Muistatko ne päivät? Ne lukemattomat päivät, jotka sitten luisuivatkin pois, yhtäkki´sesti kuin käärme ne olivat poissa. Olit poissa. Luulin, etten koskaan voisi unohtaa sinua ja antaa itselleni anteeksi. Mitäkö? Sitä, etten thnyt mitään. Annoin vain kaiken lähteä, liukua pois, kuolla.
Silloin joskus, kun näin sinusta vilauksen, hain katsettasi. Hain sinua, mutta olit jo mennyt, etkä koskaan tulisi takaisin. Tiedän nyt, kuka minä olen. Mutta kuka sinä olit ja kuka sinä olet? Jäit vaivaamaan. Hassua, että sanon näin, sillä eihän sääntöjen mukaan näin saisi ikinä tehdä, mutta: minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut. Siitä hetkstä saakka, kun näin sinut ensi kertaa. Sinä olit kuin itse elämä. Olit kaiken vertauskuva: päivän, yön, illan ja aamun.
Itseasiassa unohdin sinut pitkän ajan jälkeen. Sattumalta vain palasit mieleeni... Miten sinulle on käynyt, mietin. Oletko muuttunut? Älä ikinä muutu, älä ikinä. Sinussa oli elämä.
Silloin joskus, kun näin sinusta vilauksen, hain katsettasi. Hain sinua, mutta olit jo mennyt, etkä koskaan tulisi takaisin. Tiedän nyt, kuka minä olen. Mutta kuka sinä olit ja kuka sinä olet? Jäit vaivaamaan. Hassua, että sanon näin, sillä eihän sääntöjen mukaan näin saisi ikinä tehdä, mutta: minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut. Siitä hetkstä saakka, kun näin sinut ensi kertaa. Sinä olit kuin itse elämä. Olit kaiken vertauskuva: päivän, yön, illan ja aamun.
Itseasiassa unohdin sinut pitkän ajan jälkeen. Sattumalta vain palasit mieleeni... Miten sinulle on käynyt, mietin. Oletko muuttunut? Älä ikinä muutu, älä ikinä. Sinussa oli elämä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvin kerrottu...
Voisihan tuo kertomus itse asiassa olla kenelle tahansa tarkoitettu eli sopisi monelle...ja varsinkin päiväkirjaan!
se varmaan oli sen tarkoituskin.
Ehkä jollakulla saattaisi ollakin minulle jotakin tuon kaltaista asiaa...tai sitten ei, en tietenkään ole varma...
Ylläoleva tuli itsestään suoraan sydämestä. En sitä pahemmin miettinyt, vaan kirjoitin tuntemukseni. Tuli vain sellainen olo, että on pakko purkaa itseään johonkin ja jollekin. Tuntui hyvältä ajatella häntä lukemassa kirjoitustani. Eihän mistään voi olla varma, se on totta. Minulle kuitenkin se ajatus, että hän edes voisi lukea tätä, tuotti suurta lohtua siinä itsekiukun hetkellä. Vaikkakin itkin yöllä pitkästä aikaa ja surin mennyttä.
Jotenkin vain yhtäkkiä putosin elettyyn elämään. Ymmärrätkö? Ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta ainakaan nimesi ei täsmää. Tosin, eihän se mitään todista. Tästä koko jutusta nyt on vaan niin paljon aikaa, että en tiedä... En tiedä mitään. Jos paljastaisin itseni ja päästäisin siten monet tuskistaan, loisin samalla itselleni kahleet, enkä voisi enää ilmaista itseäni rajoituksetta. Pelkohan se meidät lukitsee.
Luen minä ja mietin sinua.
Aikaa on mennyt ja joskus muistot heräilevät kutittelemaan
-tänään on sellainen päivä.
Minäkin usein muistelen ja joskus tuntuu suorastaan jotain kosteaa silmäkulmassa.
Oli se niin mukavaa aikaa...palaakohan se vielä...tai miten sen nyt sanoisi...