Vastakohdat

Mä yritin muuttaa itseäni, et olisin ollut
sulle hyvä.

Mutta loppupeleissä mun sisäinen valo
vaan sammui vähitellen.
Mä en edes ymmärtänyt,
että olin jo matkalla kohti ikiyötä

Ja nyt ymmärrän, että kaiken lisäksi
mehän oltiin ihan vastakohtia.

Sinä olit nouseva aamuaurinko
täynnä toivoa.
Toivoa paremmasta tulevasta.
Onnea ja hopeahippuja.

Ja minä olin laskeva iltaaurinko,
jonka jälkeen oli pelkkää pimeyttä.
Sekin kuvaa sitä, miten minun sisäinen
valo hiljalleen sammui olemattomiin.

Me oltiin molemmat kauniita.
Ja näkemisen arvoisia tottakai.
Mutta meidän molempien kauneus kesti
vain hetken.
Ihan kuin auringonnousu tai - lasku.
Ne ovat kauniita hetken.
Ja sen jälkeen tulee
joko uusi päivä, tai pitkä yö.

Sen hetken jälkeen
ketään ei enää kiinnostanut.
Koska eihän ihmisiä kiinnosta.
Ei ellet ole kaunis, kuuluisa tai kuollut.

Muttan sitten sinuakaan ei enää kiinnostanut.

Meidän välillä on se yksi ero.
Minä menetin sinut, ja sä menetit aikaa.
Mä hävisin, koska mä tarvitsin sua.

Sulla oli edessä vielä toivoa täynnä
oleva päivä, kun mun oli kohdattava
yö yksin.

Olin kai sokeasti kuvitellut,
että olisit ollut kanssani.

Mutta ei sinulla ollut ikinä mitään
menetettävää.
Siksi sinä pystyit jättämään minut yksin.
Sillä sinulla oli vaihtoehtoja.

Sinä pelkäsit minua, eikö niin?

Mutta ei se mitään,
minäkin pelkäsin.

Ja pelkään edelleen.

Koska minä pelkään pimeää.