Olen eri lähteisiin nojaten ja ihan ”omasta päästänikin” kirjoittanut täällä jo melko paljon asiasta, johon vielä ainakin kerran palaan. Puhun nyt mielestäni mahdollisimman suurella suulla, eli nuo ajat tapahtumien polttopisteessä henkensä kaupalla eläneen ja kaksi kertaa vaikeasti haavoittuneen kenraali Adolf Ehrnroothin suulla.
Näin hän puhuu Marja-Liisa Lehtosen toimittamassa kirjassa ”Kenraalin testamentti” sen luvussa otsikoltaan ”Saksalaisapu”:
- - - - - - - - - -
Hengenhädässä ihminen ei kysele, mihin puolueeseen auttaja kuuluu, mitä ajattelee tai onko hyvä ihminen. Hänelle sanotaan vain: ”Auttakaa”.
Talvisodan päätyttyä Suomi oli jätetty yksin ja Neuvostoliiton jatkotoimenpiteiden uhriksi. On väärin arvostella niitä valtiomme johtomiehiä, jotka silloin tarttuivat ainoaan Suomelle ojennettuun auttavaan käteen, saksalaiseen.
Talvisotamme aikana Englannin, Ranskan ja Amerikan asenteet Suomea kohtaan olivat myötämieliset. Saimme vähän rahallista apua ja muutaman vapaaehtoisen taistelijan, Ruotsista jopa toistakymmentätuhatta miestä. Ja Churchill puhui kauniisti: ”Tuo urhoollinen kansa kaukana Pohjolassa”.
Länsivaltojen auttamishalu ei johtunut sinisistä silmistämme. Sillä oli aivan toisenlaiset vaikuttimet, jotka voidaan nimetä yhdellä sanalla: malmivarat. Länsivaltojen suunnittelema apu olisi kuitenkin tullut talvisotaamme liian myöhään ja olisi ollut suuruudeltaankin riittämätöntä. Kiitos Suomen marsalkan valtioviisauden, hän ymmärsi, että tarjottu apu ei olisi talvisodan ahdingossamme paljon auttanut, mutta olisi sen sijaan sodan pitkittyessä johtanut arveluttaviin seurauksiin.
Saksahan oli talvisodan aikana liittoutuneiden länsimaiden vihollinen ja Neuvostoliitto oli Saksan sopimuskumppani. Syksyllä 1940 Molotov vaati Saksalta vapaat kädet Suomen valloittamisoperaatioon. Jatkosodassa asetelmat muuttuivat. Länsivaltojen Suomea kohtaan osoittama myönteinen asenne muuttui päinvastaiseksi, kun nyt Neuvostoliitto oli niiden liittolainen.
Sotilaallinen valmiutemme oli talvisodan päätyttyä kaikkea muuta kuin hyvä. Sana ”välirauha” kuvasi paremmin kuin mikään muu vallinnutta tilannetta. Sota oli väistämättä edessämme toistamiseen. Takana olivat suuret tappiot. Puolustusvoimat oli uudelleen organisoitava palvelemaan syntynyttä tilannetta. Moskovan rauhanehdot asettivat hirvittävät paineet puolustusvoimiemme johdolle.
Kun Saksa oli salamasodassa voittanut jo Ranskan, Belgian ja Hollannin se ajatteli ylimielisesti seuraavaa siirtoaan, Neuvostoliittoa. Suunnitelman poliittiseen merkitykseen en enempää puutu kuin että totean sen olleen Saksan johdon huomattavan suurta omien voimien yliarvostusta.
Saksalaisten tavoitteisiin kuului kaikkien mahdollisten liittolaisten sekä avustajien hankkiminen. Suomen saanti Saksan liittolaiseksi heiltä epäonnistui. Me emme koskaan olleet Saksan liittolaisia. Me kävimme koko ajan omaa sotaamme. Ne, jotka yhdistävät Suomen Saksan liittolaisiin, eivät tunne historian totuutta.
Joskus jopa länsimaissa on suomalaisille sanottu: ”Tehän olitte Hitlerin liittolaisia”. Olen kehottanut sellaisiin syytöksiin vastaamaan: ”Emme olleet, mutta te olitte Stalinin liittolaisia”.
