Tämä ei ehkä aiheena ole kovinkaan mielekäs, mutta ajankohtainen ehkä monellekin, kun nettiä paljon syytetään uskottomuudesta, petoksista, toisistaan erkaantuneisuudesta, avioeroista jne.
Millaiset odotukset meillä on sitoutuessamme avo- / aviopuolisoomme.
Solmimmeko tuon suhteen liian nopeasti tuntematta toista riittävästi?
Onko motiivimme sitoumiselle oikea?
Eli pelkkä yksinolonpelko ei ehkä olisi ihan oikea peruste, vaikka se varmasti tuntuu siltä pelon kokijalle.
Millaisia romanttisia mielikuvia meillä on avo –ja avioliitosta?
Onko romanttisen rakkauden mielikuva täydellisestä parisuhteesta mahdollinen?
Millaiset ovat odotuksemme tuon suhteen? Mitkä ovat realistiset mahdollisuudet sen kestävyyteen?
Miten sitten toimimme kun petymme, jos odotuksemme ei täyty?
Antaako se luvan mennä ns.vieraisiin?
Vai annammeko ME itsellemme siihen luvan?
Tärkeä kysymys on myös – onko meidän pakko elää loppu elämämme väärän valinnan kanssa?
Kuka sellaista voisi edes vaatia?
Miksi niin monet jäävät ns. kitumaan liittoihinsa lasten takia?
Onko se todella ihan oikeasti lapsille hyväksi elää vanhempien kanssa, jotka eivät näytä rakkauden tunteitaan toisiaan kohtaan lasten aikana?
Millainen kuva lapselle kasvaa aikuisten välisestä suhteesta, jos hän kasvuikänsä katselee vanhempiaan, jotka vieraan viileän kohteliaasti suhtautuvat toisiinsa?
Monet selittävät jäämistään sillä, että kun ei tapella niin voihan tässä olla.
Kuitenkin kaipaus on olla jossain ihan muualla ja ihan toisen ihmisen kanssa – ellei sitten jo ole ratkaissut asiaa siten, että on jo se toinen jonka luona käydään toisen ihmisen läheisyyttä hakemassa.
Ymmärrän miesten vaikeutta ottaa eroa vaikka he haluaisivat, koska miehille ero usein tarkoittaa käytännössä sitä, että lapset jäävät automaattisesti äidille.
Suomen laki selkeästi sorsii tässä asiassa miehiä.
Palatakseni alkuun.
Käsitykseni toimivasta parisuhteesta on hyvin yksinkertainen, mutta toteutuksena vaikea.
Se on hyväksyntä.
Jos kykenemme oikeasti hyväksymään toisen sellaisenaan pyrkimättä häntä muuttamaan – on mahdollisuudet onnistua jo melkoiset.
Yhteensopivuudesta puhutaan paljon, mutta sitähän ei varmuudella voi ennalta tietää.
Painotan hyväksyntää jo siksikin, kun kuulen usein naisten sanovan ”kun se ukko ei vaan ymmärrä”.
Mikä on varmaan totta.
Mutta mikä on syy, ettei mies aina ymmärrä naistaan?
En jaksa uskoa, etteikö naistaan rakastava mies niin haluaisi ja etteikö hän parhaansa tekisi.
Oletan pulman olevan siinä, että me naiset ja miehet olemme vaan monienkin asioiden suhteen erilaisia.
Ja juuri se erilaisuus meidän tulisi ymmärtää ja hyväksyä.
Me naiset emme saisi pyrkiä pakottamaan miestämme kokemaan, reagoimaan ja asennoitumaan asioihin samalla tavalla kuin me.
Miehet ihan varmasti reagoivat, tuntevat ja kokevat siinä missä mekin, mutta miehisellä tavalla.
Se ulkoisesti saattaa näyttää kovastikin erilaiselta ja ehkä sisäisestikin koettuna hieman erilaiselta myös – mutta ei varmasti meitä vähempää rakastavasti.
Vaikka naisena tuon naisnäkökulmani esille, tämä toimii myös miehille.
Meidän tulisi hyväksyä se, että naiset ovat naisia ja miehet ovat miehiä ja yhdessä olemme kokonaisuus – mitä sana yhdyntä mielestäni hyvin kuvaa. Yhtyä, olla yhtä!
