, miltä se tuntuu ja niin edelleen. Sama koskee masentuneisuutta/surua. Toisin sanoen se on täysin subjektiivista, kuten osasitkin huomata.
Psykiatrian puolella huolestuneisuuttakin väitettiin ahdistukseksi.
Aika erikoista tulkintaa kun miettii että jos esim. valtion johto on vaikka huolissaan jostain maailman tilanteesta niin ei kait se sentään tarkoita että nuo johtajat olisivat ahdistuneita.
Omituinen käsitys hoitohenkilökunnalla.
Sitä se juuri tarkoittaa, jos asiaan kysytään kantaa psykiatrian puolelta tai sitten vastaus riippuu siitä kuka on kysymässä.
Niin diagnosoidaan ja samoin monia muita häiriöitä. Sellainen tutkimuskin on tehny jonka mukaan psykitrien on vaikeaa erottaa terveitä ja sairaita potilaita toisistaan. Tutkimus tehtiin skitsofreenikoilla. Siinä arveltiin, että kun psykiatrit ovat niin paljon tekemisissä mt-ongelmien kanssa he alkavat nähdä mielenterveydenhäiriöitä sielläkin missä niitä ei ole. Googlesta löytyy ainakin englanniksi tämä tutkimus. Muutenkin on todella subjektiivista lähteä arvioimaan ihmisiä ja häiriöiden kriteerit ovat tulkinnanvaraisia. Mielestäni ylipäätään psykiatriassa homma on mennyt monessa kohtaa enemmän ihmisten lokerointiin kuin auttamiseen. Persoonallisuushäiriöissä on paljon todella turhia diagnooseja jotka vain leimaavat potilaita. Lisäksi esimerkiksi ahdistuneisuushäiriö diagnoosi tuntuu monessa tilanteessa hölmöltä. Ahdistuneisuus on ikävä ja vakava ongelma, mutta lähes kaikilla sen syynä on jokin elämäntapahtuma. Ikävissä elämäntilanteissa on normaalia olla ahdistunut, joten ihmettelen miksi se pitää diagnosoida häiriöksi. Häiriintyneempää olisi ettei ahdistuisi kun siihen on syytä. Miksei sitä voisi vain kirjata papereihin siihen tyyliin että ”ahdistunut elämäntilanteen seurauksena”.
Mä olen myös lukenut noista jutuista että näkee jotain myös siellä missä sitä ei ole, tässä tapauksessa niitä mieleterveysongelmia/-ongelmaisia.
Tuli vaan huvittava ajatus mieleen että onko heilläkin jo siinä vaiheessa sitten joku vainoharhaisuus päällä, kun kuvittelee jotain mitä ei ole....
Nyt on pakko kysyä, miten täysin normaalit ja terveet päätyvät psykiatrisen hoidon piiriin. Miten nämä hoidettavat valikoidaan? Miksi minä olen jäänyt kyseisestä hoidosta kokonaan osattomaksi? On varmasti ollut itsellänikin vaikeita tilanteita ja kovia kokemuksia, surua ja masennusta, mutta eipä ole muuta apua löytynyt kuin korkeintaan ystävän lämmintä kättä.
Siis miten psykiatrisen hoidon piiriin pääsee?
Pienemmillä paikkakunnilla pääsee ainakin helpommin hoitoon, isommissa kaupungeissa se on paljon vaikeampaa. Lapset ja nuoret pääsevät myös helpommin kuin aikuiset. Ja yksityiselle pääsee kuka tahansa joka pystyy maksamaan siitä. Riippuu tietysti lääkäristäkin kuinka helposti. Onko sinun toimintakykysi pysynyt hyvänä? Silloin on vaikeampi päästä jos kykenee käymään töissä.
