Tuntui, ettei millään ollut enää merkitystä. Tuntui kuin olisi elänyt sen kaikista parhaimman ajan ohitseni. Kyllästyminen nykyiseen elämäntilanteeseeni oli tullut entisen hyvän tilalle. Kaikki oli niin toisin kuin ennen. Mutta mennyttä ei saanut takaisin; vanhat musiikkikappaleet ja valokuvat albumissa muistuttivat siitä kaikesta kauniista, joka ennen oli ollut, mutta jota ei enää saanut. Haikea olotila oli tullut edellisenä päivänä: minusta oli tullut tyhjä ihminen. Kuin olisin kadottanut sen pienen lapsen sisältäni, joka nauroi ennen ja säteili. Nyt paikalla oli vain ihminen, joka ei erottunut joukosta. Olin kadottanut lapsellisuuteni - en saanut enää takaisin sitä naiivia ajattelumaailmaani - olin kuihtunut kasaan. Ehkä menetin sen silloin, kun jätin ns.edellisen elämäni.
Elämän turhuus kuvastui joka päiväisessä elämässäni. Tunsin hauskuuden erilaisella tavalla kuin joskus olin tuntenut. Olin pitänyt itseäni pikkutyttönä, ja se päivä jolloin kuulin pienen lapsen sanovan minua tädiksi oli kova pala minulle. Olinhan vasta 20-vuotias nuori nainen. Enkä minä tosissaan halunnut olla vanhus.
Joka päivä olin tietoinen elämästä. Se ei enää ollut semmoinen "päivä täysillä"-hommeli, vaan siitä oli tullut "päivä kerrallaan"-motto. Olin etsinyt elämän suuria merkityksiä lauluista ja runoista. Oli myös helppoa pitää lehtiartikkelien kirjoittajia ylijumalina ja samaistua heihin. Psykologian kirjoista olin lukenut, että olin saavuttanut varhaisaikuisuuden pisteen, jolloin kanta politiikasta ja uskonnosta muodostuvat. Sovelluin täysin tähän kyseiseen varhaisaikuisuus-sakkiin. Olin kiihkoinen, minulla oli vahvat mielipiteet asioista. Lopulta masennuin.
Kyse oli siitä, että tajusin kadottaneeni jotain suurta. Se ei ollut pelkästään yhdestä ihmisestä johtuva tunnetila, jonka omasin. Siinä oli muutakin. Asiat olivat niin paljon kirkkaammat nyt, sillä suunta oli muuttunut. Ja tajusin tekeväni itsestäni juntin, enkä onneksi liian myöhään. Tajusin, että minun oli päästävä irti menneisyydestäni - niistä suurista tunteista, jotka eivät loppujen lopuksi olleetkaan niin suuria. Sitä vain luulee sillä tietyllä hetkellä rakastavansa sokeasti. Mutta myöhemmin tajuaa, ettei se niin päätöntä rakkautta olekaan.
Huomasin olevani menneisyydessä vähän liikaakin kiinni. Miten pääsisin pakoon menneisyyttäni ja kauniita muistojani? Avasin silmäni ja katsoin itseäni. Olin muuttunut epätoivoiseksi, epävarmaksi sinkkutytöksi. En osannut olla sinkku, tiesin tarvitsevani aina toisen ihmisen ollakseni kokonainen. Kurkkua kuristi. Miksi olin tullut tähän pisteeseen? Joskus vannotin itselleni, ettei näin kävisi, että rakastaisin vilpittömästi koko loppuelämäni. Tuntui kuin kaikki olisi vain kadotettu. Koko menneisyydestäni ei ollut mitään jälkeä. Kaikki piti alottaa uudelta pöydältä, ja se tuntui niin pelottavalta. Sain muokata itsestäni uuden ihmisen, enkä osannut olla enää se entinen. Siksi jännitin ja pelkäsin. Pelkäsin tulevaisuutta. Pelkäsin menneisyyttä. Kaipasin menneisyyttä.
Muistot. Ihan kuin olisin kasvanut ulos muistoistani. Että koko entinen elämäni olisi ollut jokin kirja, jonka viimeiset sivut oli kirjoitettu ja lopulta kirja suljettu. En enää halunnut roikkua palasissani. En halunnut kuvitella tiettyjä aikoja, jolloin kaikki tietyt tunteet nousivat pintaan. Se satutti ja kovasti. Kaikki oli kovin vaikeaa. Olen aina ollut sellainen ihminen, joka muodostaa pienestä ongelman, se nauratti. Ehkä vielä joskus nauraisin tällekin kyseiselle "ongelmalleni". Ehkä tämä teksti olikin edelleen sitä lapsellisuuttani, jonka luulin kadottaneeni. Ehkä tulevaisuudessa näkisin senkin kirkkaammin.