*Gloppiinsa yhtyvä sofi*;DDD
Millaiset odotukset meillä on sitoutuessamme avo- / aviopuolisoomme.
Solmimmeko tuon suhteen liian nopeasti tuntematta toista riittävästi?
Onko motiivimme sitoumiselle oikea?
Eli pelkkä yksinolonpelko ei ehkä olisi ihan oikea peruste, vaikka se varmasti tuntuu siltä pelon kokijalle.
Millaisia romanttisia mielikuvia meillä on avo –ja avioliitosta?
Onko romanttisen rakkauden mielikuva täydellisestä parisuhteesta mahdollinen?
Millaiset ovat odotuksemme tuon suhteen? Mitkä ovat realistiset mahdollisuudet sen kestävyyteen?
Miten sitten toimimme kun petymme, jos odotuksemme ei täyty?
Antaako se luvan mennä ns.vieraisiin?
Vai annammeko ME itsellemme siihen luvan?
Tärkeä kysymys on myös – onko meidän pakko elää loppu elämämme väärän valinnan kanssa?
Kuka sellaista voisi edes vaatia?
Miksi niin monet jäävät ns. kitumaan liittoihinsa lasten takia?
Onko se todella ihan oikeasti lapsille hyväksi elää vanhempien kanssa, jotka eivät näytä rakkauden tunteitaan toisiaan kohtaan lasten aikana?
Millainen kuva lapselle kasvaa aikuisten välisestä suhteesta, jos hän kasvuikänsä katselee vanhempiaan, jotka vieraan viileän kohteliaasti suhtautuvat toisiinsa?
Monet selittävät jäämistään sillä, että kun ei tapella niin voihan tässä olla.
Kuitenkin kaipaus on olla jossain ihan muualla ja ihan toisen ihmisen kanssa – ellei sitten jo ole ratkaissut asiaa siten, että on jo se toinen jonka luona käydään toisen ihmisen läheisyyttä hakemassa.
Ymmärrän miesten vaikeutta ottaa eroa vaikka he haluaisivat, koska miehille ero usein tarkoittaa käytännössä sitä, että lapset jäävät automaattisesti äidille.
Suomen laki selkeästi sorsii tässä asiassa miehiä.
Palatakseni alkuun.
Käsitykseni toimivasta parisuhteesta on hyvin yksinkertainen, mutta toteutuksena vaikea.
Se on hyväksyntä.
Jos kykenemme oikeasti hyväksymään toisen sellaisenaan pyrkimättä häntä muuttamaan – on mahdollisuudet onnistua jo melkoiset.
Yhteensopivuudesta puhutaan paljon, mutta sitähän ei varmuudella voi ennalta tietää.
Painotan hyväksyntää jo siksikin, kun kuulen usein naisten sanovan ”kun se ukko ei vaan ymmärrä”.
Mikä on varmaan totta.
Mutta mikä on syy, ettei mies aina ymmärrä naistaan?
En jaksa uskoa, etteikö naistaan rakastava mies niin haluaisi ja etteikö hän parhaansa tekisi.
Oletan pulman olevan siinä, että me naiset ja miehet olemme vaan monienkin asioiden suhteen erilaisia.
Ja juuri se erilaisuus meidän tulisi ymmärtää ja hyväksyä.
Me naiset emme saisi pyrkiä pakottamaan miestämme kokemaan, reagoimaan ja asennoitumaan asioihin samalla tavalla kuin me.
Miehet ihan varmasti reagoivat, tuntevat ja kokevat siinä missä mekin, mutta miehisellä tavalla.
Se ulkoisesti saattaa näyttää kovastikin erilaiselta ja ehkä sisäisestikin koettuna hieman erilaiselta myös – mutta ei varmasti meitä vähempää rakastavasti.
Vaikka naisena tuon naisnäkökulmani esille, tämä toimii myös miehille.
Meidän tulisi hyväksyä se, että naiset ovat naisia ja miehet ovat miehiä ja yhdessä olemme kokonaisuus – mitä sana yhdyntä mielestäni hyvin kuvaa. Yhtyä, olla yhtä!