Saksan piti valmistautua yhtä aikaa suurhyökkäykseen Neuvostoliittoon sekä operaatioihinsa pohjoisessa. Siellähän sijaitsivat Kuolan, Murmanskin ja Arkangelin satamat. Ne olivat Neuvostoliitolle yhtä tärkeitä kuin ne alueet etelässä. jossa 1943 nähtiin saksalaisille surkeasti päättynyt Stalingradin operaatio.
Vielä jälkikäteenkin punnittuna näen vastaanottamamme saksalaisavun syyksi sen, että olimme täysin yksin. Johtomme tiesi tilanteen hyvin vaikeaksi. Siksi olisi ainoalta taholta tarjotusta avusta kieltäytyminen ollut epäviisasta. Otimme sen vastaan ja taistelimme Pohjois-Suomessa rinta rinnan heidän kanssaan, koska muualta apua ei ollut saatavissa.
Sotamarsalkka Mannerheim osasi kuitenkin muita paremmin punnita uhkatilanteet ja niiden seuraukset. Siitä syystä hän torjui kolme kertaa saksalaisten jyrkät vaatimukset.
Marsalkka ei hyväksynyt suomalaisten osallistumista hyökkäyksen jatkamiseen Karjalan kannaksella silloin, kun tavoitteena oli Leningradin valtaus. Joukot pysäytettiin entiselle rajalle. Muutamilla alueilla, joilla johtamani rykmentti toimi, siirryttiin vajaa kymmenen kilometriä Inkerin puolelle.
Toisen kerran marsalkka sanoi jyrkästi ”ei” niin kutsutun ”kädenojennuksen” yhteydessä. Se olisi merkinnyt suomalaisten hyökkäyksen jatkamista Stvärin eteläpuolelle ja yhtymistä Olhavan-Tihvinän suunnasta hyökkääviin saksalaisjoukkoihin.
Ehkä tärkein ja eniten puhuttanut oli marsalkan päätös jättää hyökkäämättä Sorokan rautatieristeykseen. Sillä operaatiolla me olisimme katkaisseet länsimaiden antaman avun Neuvostoliitolle. Apu tuli pääasiassa Murmanskiin ja sieltä rautateitse Sorokan rautatieristeyksen kautta. Sitä kautta virtasi jatkuvasti sotatarvikejunia täynnä aseita, varusteita, muonaa ja ammuksia. Amerikkalaisilla leimoilla varustettu apu oli ratkaisevan tärkeää Neuvostoliitolle.
Marsalkka uskoi kauaskantoisempia ongelmia syntyvän, jos Suomi olisi liiaksi ärsyttänyt liittoutuneita.
Kävimme omaa sotaamme, yhdessä saksalaisten kanssa yhteistä vihollista vastaan, mutta emme aina saksalaisten mieliksi. Tästä ovat todistuksena mm. edellä mainitut tapaukset.
Sota sen kuin pitkittyi. Tuli pitkä asemasotavaihe. Ja sitten tuli viimeinen suurkoetus, jossa punnittiin Suomen mahdollisuudet ja kyvyt puolustaa itsenäisyyttään.
Tiedämme, että moni korkeistakin valtiomiehistämme oli valmis rauhaan jo keväällä 1944. Jopa vuonna 1943 puhuttiin ”erillisrauhasta”. Taas oli marsalkka viisaampi kuin nämä rauhan puolestapuhujat. Hän tunsi paremmin venäläisten mentaliteetin. Marsalkka perusteli: heidän kanssaan ei voi neuvotella alistetussa asemassa. Jos heittää aseensa ja antautuu ehdoitta, on saman tien täysin Neuvostoliiton armoilla.
Sitä paitsi, onko joku niin sinisilmäinen ja naiivi, että uskoo sellaisen rauhan kestämiseen. Olisiko Neuvostoliitto noudattanut sitä rauhaa, kun se ei noudattanut mitään muutakaan rauhaa. Aina venäläiset ovat kiristäneet vaatimuksiaan.