Minulla oli ollut joskus jotain erikoista. Se ei ollut arkista, kuten muilla - olisi pitänyt olla kiitollinen. Nyt se oli kadotettu. En koskaan saisi takaisin niitä hetkiä, joita en osannut arvostaa. Siitä kaikesta saan täysin syyttää itseäni.
Elämän turhuus kuvastui joka päiväisessä elämässäni. Tunsin hauskuuden erilaisella tavalla kuin joskus olin tuntenut. Olin pitänyt itseäni pikkutyttönä, ja se päivä jolloin kuulin pienen lapsen sanovan minua tädiksi oli kova pala minulle. Olinhan vasta 20-vuotias nuori nainen. Enkä minä tosissaan halunnut olla vanhus.
Joka päivä olin tietoinen elämästä. Se ei enää ollut semmoinen "päivä täysillä"-hommeli, vaan siitä oli tullut "päivä kerrallaan"-motto. Olin etsinyt elämän suuria merkityksiä lauluista ja runoista. Oli myös helppoa pitää lehtiartikkelien kirjoittajia ylijumalina ja samaistua heihin. Psykologian kirjoista olin lukenut, että olin saavuttanut varhaisaikuisuuden pisteen, jolloin kanta politiikasta ja uskonnosta muodostuvat. Sovelluin täysin tähän kyseiseen varhaisaikuisuus-sakkiin. Olin kiihkoinen, minulla oli vahvat mielipiteet asioista. Lopulta masennuin.
Kyse oli siitä, että tajusin kadottaneeni jotain suurta. Se ei ollut pelkästään yhdestä ihmisestä johtuva tunnetila, jonka omasin. Siinä oli muutakin. Asiat olivat niin paljon kirkkaammat nyt, sillä suunta oli muuttunut. Ja tajusin tekeväni itsestäni juntin, enkä onneksi liian myöhään. Tajusin, että minun oli päästävä irti menneisyydestäni - niistä suurista tunteista, jotka eivät loppujen lopuksi olleetkaan niin suuria. Sitä vain luulee sillä tietyllä hetkellä rakastavansa sokeasti. Mutta myöhemmin tajuaa, ettei se niin päätöntä rakkautta olekaan.
Huomasin olevani menneisyydessä vähän liikaakin kiinni. Miten pääsisin pakoon menneisyyttäni ja kauniita muistojani? Avasin silmäni ja katsoin itseäni. Olin muuttunut epätoivoiseksi, epävarmaksi sinkkutytöksi. En osannut olla sinkku, tiesin tarvitsevani aina toisen ihmisen ollakseni kokonainen. Kurkkua kuristi. Miksi olin tullut tähän pisteeseen? Joskus vannotin itselleni, ettei näin kävisi, että rakastaisin vilpittömästi koko loppuelämäni. Tuntui kuin kaikki olisi vain kadotettu. Koko menneisyydestäni ei ollut mitään jälkeä. Kaikki piti alottaa uudelta pöydältä, ja se tuntui niin pelottavalta. Sain muokata itsestäni uuden ihmisen, enkä osannut olla enää se entinen. Siksi jännitin ja pelkäsin. Pelkäsin tulevaisuutta. Pelkäsin menneisyyttä. Kaipasin menneisyyttä.
Muistot. Ihan kuin olisin kasvanut ulos muistoistani. Että koko entinen elämäni olisi ollut jokin kirja, jonka viimeiset sivut oli kirjoitettu ja lopulta kirja suljettu. En enää halunnut roikkua palasissani. En halunnut kuvitella tiettyjä aikoja, jolloin kaikki tietyt tunteet nousivat pintaan. Se satutti ja kovasti. Kaikki oli kovin vaikeaa. Olen aina ollut sellainen ihminen, joka muodostaa pienestä ongelman, se nauratti. Ehkä vielä joskus nauraisin tällekin kyseiselle "ongelmalleni". Ehkä tämä teksti olikin edelleen sitä lapsellisuuttani, jonka luulin kadottaneeni. Ehkä tulevaisuudessa näkisin senkin kirkkaammin.
Minulla oli ollut joskus jotain erikoista. Se ei ollut arkista, kuten muilla - olisi pitänyt olla kiitollinen. Nyt se oli kadotettu. En koskaan saisi takaisin niitä hetkiä, joita en osannut arvostaa. Siitä kaikesta saan täysin syyttää itseäni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
..oli melkein kuin omasta päiväkirjastani.