Kokemuksia psyk.osastosta?

Äitini kävi sairaalassa iltapäivällä ja juttelin hänelle kaikenlaista. Minun oloni helpottui, kun sain vähän puhuttua ja purettua ajatuksiani, ja mutta äiti taas huolestui entistä enemmän, soitti myöhemmin huolissaan osastolle, josta hoitaja sitten kertoi minulle. Se sai oloni onnettomaksi, ja huolestuin itsekin taas lisää läheisistäni. Ajattelin, että miten he pärjäävät stressin ja huolensa kanssa, kun ne minutkin tähän tilaan ajoivat. Tuntui myös, että olen väistämättä lipumassa jonkin myllyn läpi, mistä ulos tulee mielisairaita, ja vain siitä syystä, että läheiset voisivat paremmin. He halusivat, että minua hoidetaan, keinoilla millä hyvänsä, ja että he saavat jotain tietoa voinnistani, varmuuden sairaudestani. He eivät kestä tilanteen epävarmuutta, vaan vaativat varmuutta ja rauhaa itselleen, minun kustannuksellani.

Mitä olisi voitu tehdä?

Minulta kysyttiin, että mitä kokouksessa olisi voitu tehdä, jotta minun oloni olisi helpottunut. Vastasin, että luulen, että olisi ollut parasta antaa minun olla, kuunnella kun sanon, että minun pitäisi vaan saada rauhoittua ja nukkua. Kysymys jatkui: olisiko joku voinut sanoa jotain, mikä olisi auttanut? Vastasin, että ei varmaan, minulla oli niin suuri epäluottamus ja olin sen verran kiihtynyt, ettei mikään olisi auttanut. Vain sen hyväksyminen, että tilanne meni nyt näin.

Vähän täydennän vastaustani. Toki moni asia olisi voinut mennä toisin, mutta viimeistään siinä kohdassa, kun oli tehty lääkitys- ja pakkohoitopäätös ja minusta tuntui, että elämä oli nyt tässä, ei ollut mitään tehtävissä. En usko, että parhaallakaan empatiakyvyllä varustettu ihminen olisi voinut auttaa, koska olisin kokenut, että sen empatian juuret ovat väärässä paikassa. Jos oli sitä mieltä, että tarvitsin lääkityksen ja pakkohoitoa, ei voinut ymmärtää yhtään minua, minun tunteitani ja tilannettani, ja empatia olisi tuntunut suurelta säälin osoitukselta, jollaista en oikein myöskään sietänyt. Sääli oli konkreettisesti sairautta, se sai vointini huononemaan. Yleisesti ottaen kokonaisvaltaisen ymmärryksen osoittaminen olisi voinut auttaa, mutta ei sekään välttämättä juuri tuossa tilanteessa, jossa hoitokokouksen tulos oli joka tapauksessa se mikä oli.

Kun sitten pääsin itsekseni rauhoittumaan, sulattelin tapahtumia ja totesin, ettei tilanne nyt vielä niin toivoton ole, lääkkeitä ei tarvitse syödä loputtomiin ja uloskin pääsen, kunhan koitan paremmin sopeutua tilanteeseen, tai ainakin esittää sopeutunutta. Eikö sitä vanhemmillekin sanota, että kun lapsi on kiihdyksissä, niin järkipuhe ei mene perille, eikä keskustelu ole mahdollinen? Kun lapsi rauhoittuu, asioista voidaan puhua. Tunteitani olenkin monesti verrannut pienen vauvan ja lapsen tunteisiin. Lisäksi tunsin, ettei kukaan ole oikeasti minun puolellani, joten kenenkään lohduttelu ei olisi todennäköisesti auttanut.

