Kun piti mennä kentälle pakosta, kun sitä vaadittiin, niin se oli painajaista. Olin sairas vuosikausia, ja ovilleoli pakko mennä. Ei ollut edes mitään sanottavaa. Sain vaivoin raavittua sen yhden tunnin, että pysyn kirjoilla. Kaikenlisäksi kenttäkaverit olivat sellaisia, joiden kanssa ei synkannut. Olivat kauhean vanhoillisia. Ei kertakaikkiaan mitään yhteistä. Kyllä he ihan ystävällisiä olivat, mutta kun oltiin niin erilaisia, että se lisäsi sitä ovilla seisoskelun piinaa. Ja yleensäkään en pysty puhumaan mitään kenenkään kanssa, jos joku toinen kuuntelee vieressä. En sitten muuta tehnytkään, kun luin lehtien kannesta aiheen oven avaajalle. Yleensä he vetivät oven heti kiinni, josta olin vain hyvilläni. Joskus joku jäi odottamaan, mitä muuta sanottavaa oli. Ei ollut muuta sanottavaa. Ihan typerää oli sairaana seistä siellä, kun en kyennyt mitään tekemään. Sitten kuulin, että olin huonoa seuraa. Joten aloin sitten vähitellen jäämään pois kokouksista, kunnes lakkasin kokonaan käymästä. En pystynyt muutenkaan käymn kuin kerran viikossa, enkä pystynyt kuuntelemaan niitä ohjelmia. Ja sille tielle jäin, enkä sinne lähde enää piinattavaksi.
Kenttä ja moni muukin painajaista
Anonyymi
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä olin lapsesta lähtien järjestön yhteydessä ja eikä minullekaan ollut se jatkuva suorittaminen mukavaa ja se jatkuva syyllistäminen.
Sitten sairastuin vakavaan masennukseen joka johti lopulta työkyvyttömyyseläkkeeseen.
En ole jaksanut enää käydä kokouksissa mutta nyt minulla on ensi kertaa elämässä rauhallinen ja hyvä olo 60 vuoteen sairaudesta huolimatta.
Muistakaa pyytää Jeesusta elämänne Herraksi.
Hän hyväksyy teidät sellaisena kun olette.
Siunausta.
No minulla on sama tilanne. Olen nyt vain kotona, ja voin paljon paremmin. Ja mitä se hyödytti istua kokouksissa, kun ei pystynyt mitään seuraamaan siellä. Se kaikki oli raskasta ja ikävää kuunneltavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset jaksoivat seurata sitä kaikkea ohjelmaa. Minulla vain väänsi vatsanpohjasta asti se istuminen siellä. Jos jotakin tolkkua halusin saada siitä kaikesta, niin kun luin itsekseni niitä lehtiä kotona, tajusin paljon paremmin, mistä on kyse. Minulle vain ei sovi ryhmät. En pysty keskittymään ryhmissä. Ja yleensäkin se Vartiotornin ja kaikki muukin oli puisevaa, kuin lukisi lakikirjaa tai jotakin loputonta kaupungin järjestyssääntöjä tms. Siellä ei ymmärretä ihmisten erilaisuutta. Kaikille tuollainen pänttääminen ei sovi.