Se mitä on, sitä on paljon. Unelmia. Haaveita Kaipausta. Kalvavaa ikävää. Kipua. Surua. Eivätkä ne lopu. Eikä niistä elä, mutta ne ovat osa elämää. Vaikein on ollut ihmisen ikävä. Ei se, että tahtoisi rinnallensa vastakkaista sukupuolta olevan, vaan ihmisen; ihmisenä.
Ihmisen, joka jaksaa kuulla ja jaksaa nähdä; pysähtyä. Hiljaa paikalleen.Ihminen, joka antaa tilaa, ja uskaltaa jakaa raskaatkin taakat. Onko olemassa ihmistä, joka kohtaisi epätasaisen sielun silmien peilissä, väistämättä pelästymättä?
Ihminen, jota kuolemankaan läheisyys ei säikytä? Onko ihmistä ihmiselle, ottamaan kädestä kiinni, kun elämä paleltaa, onko inhimillistä läheisyyttä ilman seksin ajatuksia vastakkaisuudessa? Onko ystävyyttä; ystävyytenä Jossa ihminen kohtaa ihmisen? Voisiko avioliittokin olla tätä; miksi se ei voi olla?
Miksi ihminen pelkää olla ihminen? MIssä on Ihminen, joka uskaltaa olla alasti itsensä edessä, kaikista koristuksista ja titteleistä ja ansioista riisuttuna? Ilman ainuttakaan meriittiä, tuskin sanoja? Onko olemassa? Onko ihmistä haavoittuvaisuudessa, silti haavoittamatta toista? Onko? Onko ihmistä, joka ei lyö takaisin ahdistettaessa? Onko ihmisyydellä jokin mitta, mikä se silloin olisi? Onko Jeesus Kristus Ainut? Eikö toista ihmistä ole, eikä tule?
Onko turha luulla ja toivoa? Ja elää ja kuolla? Eikö suru sitten koskaan lopukaan? Täällä maassa? Onko ihminen vain ikuinen haaveilija? Ja haaveittensa orja? Kaukokaipuunsa vanki? Eikä täydllisyyden tavoittelusta ole kuitenkaan kysymys, vaan ihmisyydestä; toisten vajavaisuus omansakin ohella tiedostettuna.
Mitä vielä puuttuu? Kun tuntuu että puuttuu; vai onko se ; luulo?

Vastaukset 1
Vanhimmat
ihanaiset säikeesi
sykkivät
saavat kaikua