Kenen vastuulla on näissä tilanteissa rakentaa luottamus? Luottamus ei välttämättä vaadi täyttä toisen ymmärtämistä, mutta ymmärrystä ymmärtämättömyydestä ja sen hyväksymistä. Sen hyväksymistä myös, että jos ei itse ymmärrä jotain, se ei vielä tarkoita sitä, että toinen on sairas. Nämä eivät ole suoraviivaisia ja pelkästään sanoilla ilmaistavissa olevia asioita. Ne välittyvät meistä kokonaisuudessaan.

Hoitokokemukseeni kyllä liittyy paljon omia pelkoja, ihan omalla mielikuvituksella luotuja skenaarioita ja ennakkoluuloja, joilla olen itseäni lietsonut, jotka vaikuttivat olooni negatiivisesti. Niitäkään ei silti pitäisi ajatella vain sairauden oireina, ylös kirjattavina seikkoina, vaan asioina, joissa minua olisi voinut hiljalleen tukea, antaa minulle syytä luottaa, hyväksyä se, että pelkoja ja ennakkoluuloja on ja siten olisin hiljalleen voinut päästää irti niistä. Toisaalta tällainen hyväksyntä on hankalaa tilanteessa, jossa hoitava osapuoli on itsekin täynnä ennakkoluuloja, huonoja kokemuksia siitä, mihin sen kaltainen tila voi johtaa. Varmaan hoidolla haluttiinkin vain suojella siltä. Mutta se ei paljoa lohduta, jos kuitenkin lähes kaikki toimet oikeastaan vain kasvattivat pelkoja, samoin se ympäristö, kaikki juurikin vain ajoivat hallitsemattomaan tilaan.

Minulta kysyttiin myös, olisinko tarvinnut omaa rauhaa, enkä hälyistä osastoa huonekavereineen. Vastasin, että huonekaveri oli kyllä ihan kiva, meillä oli yhteisiä asioita sitten parin päivän päästä. Tähän vastaukseeni lisäisin vielä, että jos huonekaverina olisi ollut kuka tahansa muu osastolla olijoista, tilanne olisi ollut toinen. Osastolla kun jo olin, niin oli ihan ok, että oli kiva huonekaveri. Mutta tuollaista osastohoitoa en kyllä olisi tarvinnut olisi ollenkaan.

Olisin tarvinnut vain turvallisen, rauhallisen ja rentouttavan paikan, jossa tilaani vähän ymmärrettäisiin. Diagnooseilla ja lääkkeillä kiusaamisen sijaan opeteltaisiin muita keinoja rauhoittumiseen, rentoutumiseen ja unen saantiin.

Anonyymi kirjoitti:

Äitini kävi sairaalassa iltapäivällä ja juttelin hänelle kaikenlaista. Minun oloni helpottui, kun sain vähän puhuttua ja purettua ajatuksiani, ja mutta äiti taas huolestui entistä enemmän, soitti myöhemmin huolissaan osastolle, josta hoitaja sitten kertoi minulle. Se sai oloni onnettomaksi, ja huolestuin itsekin taas lisää läheisistäni. Ajattelin, että miten he pärjäävät stressin ja huolensa kanssa, kun ne minutkin tähän tilaan ajoivat. Tuntui myös, että olen väistämättä lipumassa jonkin myllyn läpi, mistä ulos tulee mielisairaita, ja vain siitä syystä, että läheiset voisivat paremmin. He halusivat, että minua hoidetaan, keinoilla millä hyvänsä, ja että he saavat jotain tietoa voinnistani, varmuuden sairaudestani. He eivät kestä tilanteen epävarmuutta, vaan vaativat varmuutta ja rauhaa itselleen, minun kustannuksellani.

Mitä olisi voitu tehdä?

Minulta kysyttiin, että mitä kokouksessa olisi voitu tehdä, jotta minun oloni olisi helpottunut. Vastasin, että luulen, että olisi ollut parasta antaa minun olla, kuunnella kun sanon, että minun pitäisi vaan saada rauhoittua ja nukkua. Kysymys jatkui: olisiko joku voinut sanoa jotain, mikä olisi auttanut? Vastasin, että ei varmaan, minulla oli niin suuri epäluottamus ja olin sen verran kiihtynyt, ettei mikään olisi auttanut. Vain sen hyväksyminen, että tilanne meni nyt näin.