*Gloppiinsa yhtyvä sofi*;DDD
Vastaukset 24
Vanhimmat
.... ettet siirtäisi tätä.
Hokasin vasta nyt, että tämän olisi voinut laittaa toiselle palstalle.
Kiitos etukäteen!
*sofi*
ihan hieno, mutta luulen etteivät tämän palstan "vakkarit" itseni nyt mukaanlukien (saanko)välttämättä halua tuoda syvää sisintään ja omia ihmissuhteitaan tarkasteltaviksi. Siis, tämä on vain olettamukseni. omalta kohdaltani totta, muista en niinkään tiedä. Mitenkähän mahtaisi olla, jos täälläkin laitettaisiin joku "nikitön keskustelu" syntyisikö asiasta enemmän keskustelua silloin...
Tuohon vanhempien välien tuntemuksiin :itse koin lapsena omien vanhempieni rakkaudettomuuden toisiaan kohtaan hankalana ja ristiriitaisena,olisin toivonut heidän eroavan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
>>Ymmärrän miesten vaikeutta ottaa eroa vaikka he haluaisivat,
koska miehille ero usein tarkoittaa käytännössä sitä,
että lapset jäävät automaattisesti äidille.
Suomen laki selkeästi sorsii tässä asiassa miehiä.
Sinä toit esille yhden yksittäistapauksen vai onko sinulla tiedossa muitakin tapauksia?
En tarkoita nyt mitään kuulopuheita vaan ihan oikeaa tietoa.
Käsittääkseni yhteishuoltajuus kehitettiin lasten eduksi, että heillä olisi isien oikeuksien varmistuessa enemmän mahdollisuuksia olla isiensä kanssa.
Ja myös, että äitien vastuu kasvattajina jakaantuisi lapsiensa isien kanssa.
Eli yhteishuoltajuudella on paljon etuja kaikille osapuolille.
Ikävää tietysti on, että sillä voi myös päästä hankaloittamaan toistensa elämää.
Alkuperäinen tarkoitushan oli, että isillä ei olisi vain oikeuksia lapsiensa tapaamiseensa vaan, että heillä olisi yhteishuoltajuuden kautta sekä velvollisuuksia osallistua lastensa kasvatukseen että oikeuksia olla lapsensa kanssa pelkkää viikonloppua enempi.
Väitteesi, että miehet pääsisi nykyisen lain mukaan kostamaan en voi uskoa.
Sillä yleensä lastenvalvojat ovat ammattitaitoista väkeä enkä jaksa uskoa, etteivätkö he huomaisi tuonkaltaisia kostotoimia.
Tai, että he suoralta kädeltä olisivat isien puolella.
Sillä ammattilaisina heillä pitäisi olla lasten etu ensisijaisena.
Uskon kyllä, että sinun tapauksessasi on varmaankin käynyt kuten sanot – mihin en usko, että se olisi kovinkaan yleistä.
Onneksi olkoon, että sinulle kävi toivomallasi tavalla;D
Tapaileeko lapsesi isäänsä? Oletko sinä päähuoltaja?
Ammattitaitoisena henkilönä väitän edelleen, että lastensuojelulakia tulisi muuttaa tai hienosäätää siten, että isät eivät voisi kiusaamistarkoituksessa pitkittää prosesseja äärettömiin vedoten lapsenoikeuteen kummastakin vanhemmasta. Näillä kiusaaja-etähuoltajilla on taipumuksina huomata olevansa isiä vasta siinä vaiheessa, kun he ymmärtävät lain antaman voiman purkaa katkeruuttaan lasten kautta - ymmärtämättä kokonaisvaltaisesti kuitenkaan sitä, että viime kädessä kärsijänä on lapsi.
En todellakaan puhu yksittäisestä tapauksesta, lauseesi oli ongelmaa vähättelevä. Ehkä asiaan perehtyminen valottaisi nykytilannetta.
...…ettet tulkitsisi niin, että vähättelen esille tuomaasi pulmaa, vaan tässä on paremminkin kyseessä eri kokemukset asiasta.
En tietääkseni kirjoituksissani missään vaiheessa kirjoittanut olevani ammattilainen tai asiantuntija.
Eli nyt olisi hyvä sinun ottaa se huomioon, että kirjoitan vain omista ja tuttavapiirini kokemuksista.