Rauhansopimuksen puoltajien mielestä me olisimme säästäneet ne suuret, veriset menetykset, jotka torjuntavoittomme 1944 meille maksoi. Aivan, me olisimme säästäneet ne. Mutta samalla hetkellä me olisimme olleet Neuvostoliiton armoilla. Ellei jo vuonna 1944 niin 1945 tai 1946 meidät olisi miehitetty kuten esim. Tshekkoslovakiakin miehitettiin.
Ilman näitä lunnaita ei olisi enää ollut Suomen kansaa, joka määräsi itse asioistaan. Me olisimme olleet kurja, sorrettu, miehitetty maa, varmasti Baltian maitakin huonommassa asemassa. Baltian kansat eivät koskaan unohda niitä 50 vuotta, jotak olivat seurauksena heidän antautumisestaan venäläisille vuonna 1940.
Tähän suomalaisille tärkeään kesään 1944 liittyy myös ikimuistoisella tavalla merkittävä Ribbentrop-sopimus. Se antoi meille kipeästi tarvitsemaamme apua Saksasta. Saimme panssarintorjunta-aseita, joilla tuhosimme venäläisiä panssarivaunuja niin Siiranmäessä kuin viivytysvaiheen aikana ja myöhemmin vielä Äyräpäässä ja Vuosalmella.
Olisi myös ollut huomattavasti vaikeampaa suorittaa ilmapuolustusta, ellemme olisi saaneet Saksasta Messerschmitt-hävittäjäkoneita ja pommikoneita.
En voi sanoa, että saamamme apu Saksasta ratkaisi torjuntavoittomme. Mutta kyllä se sitä auttoi huomattavasti. Tärkeimmäksi seikaksi on silti aina muistettava se, että ellei joukkojen henki ole sellainen kuin se oli kesän 1944 suurtaisteluissa, ei materiaalinen aseapu, oli se miten suurta tahansa, merkitse mitään. Paraskin ase voi jäädä käyttämättä pusikkoon heitettynä. Tarvitaan sellaisia miehiä, jotka ovat valmiita henkensä uhallakin niitä käyttämään. Sellaisia olivat miehet, jotka taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta kesällä 1944.
Saksalaisapua seurasi aikoinaan surullinen jälkinäytös. Miestä, joka oli henkilökohtaisella itsensä uhraamisella tuonut Ribbentrop-sopimuksen kautta meille suuria etuja rangaistiin ”sotasyyllisenä”. Presidentti Risto Ryti uhrasi itsensä Suomen kansan hyväksi. Ja tämä sama kansa antoi hänelle kovimman ”sotasyyllisille” annetun rangaistuksen. ”Sotasyyllisiksi” leimattiin isänmaansa urheat puolustajat.
- - - - - - - - -
Olen edellisessä ”hypännyt yli” kirjan luvun eräistä kappaleista ja lyhentänyt muutamaa lausetta, joten esitykseni ei ole ihan sanantarkka kopio kirjan luvusta. Luku jatkuu muutaman kappaleen myös tämän jälkeen, mutta eiköhän tämä riitä osoittamaan, miten Adolf Ehrnrooth näki tämän asian, joka on keskusteluttanut täälläkin aivan viime aikoina.
Tuo ”Saksalaisapu” on jo vuonna 1994 julkaistun melko pienen, vain 175-sivuisen kirjan yksi luku. Myös kirjan muut luvut ovat yhtä lailla asian ytimeen iskeviä ja ajattelemaan pysäyttäviä. Oudon pitää olla sen suomalaisen, joka ei kirjaa lukiessaan tunne suurta arvostusta tuolloin jo fyysisesti haurasta mutta päästään timanttista vanhusta kohtaan.
Nyt esillä olleessa asiassa – toki monessa muussakin asiassa – uskon enemmän Ehrnroothia kuin noita aikoja elämättömiä ja niiden tilannetta ymmärtämättömiä ”historianselittäjiä” olkoot he muuten kuinka oppineita tahansa. Ja uskon, että ajan tarpeeksi kauan hiottua erilaisia ”totuuksia” tulee tämä kenraalin testamentissaan ja muulloinkin sanoma totuus jäämään voimaan ainoana oikeana totuutena. Sitähän se onkin.