Vähän täydennän vastaustani. Toki moni asia olisi voinut mennä toisin, mutta viimeistään siinä kohdassa, kun oli tehty lääkitys- ja pakkohoitopäätös ja minusta tuntui, että elämä oli nyt tässä, ei ollut mitään tehtävissä. En usko, että parhaallakaan empatiakyvyllä varustettu ihminen olisi voinut auttaa, koska olisin kokenut, että sen empatian juuret ovat väärässä paikassa. Jos oli sitä mieltä, että tarvitsin lääkityksen ja pakkohoitoa, ei voinut ymmärtää yhtään minua, minun tunteitani ja tilannettani, ja empatia olisi tuntunut suurelta säälin osoitukselta, jollaista en oikein myöskään sietänyt. Sääli oli konkreettisesti sairautta, se sai vointini huononemaan. Yleisesti ottaen kokonaisvaltaisen ymmärryksen osoittaminen olisi voinut auttaa, mutta ei sekään välttämättä juuri tuossa tilanteessa, jossa hoitokokouksen tulos oli joka tapauksessa se mikä oli.

Kun sitten pääsin itsekseni rauhoittumaan, sulattelin tapahtumia ja totesin, ettei tilanne nyt vielä niin toivoton ole, lääkkeitä ei tarvitse syödä loputtomiin ja uloskin pääsen, kunhan koitan paremmin sopeutua tilanteeseen, tai ainakin esittää sopeutunutta. Eikö sitä vanhemmillekin sanota, että kun lapsi on kiihdyksissä, niin järkipuhe ei mene perille, eikä keskustelu ole mahdollinen? Kun lapsi rauhoittuu, asioista voidaan puhua. Tunteitani olenkin monesti verrannut pienen vauvan ja lapsen tunteisiin. Lisäksi tunsin, ettei kukaan ole oikeasti minun puolellani, joten kenenkään lohduttelu ei olisi todennäköisesti auttanut.

Kenen vastuulla on näissä tilanteissa rakentaa luottamus? Luottamus ei välttämättä vaadi täyttä toisen ymmärtämistä, mutta ymmärrystä ymmärtämättömyydestä ja sen hyväksymistä. Sen hyväksymistä myös, että jos ei itse ymmärrä jotain, se ei vielä tarkoita sitä, että toinen on sairas. Nämä eivät ole suoraviivaisia ja pelkästään sanoilla ilmaistavissa olevia asioita. Ne välittyvät meistä kokonaisuudessaan.

Hoitokokemukseeni kyllä liittyy paljon omia pelkoja, ihan omalla mielikuvituksella luotuja skenaarioita ja ennakkoluuloja, joilla olen itseäni lietsonut, jotka vaikuttivat olooni negatiivisesti. Niitäkään ei silti pitäisi ajatella vain sairauden oireina, ylös kirjattavina seikkoina, vaan asioina, joissa minua olisi voinut hiljalleen tukea, antaa minulle syytä luottaa, hyväksyä se, että pelkoja ja ennakkoluuloja on ja siten olisin hiljalleen voinut päästää irti niistä. Toisaalta tällainen hyväksyntä on hankalaa tilanteessa, jossa hoitava osapuoli on itsekin täynnä ennakkoluuloja, huonoja kokemuksia siitä, mihin sen kaltainen tila voi johtaa. Varmaan hoidolla haluttiinkin vain suojella siltä. Mutta se ei paljoa lohduta, jos kuitenkin lähes kaikki toimet oikeastaan vain kasvattivat pelkoja, samoin se ympäristö, kaikki juurikin vain ajoivat hallitsemattomaan tilaan.