Kliinisen depression kappa-arvo on DSM-V mukaan 0.32 eli kyseisen häiriön reliabiliteetti on tiukempien kriteerien mukaan olematon. Oikeastaan hyvin harva psykiatrisista diagnooseista on edes diagnosointihetkellä (ns. oireethan ovat yksilöllisiä ja kehittyvät ajan kanssa eri tavoin, joten ajan kulku laskee diagnoosien luotettavuutta entisestään) niin luotettava, että sitä oltaisiin aikaisemmin edes pidetty varteen otettavan luotettavana diagnoosina. Esimerkiksi DSM-III työryhmän puheenjohtajana toiminut Allen Frances on moittinut nykyisten diagnoosien reliabiliteetin tulkintaa. Käytännössä alle 0.6 kappa-arvoa olisi aikaisemmin pidetty olemattomana, ja oikeastaan melkein kaikki yleisimmät häiriöt ja mielisairaudet ovat kappa-arvoltaan raskaasti alle tuon rajan siitäkin huolimatta, että noissa tutkimuksissa käytetään erittäin koulutettuja asiantuntijoita ja valikoitua, ehkä tavallista stereotyyppisempaa potilasaineistoa. Todellisuudessa diagnooseja tekee kuitenkin usein kokemattomat, kiireiset psykiatrit, joilla ei ole aikaa eikä mielenkiintoa edes perehtyä potilaidensa ongelmiin. Asiaa havainnollistaakseni voit pistää simpansseja tulkitsemaan oireita, ja he saavat yhtä lähes suurella tai suuremmalla todennäköisyydellä saman diagnoosin kuin kaksi psykiatria. Ehkä sinä olet niin auktoriteettiuskoinen, että uskot vahvasti simpanssien kykyyn erottaa poikkeavat normaaleista ja sairaat terveistä, mutta älä oleta, että kaikki olisivat yhtä hölmöjä ja kykenemättömiä omaan ajatteluun.
https://www.huffpost.com/entry/dsm-5-reliability-tests_b_1490857?guccounter=1&guce_referrer=aHR0cHM6Ly93d3cuZ29vZ2xlLmNvbS8&guce_referrer_sig=AQAAAJA6Wk1GQmgZfv_zW_QcLolgvKE8UyznjmwamhWOgPWZRCZSJqVkS_dkhQetgd858mh6vNxw3DZDBfooYRHT5-tjWJuLgiD618xnxibdvIKBsis6cFnNlSa1smYh9DR9z2opWRkDwtIb9FXqfYTd_n8fGWgG4Kj838xeLZeVlNKM
Vuosien varrella olen huomannut että kerran kun hoidon piiriin " pääsee " niin sinne jää jumiin pyörimään vuosikausiksi.
Hoidettavia ei varmaankaan erityisemmin valikoida, sinne ajaudutaan.
Kun potilaat lääkitään riittävän tukevasti niin pelkästään jo oireet joita lääkkeet aiheuttavat, riittävät hoitokierteen jatkumiseen. Tämä on valitettava totuus.
Itse voin myöntää omalta kohdaltani että aikoinaan olin liian heikko henkisesti ja heittäydyin muiden armoille, eli en laittanut vastaan kun haluttiin alkaa " hoitaa ".
Kun sitten haluaa systeemistä irtautua niin herkästi hoitava taho alkaa väittää että on sairaudentunnoton eikä muka ymmärrä itse että tarvitsee hoitoa.
Voisi sanoa että siinä vaiheessa kun ihminen on heikoimmillaan ja on paha olla niin herkemmin joutuu tuohon kierteeseen.
Jälkeenpäin voin sanoa että sen verran opin vuosien aikana että enää en koskaan " antaudu " ihan herkästi hoidettavaksi.
Periaatteessa vastaisin kysyjälle kuinka hoitoon pääsee, että ennemminkin sinne joutuu.
Sinänsä sitä vastaan ei ole pahaa sanottavaa jos ihminen on oikeasti hoidon tarpeessa ja hoito osataan toteuttaa selkein perustein ja järkeä käyttäen.
Feikkaa, sheikkaa vaa, vähä hullumpaa kandee aina olla.
pitää paikkaansa, täälläkin salossa yksi kermaperse masennuspotilas vaan valittaa eikä tee yhtään mitään.