Adolf Ehrnrooth sai nähdä sotaveteraanien vuosikymmeniksi alas poljetun arvostuksen kuten hänen itsensäkin kunnioituksen uuden tulemisen. Hän ei synkimpinäkään aikoina koskaan luopunut uskostaan tämän tapahtumiseen, ja oikeassa hän siinäkin oli.
Luulen, että hän oli varma myös siitä, että suomalaiset vielä äänestävät Mannerheimin ja Rytin kahdeksi suurimmaksi suomalaiseksi. Tämä tapahtui jo vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Ja suomalaiset äänestivät Ehrnroothin itsensä viidenneksi suurimmaksi suomalaiseksi. Se ei ollut väärä arviointi, vaikka äänestyksessä sellaisiakin tapahtui.
Kirjan loppuluvun ”Testamenttini Sölgårdenissa 1993” lopussa Ehrnroot sanoo:
”Olen itse eletyn oikeudella kesän 1993 kuluessa koonnut ajatuksiani ja kokemuksiani. Niistä on syntynyt tämä ”Kenraalin testamentti”. Se sisältää tätä maata ja kansaa kohtaan vilpittömän uskoni, toivoni ja isänmaanrakkauteni.
Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa”.
(Tähän minä, K.K.K. haluan todeta ennen kuin kukaan ehtii muuta väittää, että kenraali ei tarkoittanut tuolla sitä, etteikö tällä kansalla saisi olla liittolaisia tukemassa mahdollisuuksiamme puolustautua voimaksatakin vihollista vastaan. Tämän hän sanoi selvästi mm. eräässä haastattelussaan 1996 tai 1997, jolloin oli alettu puhua mahdollisuudestamme liittyä Naton jäseneksi.)
Minun mielestäni tuon pienen kirjan, ”Kenraalin testamentin”, tulisi kuulua jokaisen suomalaisen kodin kirjahyllyyn. Ja tämä ei ole maksettua mainosta, vaan olen sydämestäni sitä mieltä. En tiedä, onko sitä enää saatavissakaan, mutta jos kysyntää tarpeeksi on, niin varmaan WSOY ottaa uusia painoksia.
Näin hän puhuu Marja-Liisa Lehtosen toimittamassa kirjassa ”Kenraalin testamentti” sen luvussa otsikoltaan ”Saksalaisapu”:
- - - - - - - - - -
Hengenhädässä ihminen ei kysele, mihin puolueeseen auttaja kuuluu, mitä ajattelee tai onko hyvä ihminen. Hänelle sanotaan vain: ”Auttakaa”.
Talvisodan päätyttyä Suomi oli jätetty yksin ja Neuvostoliiton jatkotoimenpiteiden uhriksi. On väärin arvostella niitä valtiomme johtomiehiä, jotka silloin tarttuivat ainoaan Suomelle ojennettuun auttavaan käteen, saksalaiseen.
Talvisotamme aikana Englannin, Ranskan ja Amerikan asenteet Suomea kohtaan olivat myötämieliset. Saimme vähän rahallista apua ja muutaman vapaaehtoisen taistelijan, Ruotsista jopa toistakymmentätuhatta miestä. Ja Churchill puhui kauniisti: ”Tuo urhoollinen kansa kaukana Pohjolassa”.
Länsivaltojen auttamishalu ei johtunut sinisistä silmistämme. Sillä oli aivan toisenlaiset vaikuttimet, jotka voidaan nimetä yhdellä sanalla: malmivarat. Länsivaltojen suunnittelema apu olisi kuitenkin tullut talvisotaamme liian myöhään ja olisi ollut suuruudeltaankin riittämätöntä. Kiitos Suomen marsalkan valtioviisauden, hän ymmärsi, että tarjottu apu ei olisi talvisodan ahdingossamme paljon auttanut, mutta olisi sen sijaan sodan pitkittyessä johtanut arveluttaviin seurauksiin.