Minulta kysyttiin myös, olisinko tarvinnut omaa rauhaa, enkä hälyistä osastoa huonekavereineen. Vastasin, että huonekaveri oli kyllä ihan kiva, meillä oli yhteisiä asioita sitten parin päivän päästä. Tähän vastaukseeni lisäisin vielä, että jos huonekaverina olisi ollut kuka tahansa muu osastolla olijoista, tilanne olisi ollut toinen. Osastolla kun jo olin, niin oli ihan ok, että oli kiva huonekaveri. Mutta tuollaista osastohoitoa en kyllä olisi tarvinnut olisi ollenkaan.

Olisin tarvinnut vain turvallisen, rauhallisen ja rentouttavan paikan, jossa tilaani vähän ymmärrettäisiin. Diagnooseilla ja lääkkeillä kiusaamisen sijaan opeteltaisiin muita keinoja rauhoittumiseen, rentoutumiseen ja unen saantiin.

Lue lisää

Kirjoitin itsekin tähän ketjuun. Minulla aloitettiin myös olantsapiini, koska en halunnut aggressioita aiheuttanutta ketipinooria syödä. Itselle se oli pitkän unettomuuden jälkeen hyväksyttävä ratkaisu.
Huvittavaa oli, että osastolla mennessä minun epäiltiin kuvittelevan ammattini, kun siellä julkisen puolen tiedoissa näkyi nuoruuden työterveyden aikainen ammatti. 😃 Aikani lääkkeitä syötyäni luulin itsekin sen kuvittelevani ja piti tarkistaa asia ihan sähköposteista, että olenko elänyt viime vuoden sumussa... Olipa kiva siinä pöppörössä vielä pyytää oikomaan saikkulapun ammattikirjausta ym.
Olin psykoottinen, mutta en sitä juuri mainostanut henkilökunnalle sisään kirjautumisen jälkeen.
Itsellekin tuli pelko, että mitä jos en kuitenkaan pääse osastolta ulos sovittuna päivänä. Lisäksi pelkotiloissani pelkäsin myös huonekaveriani. Ekan yön ja päivän sain viettää yksin huoneessa, mutta en siitä ja vahvoista unilääkkeistä huolimatta nukkunut kuin pari tuntia.

Minä en aio koskaan enää mennä psykiatriselle osastolle ja syy on hoitokulttuurissa, mikä siellä vallitsee sekä kokemuksessa mikä oli kauhea. Olo oli kuin olisi ollut ristikuulusteluissa, sanani olisi yritetty saada kuulostamaan mahdollisimman epänormaalilta ja minusta löytää epänormaalia sen sijaan että minua olisi yritetty millään tavoin ymmärtää. Osastolla on lähes pakkomielteinen suhtautuminen siihen että potilaat pitää laittaa mömmöihin. Osasto tuntuu olevan enemmän suunniteltu hoitotahoa varten kuin potilaita. Potilas on alisteisessa asemassa ja hoitotaholla on pelottavan paljon valtaa. Kaikille pitäisi avautua omista asioistaan ja rajoja loukataan jatkuvasti. Hoitomerkinnät jää kummittelemaan rekistereihin ja kuka tahansa voi lukea sitten minusta lääketokkuroissa kirjoitettuja tekstejä terveydenhuollossa Yksityisyyttä ei juuri ole. Kun saa lääkkeistä harmia, niitä tulkitaan henkisinä ongelmina ja määrätään lisää lääkettä niihin. En koskaan enää mene paikkaan, missä minun oikeuksiani voidaan rajoittaa niin että ei anneta mahdollisuutta kieltäytyä mömmöistä mitä siellä kylvetään.

