Jouduin isäni kaltoin kohtelemaksi ihan koko lapsuuden ajan. Pahoinpitely alkoi jo kuulemma vauvana. Oli kuulemma rokottanut vauvana jaloista ja läiminyt. Muistan lapsuudestani vain joitain pieniä välähdyksiä. Pahoinpitely oli potkimista, nyrkillä ja jollain käteen sattuvalla esineellä hakkaamista. Joskus paiskasi seinään. Yhteistä näille oli se, että isän hermostumisen ei tarvittu syytä ja jos sitä kysyin keksi hän minun sanoneen tai tehneen jotain. Sain lukemattomia aivotärähdyksiä ja niskani ovat ravistelusta niin rikki, että kärsin kroonisesta hermokivusta.
Olen tätä nykyä isän kanssa väleissä, vaikka anteeksi en ole antanut.
Olen perustanut perheen ja olen yrittänyt olla hyvä äiti. Olen hyvässä työssä, mutta oikeastaan eristäytynyt työyhteisöstä. Minulla ei ole ystäviä, enkä oikeastaan edes kaipaa niitä.
Nyt nelikymppisenä sain lähetteen traumaterapiaan. Olen masentunut. Jotenkin ihan tyhjä sisältä. Mikään ei tuota iloa.
Kiinnostaa miten muut rankan lapsuuden kokeneet, ovat selvinneet?
Olen tätä nykyä isän kanssa väleissä, vaikka anteeksi en ole antanut.
Olen perustanut perheen ja olen yrittänyt olla hyvä äiti. Olen hyvässä työssä, mutta oikeastaan eristäytynyt työyhteisöstä. Minulla ei ole ystäviä, enkä oikeastaan edes kaipaa niitä.
Nyt nelikymppisenä sain lähetteen traumaterapiaan. Olen masentunut. Jotenkin ihan tyhjä sisältä. Mikään ei tuota iloa.
Kiinnostaa miten muut rankan lapsuuden kokeneet, ovat selvinneet?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miiten äitisi suhtautui tuollaiseen touhuun. Hyväksyikö teot.
Traumaterapia varmaan auttaa. Lisätietoa traumoista Disso ry:n sivuilta
https://www.disso.fi/
Varhaisimmassa lapsuudessa koetut traumat tulevat esiin usein niin ettei niiden alkuperää tiedosta. Pelkotiloina, ruumiillisina jännitystiloina joihin voi olla niin tottunut ettei niitä edes tiedosta, tai ruumiillisina kipuinakin. Ja tietysti vaikeutena luottaa ihmisiin. Traumaterapiassa näihin kehollisiin muistoihin voidaan saada yhteys vähitellen. Traumoja sinänsä ei terapiassa tarvitse kokea uudestaan, vaan tunteet vain herätellään vähitellen, turvallisessa ympäristössä jossa luottamus voi palautua.
Kun menet terapiaan, valitse huolella terapeuttisi. Oli terapiasuuntaus mikä tahansa, on tärkeää että tulet hänen kanssaan hyvin toimeen ja henkilökemiat ovat hyvät. Kaikkien kanssa ei onnistu, vaikka terapeutti olisi kuinka pätevä koulutukseltaan.
Minulla on erilainen näkökulma tuohon samaan aiheeseen. Ehkä tuo auttaa valaisemaan jotain puolta perheväkivallasta.
Isä ei koskaan koskenut minuun ja äiti muutti pois kun olin yhden vanha, avioero tuli vuotta myöhemmin. Sen vuoden verran kuitenkin (josta en muista mitään, muistan asioita kyllä jo kahden vanhasta lähtien) isä oli aika väkivaltainen alkoholisti kaikkia muita kohtaan. Kun olin vajaan vuoden verran kävi hienon klassinen "isä ajaa perheen hankeen" tapahtuma jouluna. Perhe lähti kännistä miestä pakoon isovanhempien luo.
Periaatteessa tuo jakso oli tosi lyhyt ja en täysin ymmärrä koko hommaa ja miten se minuun vaikuttaa. Tarinassa on muitakin käänteitä, mutta noin lyhyesti yhteenvetäen minulla on ollut todella paljon vaikeuksia niin kauan kuin olen ollut olemassa.
Erilaisia kehityksellisiä ongelmia esimerkiksi sosiaalisuuden kanssa, motorisia ongelmia käsien kanssa, hahmotusongelmia, dissosiaatiota tietyllä tapaa lievänä, voimakasta ahdistusta yleisesti ja etenkin läheisten ihmissuhteiden kanssa, masennusta ja todennäköisesti tästä kaikesta seuraavaa väsymystä ja kyvyttömyyttä toimia.
Kaikesta huolimatta pärjäsin koulussa ihan ok kunnes piti oikeasti alkaa opiskelemaan jotain aivan uutta. Jotain sellaista, mitä en tiennyt olevan olemassa. Lukioon asti pärjäsin kelvollisesti ja sitten arvosanat tippuivat esimerkiksi matematiikassa ysistä viiteen ja kuuteen, seiska oli hyvä onnistuminen.
Kirjoitin ylioppilaaksi kelvollisin arvosanoin, pääsin yliopistoon, minusta piti tulla insinööri. Onnistuin pääsemään noin 2/3 osaa opinnoista läpi, kunnes koulu ei enää kannatellut mitenkään opiskelua ja opintokaverit katosivat kuka minnekin.
Koulu jäi kesken, muutin muualle, olin työtön, etsin töitä, pääsin jotenkin käsittämättömästi johonkin työhön ilman koulutusta tai työkokemusta. Sain tästä itselleni oikeasti uuden uran enkä päätynyt hautaan tai pitkäaikaistyöttömäksi.
Nyt olen suurimman osan asioista saanut itselleni selväksi ja käsiteltyä, mutta tiettyjen juttujen kanssa takeltelen. Kaiken kaikkiaan elämä rullaa kelvollisen ok, 8 / 10 jos mennään taas kouluarvosanoihin. Tähän on kulunut valtavasti aikaa ja itsetutkiskelua. Käytännössä itse olen itseni tähän nostanut, vaikka muistakin on ollut apua. Tosin ei kukaan minua ole auttanut eteenpäin sen takia, että olisi halunnut auttaa minua eteenpäin.
Tämä on minun tarina. Sellainen oma vuodatus, mutta toki luin sinunkin jutun, vaikka en sitä kommentoinutkaan.
Palstan monet eri aiheet ovat saman kirjoittajan tekeleitä. Tuttu tuntematon asialla, mutta henkisesti yhä murrosikäisen pojan itsepuolustusta ja "omaterapiaa".
Usein toistaa olevansa nainen, vaikka on isoisä varttuneessa iässä. Pois sodanjaloista lähteneelle pojalle kova paikka. Evakkotie odotti n. 400.000 ihmistä.
@ Pe.07.08.2020.
Nyt en ihan ymmärtänyt, tarkoititko että kirjoitukseni on jonkun toisen tekemä?
No eipä sillä väliä, itsehän tiedän miten asia on.
Joku kysyi, että miten äiti suhtautui. Hän seisoi vieressä ja huusi isälle, että lopeta tai sitten ei jaksanut nousta keittiön pöydästä edes huutamaan. Olen hieman katkera äidille, että antoi tätä tapahtua 14 vuotta. Viimeinen kerta oli sitten niin hirveä, että hän sai voimia lähteä. Silloin isäkin säikähti ja tuli jopa vollottamaan sänkyni viereen. Pikkuveli oli pahoinpitelyn aikana hakemassa kirvestä varastosta, jotta tappaa isän. Äiti sai estettyä.
Sitten elämä helpotti,