Saksahan oli talvisodan aikana liittoutuneiden länsimaiden vihollinen ja Neuvostoliitto oli Saksan sopimuskumppani. Syksyllä 1940 Molotov vaati Saksalta vapaat kädet Suomen valloittamisoperaatioon. Jatkosodassa asetelmat muuttuivat. Länsivaltojen Suomea kohtaan osoittama myönteinen asenne muuttui päinvastaiseksi, kun nyt Neuvostoliitto oli niiden liittolainen.
Sotilaallinen valmiutemme oli talvisodan päätyttyä kaikkea muuta kuin hyvä. Sana ”välirauha” kuvasi paremmin kuin mikään muu vallinnutta tilannetta. Sota oli väistämättä edessämme toistamiseen. Takana olivat suuret tappiot. Puolustusvoimat oli uudelleen organisoitava palvelemaan syntynyttä tilannetta. Moskovan rauhanehdot asettivat hirvittävät paineet puolustusvoimiemme johdolle.
Kun Saksa oli salamasodassa voittanut jo Ranskan, Belgian ja Hollannin se ajatteli ylimielisesti seuraavaa siirtoaan, Neuvostoliittoa. Suunnitelman poliittiseen merkitykseen en enempää puutu kuin että totean sen olleen Saksan johdon huomattavan suurta omien voimien yliarvostusta.
Saksalaisten tavoitteisiin kuului kaikkien mahdollisten liittolaisten sekä avustajien hankkiminen. Suomen saanti Saksan liittolaiseksi heiltä epäonnistui. Me emme koskaan olleet Saksan liittolaisia. Me kävimme koko ajan omaa sotaamme. Ne, jotka yhdistävät Suomen Saksan liittolaisiin, eivät tunne historian totuutta.
Joskus jopa länsimaissa on suomalaisille sanottu: ”Tehän olitte Hitlerin liittolaisia”. Olen kehottanut sellaisiin syytöksiin vastaamaan: ”Emme olleet, mutta te olitte Stalinin liittolaisia”.
Saksan piti valmistautua yhtä aikaa suurhyökkäykseen Neuvostoliittoon sekä operaatioihinsa pohjoisessa. Siellähän sijaitsivat Kuolan, Murmanskin ja Arkangelin satamat. Ne olivat Neuvostoliitolle yhtä tärkeitä kuin ne alueet etelässä. jossa 1943 nähtiin saksalaisille surkeasti päättynyt Stalingradin operaatio.
Vielä jälkikäteenkin punnittuna näen vastaanottamamme saksalaisavun syyksi sen, että olimme täysin yksin. Johtomme tiesi tilanteen hyvin vaikeaksi. Siksi olisi ainoalta taholta tarjotusta avusta kieltäytyminen ollut epäviisasta. Otimme sen vastaan ja taistelimme Pohjois-Suomessa rinta rinnan heidän kanssaan, koska muualta apua ei ollut saatavissa.
Sotamarsalkka Mannerheim osasi kuitenkin muita paremmin punnita uhkatilanteet ja niiden seuraukset. Siitä syystä hän torjui kolme kertaa saksalaisten jyrkät vaatimukset.
Marsalkka ei hyväksynyt suomalaisten osallistumista hyökkäyksen jatkamiseen Karjalan kannaksella silloin, kun tavoitteena oli Leningradin valtaus. Joukot pysäytettiin entiselle rajalle. Muutamilla alueilla, joilla johtamani rykmentti toimi, siirryttiin vajaa kymmenen kilometriä Inkerin puolelle.
Toisen kerran marsalkka sanoi jyrkästi ”ei” niin kutsutun ”kädenojennuksen” yhteydessä. Se olisi merkinnyt suomalaisten hyökkäyksen jatkamista Stvärin eteläpuolelle ja yhtymistä Olhavan-Tihvinän suunnasta hyökkääviin saksalaisjoukkoihin.
Ehkä tärkein ja eniten puhuttanut oli marsalkan päätös jättää hyökkäämättä Sorokan rautatieristeykseen. Sillä operaatiolla me olisimme katkaisseet länsimaiden antaman avun Neuvostoliitolle. Apu tuli pääasiassa Murmanskiin ja sieltä rautateitse Sorokan rautatieristeyksen kautta. Sitä kautta virtasi jatkuvasti sotatarvikejunia täynnä aseita, varusteita, muonaa ja ammuksia. Amerikkalaisilla leimoilla varustettu apu oli ratkaisevan tärkeää Neuvostoliitolle.