Mitään jälkipuintia ei ole osaston jälkeen eikä sillä ole juuri merkitystä onko potilas mennyt huonompaan suuntaan hoidolla. Mitään palautetta ei kysytty.
He ovat ihan hyvin saattaneet olla siinä luulossa että olen voinut heidän hoidollaan paremmin mutta eivät nähneet minua vieroitusoireista tärisevänä osastohoidon jälkeen tai kuunnelleet kokemusta missä en pystynyt toimimaan lääkityksien takia ja koin hoidon todella traumatisoivana. Tai kärsin sairaalloisesta sisäisestä levottomuudesta lääkkeiden takia miksi kävelin osaston käytäviä tuskaisena.
Kaikki kirjataan hoidon näkökulmasta käsin eikä potilaana voi puolustautua mielivaltaa vastaan. He eivät näe että kun lopetin mömmöt, pää selkiytyi ja kärsimykseni väheni.

Siksi en koskaan enää anna tällaisille typeryksille ja huonolle systeemille valtaa elämässäni.

Anonyymi kirjoitti:

Minä en aio koskaan enää mennä psykiatriselle osastolle ja syy on hoitokulttuurissa, mikä siellä vallitsee sekä kokemuksessa mikä oli kauhea. Olo oli kuin olisi ollut ristikuulusteluissa, sanani olisi yritetty saada kuulostamaan mahdollisimman epänormaalilta ja minusta löytää epänormaalia sen sijaan että minua olisi yritetty millään tavoin ymmärtää. Osastolla on lähes pakkomielteinen suhtautuminen siihen että potilaat pitää laittaa mömmöihin. Osasto tuntuu olevan enemmän suunniteltu hoitotahoa varten kuin potilaita. Potilas on alisteisessa asemassa ja hoitotaholla on pelottavan paljon valtaa. Kaikille pitäisi avautua omista asioistaan ja rajoja loukataan jatkuvasti. Hoitomerkinnät jää kummittelemaan rekistereihin ja kuka tahansa voi lukea sitten minusta lääketokkuroissa kirjoitettuja tekstejä terveydenhuollossa Yksityisyyttä ei juuri ole. Kun saa lääkkeistä harmia, niitä tulkitaan henkisinä ongelmina ja määrätään lisää lääkettä niihin. En koskaan enää mene paikkaan, missä minun oikeuksiani voidaan rajoittaa niin että ei anneta mahdollisuutta kieltäytyä mömmöistä mitä siellä kylvetään.

Mitään jälkipuintia ei ole osaston jälkeen eikä sillä ole juuri merkitystä onko potilas mennyt huonompaan suuntaan hoidolla. Mitään palautetta ei kysytty.
He ovat ihan hyvin saattaneet olla siinä luulossa että olen voinut heidän hoidollaan paremmin mutta eivät nähneet minua vieroitusoireista tärisevänä osastohoidon jälkeen tai kuunnelleet kokemusta missä en pystynyt toimimaan lääkityksien takia ja koin hoidon todella traumatisoivana. Tai kärsin sairaalloisesta sisäisestä levottomuudesta lääkkeiden takia miksi kävelin osaston käytäviä tuskaisena.
Kaikki kirjataan hoidon näkökulmasta käsin eikä potilaana voi puolustautua mielivaltaa vastaan. He eivät näe että kun lopetin mömmöt, pää selkiytyi ja kärsimykseni väheni.

Siksi en koskaan enää anna tällaisille typeryksille ja huonolle systeemille valtaa elämässäni.

Lue lisää

Tarkka kuvaus nykysysteemistä. Minäkin olen ollut siellä. Kokemus teki minut hyvin pelokkaaksi. Pelkään nykyään jossain määrin jopa tavallisia lääkäreitäkin. Ei niin että käytännössä heiltä mitään pahaa minulle seuraisi, mutta luottamus yleisesti ottaen on mennyt. Monesta eri tekijästä johtuen.´Mm. yksityisyyden menetys. Itsemääräämisen menetys tai sen jatkuva uhka. Leimaaminen. Se hirveä "vikojen" jahtaaminen, sairauden silmälasien kautta katsominen.