EUROOPAN UNIONIN ja siihen liittyvien instituutioiden kehittäminen on ollut vuosikaudet välttelemisen taidetta: se, mikä ei ole ihan tarkasti kiellettyä, on mahdollista.
Unioni törmää ongelmissa – esimerkiksi finanssikriisissä ja nyt pandemiakriisissä – sääntöperustansa rajoihin. Selvintä olisi tietysti, jos pelastuspaketit, kiireellä rakennetut hätäapurahastot ja -mekanismit sekä rahapolitiikan viritykset tutkittaisiin ja hyväksyttäisiin jäsenmaissa. Unionia tai rahapolitiikkaa koskevia muutoksia kirjattaisiin sen jälkeen perussopimuksiin ja mandaatteihin.
Näin ei tehdä, koska sääntöjen muuttaminen on aivan liian hidasta ja riskialtista. Mikään ei takaa sitä, etteivätkö korjaukset joko kaatuisi tai päätyisi joissain maissa kaupanteon välineiksi: me voimme edistää asiaa, jos jossain toisessa kohtaa edistätte meidän asiaamme. Tällaiseen ei aika ja jäsenmaiden välinen yhteisymmärrys riitä.
Euroopan keskuspankin (EKP) pääjohtajalla Mario Draghillakaan ei ollut aikaa tehdä EKP:n rahapolitiikkaan uutta viritystä euromaiden ja keskuspankin konklaaveissa, kun hän kesällä 2012 euroalueen huojuessa ilmoitti, että EKP tekee kaiken mikä sen vallassa on, jotta euro säilyisi. ”Whatever it takes” -lause oli yllätys jopa keskuspankin omalle väelle. Ilmoituksen sisällön sovitus rahapolitiikkaan ja keskuspankkia koskevaan sopimusperustaan sekä rahapolitiikan strategiaan jäi myöhemmin tehtäväksi.
Unioni törmää ongelmissa – esimerkiksi finanssikriisissä ja nyt pandemiakriisissä – sääntöperustansa rajoihin. Selvintä olisi tietysti, jos pelastuspaketit, kiireellä rakennetut hätäapurahastot ja -mekanismit sekä rahapolitiikan viritykset tutkittaisiin ja hyväksyttäisiin jäsenmaissa. Unionia tai rahapolitiikkaa koskevia muutoksia kirjattaisiin sen jälkeen perussopimuksiin ja mandaatteihin.
Näin ei tehdä, koska sääntöjen muuttaminen on aivan liian hidasta ja riskialtista. Mikään ei takaa sitä, etteivätkö korjaukset joko kaatuisi tai päätyisi joissain maissa kaupanteon välineiksi: me voimme edistää asiaa, jos jossain toisessa kohtaa edistätte meidän asiaamme. Tällaiseen ei aika ja jäsenmaiden välinen yhteisymmärrys riitä.
Euroopan keskuspankin (EKP) pääjohtajalla Mario Draghillakaan ei ollut aikaa tehdä EKP:n rahapolitiikkaan uutta viritystä euromaiden ja keskuspankin konklaaveissa, kun hän kesällä 2012 euroalueen huojuessa ilmoitti, että EKP tekee kaiken mikä sen vallassa on, jotta euro säilyisi. ”Whatever it takes” -lause oli yllätys jopa keskuspankin omalle väelle. Ilmoituksen sisällön sovitus rahapolitiikkaan ja keskuspankkia koskevaan sopimusperustaan sekä rahapolitiikan strategiaan jäi myöhemmin tehtäväksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.