En siis ole lastenvalvoja ammatiltani.
Kirjoitukseni pääpainotus oli parisuhteessa.
Tämä lapsen huoltajuus oli siellä yhtenä mainintana kirjoituksessani, johon sinä tartuit.
Tuskin palstalle kirjoittaminen omista näkemyksistään, mielipiteistään, asenteistaan ja kokemuksistaan vaatii asiantuntisuutta asiasta, josta kirjoittaa - vai mitä?
Kiitos tiedotuksestasi, mikä ei kuitenkaan sellaisenaan muuta käsitystäni lastenvalvojien asiantuntijuudesta ja oikeamielisyydestä.
Sinä ja minä asumme varmaan eri kaupungeissakin, joka on varmasti omiaan tekemään käytäntöihinkin eroja ja tietysti vielä tärkeintä on se, minkä tyyliset ihmiset ovat ammattilaisina.
Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että olisipa mahdollisuus tehdä aukoton laki, mihin tahansa asiaan niin, ettei missään tulisi väärinkäytöksiä eritoten kun kyseessä on lasten etu.
Jos olet ammattilainen kuten nikiksesi laitoit - et voi olettaa, että minulla olisi sama tieto kuin sinulla.
Ja varsinkaan edes mahdollisuuksia hankkia samoja tietoja tosta noin vaan – sillä käsittääkseni nämä asiat ovat vaitiolovelvollisuuden alaisia – joten pidän kehotustasi asiaan perehtymisessä hiukan asiattomana ja jopa mahdottomana, jos pysytään lain sallimissa keinoissa.
Lehdistöön suhtaudun melkoisella kritiikillä.
Asenteeni asioihin on, ettei ne ole vain ja – merkkisiä, vaan sekä että.
Onhan se nähty muutenkin lain kanssa, että aina löytyy joku, joka osaa kiertää lakipykälät hyötymällä siitä.
Mitä muuta te ammattilaiset voitte tehdä kuin toimia tarkkasilmäisesti lasten etuja valvoen, oikeudenmukaisesti ja lain sallimin keinoin?!
Asemanne ei ole helppo – mutta olette tarpeellinen ammattiryhmä, joten voimia sinulle ja kollegoillesi;DDD
*********
” Voimme nähdä asioiden valoisan puolen, vaikka olemme tietoisia siitä pimeästä".
- tuntematon -
Esitit kommentistani lisäkysymyksiä, joihin vastasin. Nimenomaan äitinä, mutta myös ammattilaisena. Ei muuta. En ymmärtänyt, että osa-alueeseen, johon esitit kantasi - hyvin naivin sellaisen, perustuen todennäköisesti yhteen tapaukseen, ei olisi saanut puuttua. Nykyään on trendinä olla enemmänkin isien puolta, kuin äitien. Hyvin monella sielunsisarellasi on unohtunut lapsenetu ajettaessa isän- ja poikaystävän etuja.
Asiasta on turha jatkaa tämän pidemmälle, toinen puhuu airasta ja toinen airantolpista.
Ps.Tämä viesti ei ole taistelu viimeisestä sanasta.
Hyvää alkanutta työviikkoa.
Nyt olen hämmentynyt suhtautumisestasi tähän meidän kommunikointiin:(
En käsitä missä kohtaa olen kieltänyt sinua puuttumasta kirjoitukseni mihinkään osioihin?!
Hassu väittämä!
Tännehän kirjoitellaan juuri siksi, että saataisiin aikaan keskustelua ja sitähän me saimme – eikö vain?
Huomautin vain vaitiolovelvollisuudesta, joka ihan aikuisten oikeasti rajoittaa minun tiedon saantiani pulmallisesta aiheesta, johon minua kannustit tietoa hankkimaan.
Se miten sait sen väännettyä kielloksi hämmästyttää minua.
Lisä kummeksuntaa minulle aiheuttaa se, että näet keskustelumme pontiksi viimeisen sanan????
Minun pitäessä tätä hyvänä keskusteluna.
Toit esille toisen puolen asiaan, johon minä olin, kuten sanot, kirjoituksessani maininnut valoisan naiivisen mielipiteeni;D
Voin paljastaa palan elämänasenteistani: olen mieluimmin naiivi kuin epäilen perusteetta tai suljen asioita pois vain toisten kertoman mukaan.