Marsalkka uskoi kauaskantoisempia ongelmia syntyvän, jos Suomi olisi liiaksi ärsyttänyt liittoutuneita.
Kävimme omaa sotaamme, yhdessä saksalaisten kanssa yhteistä vihollista vastaan, mutta emme aina saksalaisten mieliksi. Tästä ovat todistuksena mm. edellä mainitut tapaukset.
Sota sen kuin pitkittyi. Tuli pitkä asemasotavaihe. Ja sitten tuli viimeinen suurkoetus, jossa punnittiin Suomen mahdollisuudet ja kyvyt puolustaa itsenäisyyttään.
Tiedämme, että moni korkeistakin valtiomiehistämme oli valmis rauhaan jo keväällä 1944. Jopa vuonna 1943 puhuttiin ”erillisrauhasta”. Taas oli marsalkka viisaampi kuin nämä rauhan puolestapuhujat. Hän tunsi paremmin venäläisten mentaliteetin. Marsalkka perusteli: heidän kanssaan ei voi neuvotella alistetussa asemassa. Jos heittää aseensa ja antautuu ehdoitta, on saman tien täysin Neuvostoliiton armoilla.
Sitä paitsi, onko joku niin sinisilmäinen ja naiivi, että uskoo sellaisen rauhan kestämiseen. Olisiko Neuvostoliitto noudattanut sitä rauhaa, kun se ei noudattanut mitään muutakaan rauhaa. Aina venäläiset ovat kiristäneet vaatimuksiaan.
Rauhansopimuksen puoltajien mielestä me olisimme säästäneet ne suuret, veriset menetykset, jotka torjuntavoittomme 1944 meille maksoi. Aivan, me olisimme säästäneet ne. Mutta samalla hetkellä me olisimme olleet Neuvostoliiton armoilla. Ellei jo vuonna 1944 niin 1945 tai 1946 meidät olisi miehitetty kuten esim. Tshekkoslovakiakin miehitettiin.
Ilman näitä lunnaita ei olisi enää ollut Suomen kansaa, joka määräsi itse asioistaan. Me olisimme olleet kurja, sorrettu, miehitetty maa, varmasti Baltian maitakin huonommassa asemassa. Baltian kansat eivät koskaan unohda niitä 50 vuotta, jotak olivat seurauksena heidän antautumisestaan venäläisille vuonna 1940.
Tähän suomalaisille tärkeään kesään 1944 liittyy myös ikimuistoisella tavalla merkittävä Ribbentrop-sopimus. Se antoi meille kipeästi tarvitsemaamme apua Saksasta. Saimme panssarintorjunta-aseita, joilla tuhosimme venäläisiä panssarivaunuja niin Siiranmäessä kuin viivytysvaiheen aikana ja myöhemmin vielä Äyräpäässä ja Vuosalmella.
Olisi myös ollut huomattavasti vaikeampaa suorittaa ilmapuolustusta, ellemme olisi saaneet Saksasta Messerschmitt-hävittäjäkoneita ja pommikoneita.
En voi sanoa, että saamamme apu Saksasta ratkaisi torjuntavoittomme. Mutta kyllä se sitä auttoi huomattavasti. Tärkeimmäksi seikaksi on silti aina muistettava se, että ellei joukkojen henki ole sellainen kuin se oli kesän 1944 suurtaisteluissa, ei materiaalinen aseapu, oli se miten suurta tahansa, merkitse mitään. Paraskin ase voi jäädä käyttämättä pusikkoon heitettynä. Tarvitaan sellaisia miehiä, jotka ovat valmiita henkensä uhallakin niitä käyttämään. Sellaisia olivat miehet, jotka taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta kesällä 1944.
Saksalaisapua seurasi aikoinaan surullinen jälkinäytös. Miestä, joka oli henkilökohtaisella itsensä uhraamisella tuonut Ribbentrop-sopimuksen kautta meille suuria etuja rangaistiin ”sotasyyllisenä”. Presidentti Risto Ryti uhrasi itsensä Suomen kansan hyväksi. Ja tämä sama kansa antoi hänelle kovimman ”sotasyyllisille” annetun rangaistuksen. ”Sotasyyllisiksi” leimattiin isänmaansa urheat puolustajat.
