Kaksi ystävääni keskustelivat

Kaksi ystävääni keskustelivat:

- Veljeni soitti. Hän on ollut vaimonsa omaishoitaja pitkään, ja tuttavat ovat kaikonneet kuka minnekin sinä aikana. Nyt kun hän on yksikseen, sanoi minulle, että hän ihan totta alkaa menettää puhekykynsä, unohtelee sanoja, eikä saa asioitaan puhutuksi, kun on ollut lähes itsekseen jo yli 3 kk kotona omissa oloissaan. Pitää oikein suunnitella sanottavansa, jos jonnekin pitää ottaa yhteyttä. Ikäihmisille tulee tällaisesta puolivankeudesta sellaisia seuraamuksia, joita ei ole etukäteen ajateltukaan.
Pitäisi löytää joku keskustelukerho!

- Tuo on niin totta, että puhumattomuus tai vain itsekseen puhuminen jo monen kuukauden ajan, aiheuttaa sanojen häviämisen, aiheuttaa arkuutta ottaa yhteyttä toisiin ihmisiin, mitähän muuta arkipäivän ongelmaa aiheuttaakaan vielä, jää nähtäväksi . Eipä nuo vanhusjärjestöjen yhteyden ototkaan mitään yksinäiselle anna. Parin minuutin pituinen kysely kerran kolmessa kuukaudessa, mitä hyötyä siitä on, vain merkintä järjestön papereissa, että yhteyttä on otettu.
Ihan pelottaa, minkälainen sotkuinen vyyhti on odotettavissa yksinäisten elämäntilanteissa, kunhan ruvetaan tosissaan suuria ikäryhmiä jälkipyykissä etsimään, ja kuntoa selvitetään. Järkyttää ajatuskin, kuinka pahaa jälkeä on vanhemmissa ikäryhmissä pelkästään mielenterveyden osalta. Kuka meistä selviää pienin vaurioin, on onnekas. Aika sen vain näyttää. Tulevaisuus pelottaa muitakin kuin vanhuksia.