Jenkit ja Sandarmoh

Viime viikon alussa kävi ilmi, että Venäjä on aloittanut rikostutkinnan, jossa Suomea epäillään Itä-Karjalan slaavilaisten asukkaiden kansanmurhasta jatkosodan aikana.

Hurjimpien väitteiden mukaan Suomi olisi käyttänyt Itä-Karjalan miehitysaikanaan jopa kaasukammioita ja elävältä hautaamista vankiensa surmaamiseen. Suomalaisen hirtoriankirjoituksen ja arkistotietojen mukaan kaikki nämä syytökset ovat täysin vailla totuuspohjaa.

– Putin ja hänen virkamiehensä eivät kiistä Stalinin ajan kauhuja, mutta he pyrkivät vakuuttamaan venäläiset siitä, että heidän maansa on ulkoisten vihollisten piirittämä. He haluavat, että venäläiset keskittyvät ulkomaalaisten vihollisten tekemiin rikoksiin, Higgins kuvailee artikkelissa.

– Koronaviruspandemia tuhosi suunnitelmat valtavasta sotilasparaatista Moskovassa, mutta Venäjän valtiollinen media on ollut jo kuukausia täynnä päivittäisiä kertomuksia Venäjän kärsimyksistä ja sankariteoista sodassa, Higgins kirjoittaa.

” Jenkitkin ovat huomanneet Venäjän Suomeen suunnatut valeet!”

Mutta uskovat niihin yhtä vpähän kuin kaikki muutkin!

Heille on yllätys, että suomalaisten kaasukammiot toimivat niin huonosti, että kaikki pääsivät niistä karkuun.

SUOMI ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen Pariisissa 10.2.1947. Helmikuun 20. päivänä valvontakomissio päätti, että pidätettyinä olevista 17 tuli laskea heti vapaaksi, 16 tuli asettaa syytteeseen ja kuuden osalta jatkaa tutkimuksia.

Oikeudenkäynti käynnistyi sen jälkeen, kun kenraalimajuri Gennadi Kuprijanovin johtama komissio toimitti miehitysalueella suorittamiensa kuulemisten perusteella laaditun todistusaineiston, jossa oli yli 2 400 sivua. Aineiston todistusvoima oli heikko, sillä monet todistukset perustuivat kuulopuheisiin.

Vapausrangaistukseen tuomittiin lopulta neljätoista henkeä, kolme heistä tapoista. Pisimmän tuomion sai kapteeni, joka tuomittiin kahden käskynalaisen sotavangin taposta vankeuteen neljäksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi. Liittoutuneiden valvontakomissio oli poistunut maasta syyskuussa 1947, eikä Neuvostoliitto puuttunut Suomessa annettuihin tuomioihin tai niiden täytäntöönpanoon sen jälkeen.

SOTAVANKILEIREILLÄ tapahtuneita kuolemia ja väkivaltaisuuksia suomalaiset tutkivat paljon laajemmin ja perusteellisemmin kuin liittoutuneiden valvontakomission nimeämiä 61:tä henkilöä. Kenraaliluutnantti Woldemar Hägglundin johdolla asetettiin sotavankileirien tutkimuselin, jonka toimintaa valvoi Helsingin yliopiston kanslerin Antti Tulenheimon johdolla toiminut valvojakunta. Se perehtyi vuoden 1947 alkuun mennessä yli 3 000 tapaukseen. Syytteitä esitettiin 1 400, ja niiden pohjalta käynnistettiin 910 oikeudenkäyntiä.

Noin puolet syytetyistä vapautettiin todisteiden puuttuessa. Suurin osa langetetuista tuomioista oli lieviä, mutta vielä syksyllä 1948 vankiloissa oli 98 sotarikoksista tuomittua henkilöä, joista osalle oli määrätty elinkautinen rangaistus.

Sota-ajan tapahtumat haluttiin oikeudenkäyntien päätyttyä vähitellen unohtaa niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Osin tämä toteutettiin tasavallan presidentin armahduspäätöksillä. Esimerkiksi vuonna 1951 J. K. Paasikivi armahti viisi vuotta rangaistustaan kärsineen rakennusmestarin, joka oli tuomittu elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen 34 sotavangin tahallisesta taposta.

Neuvostoliitto ei puuttunut näihinkään Suomen oikeuslaitoksen ratkaisuihin. Suomelle oli langetettu myös mittavat sotakorvaukset, joiden katsottiin vastaavan Neuvostoliiton arvioimaa aiheutettua vahinkoa.