- - - - - - - - -
Olen edellisessä ”hypännyt yli” kirjan luvun eräistä kappaleista ja lyhentänyt muutamaa lausetta, joten esitykseni ei ole ihan sanantarkka kopio kirjan luvusta. Luku jatkuu muutaman kappaleen myös tämän jälkeen, mutta eiköhän tämä riitä osoittamaan, miten Adolf Ehrnrooth näki tämän asian, joka on keskusteluttanut täälläkin aivan viime aikoina.
Tuo ”Saksalaisapu” on jo vuonna 1994 julkaistun melko pienen, vain 175-sivuisen kirjan yksi luku. Myös kirjan muut luvut ovat yhtä lailla asian ytimeen iskeviä ja ajattelemaan pysäyttäviä. Oudon pitää olla sen suomalaisen, joka ei kirjaa lukiessaan tunne suurta arvostusta tuolloin jo fyysisesti haurasta mutta päästään timanttista vanhusta kohtaan.
Nyt esillä olleessa asiassa – toki monessa muussakin asiassa – uskon enemmän Ehrnroothia kuin noita aikoja elämättömiä ja niiden tilannetta ymmärtämättömiä ”historianselittäjiä” olkoot he muuten kuinka oppineita tahansa. Ja uskon, että ajan tarpeeksi kauan hiottua erilaisia ”totuuksia” tulee tämä kenraalin testamentissaan ja muulloinkin sanoma totuus jäämään voimaan ainoana oikeana totuutena. Sitähän se onkin.
Adolf Ehrnrooth sai nähdä sotaveteraanien vuosikymmeniksi alas poljetun arvostuksen kuten hänen itsensäkin kunnioituksen uuden tulemisen. Hän ei synkimpinäkään aikoina koskaan luopunut uskostaan tämän tapahtumiseen, ja oikeassa hän siinäkin oli.
Luulen, että hän oli varma myös siitä, että suomalaiset vielä äänestävät Mannerheimin ja Rytin kahdeksi suurimmaksi suomalaiseksi. Tämä tapahtui jo vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Ja suomalaiset äänestivät Ehrnroothin itsensä viidenneksi suurimmaksi suomalaiseksi. Se ei ollut väärä arviointi, vaikka äänestyksessä sellaisiakin tapahtui.
Kirjan loppuluvun ”Testamenttini Sölgårdenissa 1993” lopussa Ehrnroot sanoo:
”Olen itse eletyn oikeudella kesän 1993 kuluessa koonnut ajatuksiani ja kokemuksiani. Niistä on syntynyt tämä ”Kenraalin testamentti”. Se sisältää tätä maata ja kansaa kohtaan vilpittömän uskoni, toivoni ja isänmaanrakkauteni.
Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa”.
(Tähän minä, K.K.K. haluan todeta ennen kuin kukaan ehtii muuta väittää, että kenraali ei tarkoittanut tuolla sitä, etteikö tällä kansalla saisi olla liittolaisia tukemassa mahdollisuuksiamme puolustautua voimaksatakin vihollista vastaan. Tämän hän sanoi selvästi mm. eräässä haastattelussaan 1996 tai 1997, jolloin oli alettu puhua mahdollisuudestamme liittyä Naton jäseneksi.)
Minun mielestäni tuon pienen kirjan, ”Kenraalin testamentin”, tulisi kuulua jokaisen suomalaisen kodin kirjahyllyyn. Ja tämä ei ole maksettua mainosta, vaan olen sydämestäni sitä mieltä. En tiedä, onko sitä enää saatavissakaan, mutta jos kysyntää tarpeeksi on, niin varmaan WSOY ottaa uusia painoksia.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Typerää hölmöläisten touhua koko kesäaika. Töihinlähteviä kidutetaan aikaisemmilla nousuilla. Maksamaan se tulee ja paljon ihmisten stressaantuminen ja sairastuminen. Moni kun on jonkinverran aamu-uninen.
