Novelli - Epäkohta

Kukaan ei koulussa opettanut, kuinka tunteita käsitellään.
Kiusaamisesta osattiin jauhaa samaa vanhaa tavaraa
loputtomiin, mutta siihen se jäikin.
Vuosittaisen kiusaamiskyselyn tulokset eivät näyttäneet
koskaan hyvältä, muttei asialle tehty juuri mitään.
Ehkä budjetista ei oltu varattu niinkin turhamaiseen asiaan rahaa.
Ehkä opettajien palkka oli jo valmiiksi niin pieni, ettei sellaiseen kannattanut
käyttää ylimääräistä aikaa. Ehkä kiusaamiseen ei vain jaksettu puuttua.
Tekosyitä voi keksiä loputtomiin, mutta kaikki puheet johtavat aina siihen
samaan faktaan; kukaan ei viitsi. Jos ilmankin kiusaamisprotokollaa pärjätään,
miksi käyttää siihen ylimääräisiä resursseja, joita voi mieluummin käyttää
vaikkapa kouluruoan 'parantamiseen'. Käytännössä se tarkoitti sitä,
että oppilaat saivat pari kertaa vuodessa valita vaihtoehdoista aterian.
Vaihtoehtoihin kuului yleensä mauttomat hampurilaiset, kylmä pitsa tai
tortillat. Tortillat voittivat joka kerta, vaikkeivat ne olekaan keskuskeittiön valmistamina juurikaan parempia kuin muut vaihtoehdot.

Kunpa joku olisi tajunnut joskus, edes yhden kerran, kysyä, mitä kuuluu.
Miten elämässä menee. Mitä hauskaa on tapahtunut lähiaikoina. Jospa
joku olisi käsittänyt, kuinka pienet aivoni eivät kestäneet sitä ainaista kidutusta.
Puheet kiitollisuudesta ilmaisen koulutuksen takia eivät merkinneet mitään,
kun olo oli aivan näkymätön. Näkymätön kaikille. Kukaan ei edes kysynyt kynää lainaksi, vaikka niitäkin olisi löytynyt vaikka koko luokalle jakaa.
Kukaan ei viitsinyt enää edes nälviä, tai edes tönäistä portaista alas. Olin kaikkien unohtama. Se sattui enemmän, kuin mikään muu kiusaamisen muoto. Tuntui aivan
kuin siltä, että olisin kadonnut koko maailmasta

Menneisyydestä on vaikea päästää irti. Vaikka voisin kuinka väittää, että olen muuttunut, uudenlainen ihminen, valehtelisin koko maailmalle. Kaikki se kiusaaminen ja kaikki ne tunteet ovat kasaantuneet, kasaantuneet ja kasaantuneet. Muuri minun ja muun maailman välillä on kasvanut kasvamistaan. Se on paksu ja tehty betonista. Betonista, jota vahvistamassa ovat kaikki minun negatiiviset tunteeni. Niitähän riittää ihan kaikille jakaa.

Yritän syrjäyttää kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet. En pysty siihen. Tiedän sen nykyään itsekin, ihan yrittämättä. En vaivaudu enää. Olen mestari piilottelemaan - minun täytyisi voittaa siitä kultamitali.

Jokainen päivä tuntuu samanlaiselta; joka aamu herään samaan kellonaikaan, syön samaa aamiaista, lähden samaan aikaan töihin ja pääsen samaan aikaan töistä kotiin. Joka päivä töiden jälkeen käyn joko ruokakaupassa tai palaan heti kotiin. Ei minulla ole muutakaan paikkaa minne mennä. Pikkuruista, rähjäistä kerrostaloasuntoa ei voi kyllä kodiksi kutsua. SIinä ei ole tippaakaan persoonallisuutta; jokainen seinä on samanlainen monotonisen harmaa, kalusteet ovat kaikki samanlaisia, käytössä harmaantuneita, enkä ole saanut edes kirjojani purettua muuttolaatikoista hyllyyn. Kirjojen tilalla hyllyllä on nyt kahvimuki ja kengät. En kuitenkaan usko, että aion koskaan enää koskeakkaan muuttolaatikoihin. Olen tähän mennessä pärjännyt aivan hyvin ilman mitään persoonallisuutta koko asunnossa. Enköhän pärjää niin siihen asti, kunnes kuolen, tai muutan vanhainkotiin. Tai sitten pikemminkin mielisairaalaan. Joku naapureistani varmaan tajuaa vihdoinkin, ettei minulla ole kaikki muumit laaksossa; ei todennäköisesti edes puoliakaan. Sitten minut kyyditään valkoisella autolla laitoksseen, enkä saa ikinä enää ees nähdä lattialla lojuvia kirjalaatikoita uudelleen.

Vaikka kuinka yrittäisin, ahdistusta ei pääse pakoon. Kaikki ne nuoruuden tunteet ovat pakkaantuneet siksi paksuksi betonimuuriksi, jota on mahdotonta rikkoa. Vaikka juoksisin henkeni edestä, tunteideni hirviö pysyisi silti aina vain kintereilläni eikä koskaan väsyisi. Vaikka koettaisin piiloutua maailman kauimmaisimpaan, karuimpaan kolkkaan, hirviö löytäisi minut silti. Se löytää minut aina. Lopulta se omaksuu minut osaksi itseään, kuten se tekee kaikille itseni kaltaisille. Kukaan ei kuitenkaan tule huomaamaan mitään, sillä olen jo valmiiksi täysin näkymätön. Joku päivä vuokraemäntäni vain huomaa, etten ole maksanut laskujani ja hakkaa oveani niin kauan, kunnes kyllästyy ja avaa yleisavaimella asuntoni oven, huomatakseen vain, että minua ei näy missään. Eikä kukaan muukaan ole kuullut minusta aikoihin. Ei sillä, että juuri kukaan edes tietäisi nimeäni. Työnantajani vain pohtisi, miksei ollut palkannut työtehtävääni jo jotakuta. Lähikaupan myyjä ei varmaankaan edes huomaisi, ettei yksi kanta-asiakkaista enää ole oikasti olemassa. Enhän minä koskaan ole ollutkaan.