Lähtöoletukseni on niin naiivistinen, että ihmisten aikeet ovat hyvät kunnes toisin todistetaan;DDD
Mutta kuten oivallisesti jo otsikossasi sanot ’jokainen tulkitsee tavallansa’ - pitänee tässä hyvin paikkansa;D
Meillä todellakin on erilaiset kokemukset näistä puheena olleista asioista.
Tuttavapiirissäni kaikilla eronneilla on yhteishuoltajuudet ja ne toimii skaaloilla: erittäin hyvin, hyvin, hienosti.
Mutta kenelläkään ei niin, että kumpikaan vanhempi käyttäisi asemaansa väärin vaan lasten etu on etusijalla, kuten pitääkin.
Ainoa poikkeus on , joka vastaisi kuvailemaasi ’kanssasisariamme’ olisi avomieheni ex-vaimo.
Hänen toimintansa ei aukene minun eikä avomieheni ymmärrykselle eikä monen muunkaan, mutta meillä on keinomme, miten hänen kanssaan pärjäämme riitelemättä, ettei poika kärsi.
Vuoden sisään asiaan tulee radikaali muutos.
Eli kokemukseni suhde tähän aiheeseen on 1/5 mikä minusta on valoisa tulos – eikö sinustakin?
Työn iloa sinulle ja muutekin iloista mieltä kevään tullessa vauhdilla virkistämään synkkienkin mieliä;D
*keväthuumassa naiivisuudestaan nautiskeleva sofi*
Koet, että sosiaalitoimi olisi lähtenyt isien oikeuksien puolestapuhujaksi. Ehkä vasta hiljalleen on alettu katsomaan laajemmin, ehkä vasta nyt todella haetaan lasten kannalta parasta vaihtoehtoa. Jos tarkoitat, että sinusta ei isien oikeuksista kannata välittää, niin entäs lasten oikeudet?
Puhut synnyttäneestä naisesta, äidistä.. itsestäsi. Aistin, että tapauksessasi on isällä uusi nainen. Kenties eroprosessin aikana ajattelit, että ex-miehesi elämäntilanne on ainakin ulospäin sellainen, että siellä lasten olisi hyvä olla. Jos samaan aikaan koit, että sinulla ei ole tarjota aivan yhtä "harmoonista onnelaa" niin pelkäsit, että lapset päätyvätkin sosiaalitoimen päätöksellä asumaankin pääsääntöisesti isällään ja sinä joudut tyytymään tapaamisiin. Tuollainen käsitys minulle syntyi.
Erotilanteissa lapsi usein pelkää menettävänsä toisen vanhemmista. Jokainen lapsi haluaa rakastaa ja tykätä vanhemmistaan. Minusta lain hengen mukaista on nimenomaan pyrkiä säilyttämään tilanne, jossa lapsella on yhteys molempiin vanhempiinsa.
Ikävä kyllä järjestelyistä sovitaan useimmiten mahdollisimman huonolla hetkellä. Herkästi vanhemmat miettivät vain omia etujaan unohtaen lapsen parhaan. En ymmärrä lainkaan kommenttiasi, että äidit pelkäisivät menettävänsä lapsensa eivätkä siksi uskaltaisi erota? Kuitenkin suurimmassa osassa eroista lapset jäävät nimenomaan äidilleen. On todellakin poikkeus, jos vastoin äidin tahtoa lapset menevätkin isälleen. Vastaavasti saa olla hyvin huono isä, jotta lapset eivät haluaisi pitää kiinni oikeudestaan tykätä myös isästään. Jos äiti tämän oikeuden haluaa riistää, niin en ihmettele jos lapset loittonevat myös äidistään.
Vanhemmat sortuvat usein käyttämään lapsia aseinaan, tiedostamattaankin. Uhkaillaan juuri huoltajuusasioilla, kilpailuhengessä pyritään miellyttämään lasta tai jopa mustamaalataan toista vanhemmista. Lapset ovat hyvin herkkävaistoisia ja huomaavat kyllä tuollaiset lapsellisuudet vanhemmissaan. Lapset oireilevat ja vanhemmat syyttelevät toisiaan.