Itselläni on vielä 15 aamua jäljellä työnhakukurssia, nämä kurssit ovat melko varma tae siitä että töitä ei ainakaan löydy.
Nousisin kyllä mielelläni aamulla tai illalla oikeisiin töihin, oikealla palkalla, ei tukijuttuja. Eikä mitään meteliä, pölyä ja likaisuutta, siis siistiä sisätyötä jossa pääsisi matkustamaan ja hotelleissa asumaan.
Mauno Voutilainen
???
Kaikkien näiden besserwisserien (vai pitäisikö sanoa ostenwisserien eli itämaan tietäjien)suulaan ja röyhkeän joukon kadottua historian roskatynnyriin muistaa jokainen suomalainen Kenraalin. Piste.
... mömmöjä koettanut? Kenraalilla oli kokemus että ne auttavat. Ei aina tarvitse tietää missä on ja mitä tuli tehtyä kun herää.
Hengenhädässä ihminen ei kysele, mihin puolueeseen auttaja kuuluu, mitä ajattelee tai onko hyvä ihminen. Hänelle sanotaan vain: "Auttakaa".
Münchenin sopimuksessa NL oli jätetty yksin ja natsien jatkotoimenpiteiden uhriksi. On väärin arvostella niitä valtion johtomiehiä, jotka silloin tarttuivat ainoaan NL:lle ojennettuun auttavaan käteen, omaansa. Omalla oikeudellaan he päättivät turvata maansa rajat voimistuvaa natsivaaraa vastaan. Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki. Ja hyvä että hankkivat, näin jälkeenpäin voidaan sanoa: ihmiskunnan - Suomenkin - pelastuminen natsien polttouuneilta on enimmäkseen NL:n ansiota. Kaunis kiitos siitä heille ja lippu täyteen salkoon Voiton päivänä! Hyvä! Kiitos! Uraa! Spasiba! Maladjets!
... lähinnä jonkinlainen historiallinen onnenkantamoinen, että kaikista sodan aiheuttaneista ideologisista vouhotuksista lopulta selvittiin hieman kirkkaamille vesille, ja että Suomeenkin, joka oli ollut mielipidevainon ja sensuurin maa, saatiin sitten jokseenkin toimiva demokratia.
Taisteluissa olisi voinut käydä kuinka tahansa, se että tappio kääntyi voitoksi ja jopa aloittelevaksi demokratiaksi, oli tosiaan pelkkä onnenkantamoinen.
No, onhan jokaisen ihmisen elämä jonkinlainen onnenkantamoinen, jos tarkkaan katsoo.
Et kai oleta, että kukaan historiaa tunteva ottaisi tuon vakavasti ja olettaisi Sinunkaan olevan vakavissasi? Mutta harvinaisen typerää tuo on pilailuksikin, todella huonoa huumoria.
Joo, kukas sitä nyt vakavasti ottaisi, että natsit uhkasivat NL:oa ja sen piti yrittää suojautua. Saksa hyökkäsi muuten vaan ja tappoi 30 miljoonaa.
Mutta ei Saska silloin vielä hyökännyt kun teki sopimuksen venäjän kanssa.
Ai no siinä tapauksessa olisi kannattanut jäädä odottamaan, että ensin hyökkäävät, ja yrittää sitten vasta tehdä asialle jotakin. Etukäteen kun ei kannata mitään uhkia torjua, kuten mm. USA:n nykyisestä ulkopolitiikasta voimme todeta.
Suomalaiset kenraalit olivat suunnittelemassa operaatio "Platinakettua" eli hyökkäystä Murmanskiin ja Murmannin radan katkaisua Saksalaisten kanssa jo vuoden 1940 puolella? Ei oikein tunnu erillissodan luonteeseen kuuluvalta toiminnalta vaan täydeltä "aseveljeilyltä".
Joillekkin vaan tuntuu näköjään olevan vaikeaa tunnustaa että oltiin natsi-saksan puolella mukana operaatio Barbarossassa.
pitkään mitä tuo K.K. nimimerkissäsi tarkoittaa. Nyt se valkeni, sehän on lyhenne sanasta kopiokone.
Tuo oli hauska ;)