religious trauma syndrome/ ortodoksit

https://www.babcp.com/review/RTS-Its-Time-to-Recognize-it.aspx

Netissä on paljon asiaa uskonnollisen väkivallan aiheuttamasta traumasta. Religious trauma syndrome (RTS) ei taida olla vielä virallisesti luokiteltu, mutta sitä tutkitaan. Olette varmasti kaikki etsineet itsekin tietoa aiheesta, mutta laitan tuon ylläolevan linkin kuitenkin.

Uskonnollinen väkivalta on väkivaltaa siinä missä muukin kiusaaminen, painostus, eristäminen, mustamaalaaminen ym. On viitteitä siitä, että uskonnollinen trauma aiheuttaa samoja oireita kuin posttraumaattinen stressireaktio eli ptsd. Itse olen kärsinyt lapsuudenkotini takia ptsd:n, johon sain terapiaa nuorena ja voin sanoa, että kokemukseni ortodoksisessa kirkossa, josta olen täällä aiemmin puhunut aiheutti täsmälleen samanlaisen oireilun, joskin olen jo parempaan päin menossa.

Halusin sanoa teille kaikille, että vaikka kokemukset uskovaisten kynsissä on hirvittävän raskaita, niin elämä jatkuu senkin jälkeen. Älkää pelästykö tunnereaktioidenne vahvuutta ja sitä pimeyttä, johon tuntee joutuvansa, kun se oma uskonnollinen pohja murtuu. Niinhän siinä ihmiselle käy. Olen lukenut nyt aiheesta ja näitä "isä/äiti/muu läheinen ei koskaan enää mennyt mihinkään kirkkoon"-tarinoita on paljon. Uskonto on kuitenkin monelle se pohja, jonka varaan on rakennettu ihan perustavanlaatuisesti käsitys maailmasta, omasta paikasta siinä ja kaiken tarkoituksesta. Kun se romahtaa, on rakennettava uudestaan kuva itsestä ja omasta tarkoituksesta. Kirkko enää harvemmin kuuluu siihen. Niinkuin nyt pahoinpitelijän ei pidäkään kuulua.

Uskonnolllinen väkivalta on ohittamista, vähättelyä, painostamista, hengellistä väkivaltaa kuten Raamatulla hiljentämistä tai helvetillä uhkailua, mustamaalausta yms. Itse koin kaikki nämä. Olen tuomitsija, häirikkö, naiivi ressukka, joka ei ymmärrä ihmisten käytöstä jne. Minut on esitetty moniongelmaisena onnettomana ihmisenä, joka nyt sitten on vähän pettynyt ihmisiin. Tulee mieleen Edward Snowden,- joka nyt on vähän eri keissi, mutta kuitenkin-, jonka Yhdysvaltain hallinto leimasi mielenterveysongelmaiseksi, harhaiseksi unelmoijaksi, jolla oli epärealistiset käsitykset sodasta ja naiivina idealistina sitten pettyi ja sekosi :D Ja sitten olen myös "uhriutuja, joka on antanut ajaa itsensä pois". Konstit on monet ja uskovaiset osaa ne kaikki.

Myös olen törmännyt tällaiseen höpönassujuttuun, että kirkko on niiiin paljon enemmän ja eihän kirkkoon kuuluta ihmisten takia. Ja että miehän olen samasa tilanteessa kuin ihmiset, jotka asuu kaukana eikä pääse kirkkoon usein. Mun terapeutti oli aivan pöyristynyt tuollaisesta. Mitäs jos esim. puoliso hakkaa henkihieveriin, niin eihän hakattu nyt lähde mihinkään, koska avioliitto on niiiin paljon enemmän kuin yksi perkeleellinen turpasauna? Väkivaltainen pahoinpitelijä ei voi olla osa ihmisen elämää oli se sitten puoliso, työyhteisö, harrastusporukka tai kirkko. Ja ei, en ole samassa asemassa kuin kaukana asuvat, vaikka kuinka sitä väännätte. Viimeksi mainitun sanoi pappishlö, joka varmasti tarkoitti hyvää, mutta ei se vain ole noin. Hänkin tietää sen varmasti, mutta ei voi sanoa enempää. Tässä on hierarkisen yhteisön kauneus. Tai siis kauheus. Kenet tahansa murskataan tarvittaessa koneiston hampaissa ja ihmiset yrittää pitää pään matalalla, ettei joudu itse kohteeksi. Niinhän Kristus meitä opetti?

Eräs amerikkalainen pappi kirjoitti blogissaan, että meidän ongelma on se, ettei me oikeasti uskota elävään, kaikkialla läsnäolevaan Jumalaan. Jos uskottaisiin, että Jumala on läsnä ja katselee ja kuuntelee meidän touhuja, niin eihän tällaisia ongelmia olisi. Ei olisi syrjittyjä, kiusattuja, sorrettuja ym. Kellä on kanttia systemaattisesti ajaa omaa etuaan ja kiusata ja juonitella, kun Kaikkivaltias katselee häntä vierestä ja seuraa hänen valintojaan? Ylilyöntejä tulee aina ja kaikki meistä tekee syntiä, eritoten minä. Mutta olen opetellut sellaisen sanan kuin "anteeksi" ja minä myös käytän sitä. Koska kun minä töhöilen, on minun vastuullani sovittaa tekoni ja sanani ja näyttää, että olen sitoutunut työstämään huonoja puoliani.

Nuorena katselin päiväkodissa, jossa työskentelin, uskovaisen perheen tytöllä tuli riitaa lelusta toisen tytön kanssa. Se uskistyttö alkoi huutamaan sille toiselle "Sä meet helvettiin, sä meet helvettiin!" Siinähän se uskisten elämänasenne on pähkinänkuoressa. Mulla ei ole tähän linkkiä, mutta olen joskus törmännyt tutkimukseen, jonka mukaan uskovaisten perheiden lapset on keskimääräistä enemmän empatiakyvyttömämpiä kuin muut, näkee mielellään muita rangaistavan pienistäkin rikkeistä ja kokee olevansa etuoikeutettuja muihin verrattuna. Ja mihin se siitä aikuisena muuttuisi?

Uskonnollinen väkivalta on väkivaltaa. Väkivallan uhri tarvitsee apua. Puhukaa asiasta jollekin, hakekaa apua ulkopuoliselta ja muistakaa, että väkivallan uhri ei ole koskaan syyllinen.