Avioero ei tapa perhettä, se vain muuttaa erilleen. Lain tarkoitus on nimenomaan säilyttää lasten yhteys vanhempiinsa silloinkin, jos toinen vanhemmista tai molemmat eivät siihen muutoin suostuisi. En tiedä, mutta uskon suurimassa osassa eroja asioiden järjestyvän tapaamisten ja huoltajuuksien osalta hyvinkin luonnollisesti, kivuttomasti. Yhden kodin sijaan jatkossa niitä on kaksi. Erilaisia kenties, mutta molemmissa lapsella oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi.
" Nyt olen hämmentynyt suhtautumisestasi tähän meidän kommunikointiin:(
Tännehän kirjoitellaan juuri siksi, että saataisiin aikaan keskustelua ja sitähän me saimme – eikö vain? "
"En aio enää kommentoida sinulle.
Keskustelu kanssasi päättyy tähän.
Olen itseni kanssa tehnyt sopimuksen, etten tämän tyylin keskusteluihin lähde mukaan mihin olet tätä nyt viemässä.
Kiitos tähänastisesta keskustelusta ja toivotan sinulle hyvää jatkoa :D
*sofi, joka joutuu vetämään keskustelulta oven kiinni - syystä* "
Miten ihmeessä jokin aiempi keskustelumme tähän keskusteluun kuuluu?
Ja en ole edes ollut tietoinen, että keskustelen saman ihmisen kanssa kuin sen,
jolle tuon kopioimasi kirjoituksen laitoin.
Eikä minua häiritse vaikka olisin tiennytkin, että olet sama tyyppi.
Tuo lausahdukseni koski vain sitä keskustelua.
Se ei ollut elinkautinen tuomio - hyvänen aika!!!
Mitä ihmettä sinä oikein tällaisella haet?
Millainen merkitys tällä oli sinulle, että halusit minun tietävän olet sama tyyppi?
*silmät hämmästyksestä suurina oleva sofi*
Jossittelet, asettelet minut sopivien raamien sisälle. Et ole oikeassa aavistuksinesi. Kokemusvuosieni jälkeen minulla on oikeus olla erimieltä aluperäisen kirjoittajan kanssa. Siihen minulla olisi oikeus ilman työkokemustakin, tämähän on keskustelupalsta.
En ole sanallakaan maininnut isien oikeuksien polkemisesta, en sanallakaan vihjannut lastenedun minimoimisesta, väitteeni koski nimenomaan isiä, heitä, jotka pitkittävät eroprosessiaan lastensuojelun nimissä, käyttäen viranomaisten uudistusmielisyyttä ja oikeuslaitoksen ennakkopäätöksiä hyväkseen.
Kukin perhe on erilainen, ei ole ennakkotapausta, johon voisimme vedota, koska jokaisella on historiansa, harvemmin se on kaunista kuultavaa.
Minä taasen luin kirjoituksesi rivienväleistä - olin aistivinani, jonkinlaista etukäteispelkoa tulevasta. Ehkäpä sinulla on edessäsi vastaavanlainen asia, tavalla tai toisella, halu lasten lähivanhemmuuteen, mutta et haluaisi erottaa lastesi äitiä heidän arjestaan oman ikäväsi nimissä. Voi olla että arvioni on väärä, mutta hyvin usein (ehkäpä sattumalta) osaan tulkita aivoituksia, joita ihminen ei ole itsellekään vielä myöntänyt.
"Muistin virkistykseksi" kirjoitus ei ole allekirjoittaneen nimimerkin.
Sorry, että ymmärsin väärin!
*sofi*
....minkä onkaan sinun tarkoituksesi kopioida jokin vanha tekstini tänne keskelle keskustelua?
Nyt kun selvis, ettei ainakaan nyt kanssani tässä avauksessa keskustellut ollut sitä tänne laittanut.
Oliko sinulla jokin muukin tarkoitus kuin häiriköidä?
Kirjoituksestasi tuli mieleeni lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori ja Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri Jari Sinkkonen, joka eräässä lehdessä kirjoitti ( en ikävä kyllä muista mikä lehti) juuri siitä, miten lapsi joutuu sukkuloimaan vanhempiensa erottua kahdessa uudessa perheessä, kun kummallakin vanhemmalla saattaa olla uusi suhde, josta voi muodostua perhe.
