Mietin miksi Jumala on sallinut minulle paljon pahaa. Se ei ole ollut Jumalasta mutta ymmärtääkseni sallittua. Olen tahtonut olla hyvä, en siinä määrin kuin Job, mutta kuitenkin. Hyvyyden tekemättä jättäminen on kipu minun muissakin, ja mietin miksi Jumala on sallinut asioille esteitä, etten voi niitä tehdä, ja turhaudun. Minä vihaan pahha ja rakastan vanhurskautta totuudessa, mutta ei. Ongelma on siinä, ei Jumalassa, vaan siinä, että toimin oma vanhurskauden mukaan. Vaikka olisin kuinka hyvä, ja motiivini parhaita parhaita, ne eivät ole mitään, koska ne ovat syntisen ihmisen tekemiä, niissä ei ole voimaa. Voima tulee evankeliumista, jokna kautta ihminen on puhdas Jumalalle. Siis voima, jota meissä ei ole hyvyyteen itsessään tulee Jumalan asettaman Kristuksen uhrilahjan kautta. Ei meidän oman voimamme. Tahto hyvyyteen meissä joissakin voi olla, useilla vain pahuuteen, mutta heissä, jotka rakastavat hyvää, on Jumala antanut Kristuksen, jonka evaneluimisen voiman kautta kaikki hyvä on mahdollista. Kyseessä on Jumalan viisaus, joka on yhteydessä Hänen pyhyyteensä, ja pyhyys taas rakkauteen, koska ne ovat yhtä. En tiedä jaksaako asiaa nyt ryhtyä selittämään sen metafyysisemmin, mutta ilman pyhyyttä ei ole rakkautta, koska muutoin se ei ole täydellistä. Molemmat käsitteet ja todellisuudet komppaavat toisiansa, kuten myös ajatuksena, rakkaus on pyhyys. Tässä tarkoitan Rakkaudella kaikkea muuta kuin itsekästä rakkautta tai himoja. Kyseessä on agape rakkaus, uhrautuva, joka antaa anteeksi, ajattelee lähimmäistensä parasta, ei etsi omaansa. Rakkautta ja pyhyyttä ei voi erottaa toisistaan, sillä ne ovat lantin kaksi eri puolta Jumalassa. Pyhyys ilman rakkautta on turhaa. Se on omavanhurskaiden fariseusten oppeja, joka ei tuota Kristukselle hedelmää. Sellaiset ovat turhia. Sellaiset ovat pystyyn kuolleita puita, jotka eivät tuota elämän hedelmää. Onhan aina ihmisiä, jotka rakastavat omaa vanhurskautta enemmän kuin Kristuksen vanhurskautta. Joille sana on itsekkyyden etsimistä ja korostamista, ennen kuin Jumalan asioiden ajamista. En tiedä miten sellainen sopii Jumalan evankeliumiin, mutta Jumala sallii sitä perhekunnastansa, että vain kaikki mahdolliset pelastuisivat. Ja näkee meidän vajavuuden. Omiillaanhan ei ole kukaan Jumalan luo lähtenyt, eikä Jumalalle mitään muuta tuonut kuin itsensä. On tyhmää itse puolustella, tai seurakunnan, koska ne eivät itsessään ole muuta kuin Jumalan armon välikappaleita.
Evankeliumin kenttä on pelastus
Anonyymi
1<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On Esimerkkejä kirkon piiristä, jota helluntailaiset eivät hyväksy. On ymmärrettävää, että se tapahtuu vastavuoroisesti. Kirkko instituutiona on ollut perseestä, ja vainonnut uskovia. Kristuksen seurakunta kuitenkin toimii ihmisten suun lupausten ehdoilla, jokainen joka tunnustaa Kristuksen Jumalan pojaksi pelastuu. Tämä lupaus koskee myös kirkon uskovia, etteivät he ole väärän instituution tähden pelastusta vaille, vaan Jumala katsoo sydämiin. Kirkon piirissä on Jumalan seurakunta, vaikka kirkko instituutiona ei ole sitä. Ja se johtuu Jumalan lupauksista, että jotka tunnustavat Kristuksen, että missä kaksi tai kolme on läsnä, siellä minä olen heidän keskellänsä. Seurakunta ei ole oppi, joistakin opillista määräyksistä, vaan se koostuu ihmisistä, jotka uskovat Kristukseen.