Sinkkonen herätteli ajatusta, että miksei lapsella voisi yhtä hyvin olla kotia, jossa vanhemmat yhteishuoltajina aina vuoroviikoillansa asuisivat lapsen kanssa.
Silloin vanhemmat joutuisivat ottamaan todellisen vastuun siitä, mitä ero todellakin käytännössä tarkoittaa heidän yhteiselle lapselleen ja kokemaan henkilökohtaisesti, miltä heidän lapsestaan tuntuu.
Mitä sopeutumiskykyä, nopeita siirtymävaiheita ja tutustumista uusiin ihmisiin, joita ei ole itse valinnut. Näihinkin lapsi joutuu pakon edessä sopeutumaan.
Ei ihan osunut teidän aiheeseen, mutta kun nyt tuli mieleeni *wirnii* ;DDDD
*sofi*
Luonnollisesti jokaisella oikeus olla omaa mieltä asioista. Sitähän keskustelu on.
Edellinen kommenttisi keskittyi nimenomaan siihen, että äidit eivät uskaltaisi erota, koska heidän suurin pelkonsa on menettää lapsensa. Tämä taasen johtuisi siitä, että sosiaalitoimi olisi niin voimakkaasti isien oikeuksien puolestapuhuja.
Et puhunut eroprosessin pitkittämisestä kuten nyt puhut. Kommentoin siis eri asiaan kuin minkä nyt tuot esille.
Löysit kommentistani rivien välistä etukäteispelkoa...? Itse en niin ajatellut tai kokenut kirjoittaessani. Kommenttini henki oli nimenomaan lasten oikeuksien puolestapuhumista ja mielestäni peräänkuulutin aikuisilta aikuisuutta.
Sinänsä ajatuksena mielenkiintoinen, briljantista en tiedä...=)
Jotenkin itselleni tulee tuosta tunne, että lapset voisivat kokea vanhempien käyvän heidän luonaan kylässä. Että ollaan lapsen kotona, eletään lapsen säännöillä ja ehdoilla..? Ja kuitenkin vanhempien tulisi kantaa vastuu, tehdä päätökset, luoda rajat.
Jos lapsi asuu vuoroin vanhempiensa luona, ovat käytännöt ja rajat selkeät. Kodissa kodin tavalla. Kuka tuossa tapauksessa sitten viime kädessä ne rajat laatii, luo käytännöt. Lapsi se ei voi olla. Vaatisi melkoista yhteistyötä vanhemmilta.
Sellaisia mieleen kihosi...
Kuka mitään sanoi, että lapsille valta siirtyisi?
Tai että siellä eletäisi vain lasten ehdoilla`?
Yhtä hyvin lapsi voi tuntea käyvänsä kylässä etävanhemman luona nykyisellä menetelmällä
eritoten, jos etävanhempi asuu kaukana ja lapsi pääsee tavallista harvemmin tapaamaan häntä.
Aikuiset tietysti kantaisivat vastuun ja tekisivät päätökset kuten muutenkin tekisivät.
Eihän se ole lapsen koti yksistään vaan lapsen ja hänen vanhempiensa – vanhemmat
vaan eivät ole siellä samaan aikaan.
Pidän ajatusta teoriassa täysin mahdollisena.
Mielikuvani siitä on positiivisia, kannustavia
ja näen nimenomaan lapsen rauhallisuuden siitä,
ettei taas tarvitse pakata kamoja olla menossa milloin äidin luota isän luokse tai päinvastoin.
Ratkaisuna tuo vaatisi rahaa ja siksi sitä varmaan ei kukaan ole lähtenyt kokeilemaan
tai en ainakaan tiedä.
Ne, jotka haluaisivat kokeilla eivät omaa sitä rahaa ja niillä jota sitä olisi eivät rahojaan mokomaan sijoita. Tyypillisestihän se näin menee.
Odotan innolla, että joku tuon ratkaisun tekisi.
Minä en voi olla tässä edelläkulkija, koska lasteni isien työmatkat tulisivat huitsin pitkäksi,koska asumme eri paikkakunnilla.
Eli tuossa tuli ainakin yksi rajoite esille.
*sofi*
Ensimmäinen mielikuvani oli siis tuo, että lapset kokisivat vallan liukuvan enemmän heille..? Sellainen tunne tuli. Heidän kotinsa, jossa vanhemmat vuorotellen käyvät.
Myönteisiä asioita olisi juuri tuo, ettei lasten tarvitse viipottaa kodista toiseen, kaveripiiriin saa koko ajan helpommin yhteyden ja asuinympäristö on tuttu.
Sinänsä ei varmaankaan ihan huono ajatus, vaikkakin käytännön järjestelyt tuottanevat vaikeuksia. Raha on yksi, sillä tarvitaan kolmas asunto. Jos toinen vanhemmista asuu kaukana, niin kuten sanoitkin, hänen töihin kulkemisensa vaikeutuu tai on mahdotonta, jos siis töissä ylipäätään onkaan. Jos asuisivat samassa kaupungissa... voisi toimiakin..?
Mietin myös sitä, että jos esimerkiksi vuoroviikoin vanhemmat lasten luona asuisivat, niin kenen näköinen koti olisi? Vai tulisiko siitä lasten näköinen? Minusta asia ei ole ihan sama, sillä helposti siitä tulee kliininen kompromissi, jossa molemmat vanhemmat sitten joten kuten viihtyvät. Äidin oma asunto on omanlainen, isän omanlainen ja tämä kolmas sitten lasten näköinen? Vai isän ja äidin asunnon välimuoto? Joka tapauksessa hyvää yhteishenkeä vanhemmilta vaatii eron jälkeen tuollaista pyörittää.
Kun lapset käyvät vanhempiensa luona, astuvat he juuri tämän näköiseen kotiin ja maailmaan. Tehdään asioita, jotka äidille/isälle omimpia, toki lasten ehdoilla. Vanhempien kodit ovat vanhempien persoonien kaltaiset ja se minusta hyvä asia.. tai.. riippuu persoonasta..=)
Sinkkonen varmasti halusi synnyttää vanhemmissa ajatuksia, lähinnä patistaa heitä miettimään eroa ja asioita eri näkökulmista. Sellainen ei koskaan ole pahasta. Kuinka vakavissaan asiaa läpivienyt, en tiedä. Varmasti nuo samaiset käytännön asettamat hankaluudet ovat hänenkin mielessään olleet.
Anna mennä vaan. Samanlaista se minullakin on aina. Joku tulee sinne väliin ujeltamaan. Minulla on vain se ero tuossa, että, että mua se ei haittaa ollenkaan, vaan mä pistelen takaisin. Ymmärrän kyllä, ettet sinä halua tehdä sitä samaa.
Häntä pystyyn vaan Sofix ja kirjoitusta peliin.
Sinkkosen ajatusmallia voisi käyttää akuutissa eron vaiheessa ja vanhemmille osoittaa vuoroviikoin yhteiskäyttöön kunnan omistama yksiö. Sosiaaliviranomaisten ja lasten tapaamiset tulisi tapahtua lasten kodissa, ei virastossa sekä molempien vanhempien läsnäollessa ja erikseen, myös ilman vanhempia.
Vanhemmille tulee myös antaa käytännöntietoa eri huotajuusmuodoista ennen lastensuojelutoimenpiteitä tai -lausuntoja. Useilla on vanhentunutta tietoa asioiden kulusta ja ennakkopaineita tulevista tapahtumista, joka aiheuttaa lisää kitkaa vanhempien ja viranomaisten välille.
Huostaanottotilanteissa tulisi toimia samalla tavalla. Lasten koti pysyy ennallaan, vain vanhempi/vanhemmat siirretään väliaikaisesti asumaan muualle. EI LASTA! Kustannuksiltaan ko. tapa olisi edullisempi yhteiskunnalle ja huomattavasti parempi lapselle. Onhan lapsen edusta kyse?
Hankalemmissa tapauksissa toki mallisi(tai sofin esille tuoma) hyvinkin mielenkiintoinen ja toimiva, oletettavasti.
Itse tuumailin sitä siis pysyvänä järjestelynä ja liittyen nimenomaan eroihin, joissa ei sinänsä mitään tavattomia kähinöitä olisi.