Mt-ongelmien lisäksi minulla on lukuisia vaikeita ja kroonisia somaattisia sairauksia (mm. verkkokalvojen rappeuma, krooninen gastriitti, refluksi, sydänvikaa, laskimovajaatoiminta, reuma, Raynaudin syndrooma, Sjögrenin syndrooma jne), joiden vuoksi joudun käymään usein sekä terveyskeskuksessa että keskussairaalassa.
Hoidon saaminen on ollut aina ja on edelleen tolkuttoman hankalaa, sillä lääkärit takertuvat heti mt-ongelmiini, listaavat ne ensimmäiseksi joka ainoaan epikriisiin, puhuvat minulle kuin lapselle tai vajaaälyiselle (mikä on äärimmäisen nöyryyttävää), laittavat oireet psyykkisten vaivojen piikkiin ja kieltäytyvät jatkotutkimuksista. Monesti olen joutunut kääntymään yksityisen sektorin puoleen ja siellä olen useimmiten saanut huomattavasti parempaa kohtelua, eikä epikriiseissä ole mainittu mt-ongelmia välttämättä millään muotoa.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
Hoidon saaminen on ollut aina ja on edelleen tolkuttoman hankalaa, sillä lääkärit takertuvat heti mt-ongelmiini, listaavat ne ensimmäiseksi joka ainoaan epikriisiin, puhuvat minulle kuin lapselle tai vajaaälyiselle (mikä on äärimmäisen nöyryyttävää), laittavat oireet psyykkisten vaivojen piikkiin ja kieltäytyvät jatkotutkimuksista. Monesti olen joutunut kääntymään yksityisen sektorin puoleen ja siellä olen useimmiten saanut huomattavasti parempaa kohtelua, eikä epikriiseissä ole mainittu mt-ongelmia välttämättä millään muotoa.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä, kun on kerran saanut mt-diagnoosin se on julkisessa terveydenhuollossa työskenteleville älykkäille ihmisille tärkein seikka olipa käynnin syy mikä tahansa.Nuo julkisella tehdyt kirjaukset diagnooseineen eivät yleensä ole yksityisen puolen nähtävissä mikä osaltaan selittänee paremman kohtelun.
Minä olen joutunut saman asian kanssa vääntämään nyt jo useamman vuoden.
Alkuun ongelma oli isompi koska oli epämääräistä oireilua johon ei syitä löytynyt.
Pikkuhiljaa kuitenkin juttu alkoi aueta ja löytyikin kaikenlaista.
Parin TK-lääkärin mukaan minun olisi pitänyt puhua vain psykiatrille ja kun hermot tarpeeksi kiristyivät niin toki puhuinkin.
He eivät olisi voineet vaivoissani auttaa millään tavalla, ainoa mihin apua sain oli hermojen kanssa ja se sentään auttoi kestämään sietämätöntä tilannetta.
Minulla kanssa joka epikriisissä tarkkaan lukee mitä mielenterveysongelmaa on ollut.
Kerran yleislääkäri jopa oli pyytänyt psykiatrin kanssani puhumaan vaikka lääkärikäynnin syy oli kipu.
Siinä sitten psykiatrin kanssa molemmat ihmeteltiin että jaa-a, ja mikähän oli tarkoitus.
Yleislääkäri oli vielä kirjoittanut että " potilaalla on skitsofrenia, kipu on psyykkistä ". Eikä mulla ole ikinä ollut skitsofreniaa.
Mutta joo, olen oikein yllättynyt kuinka lääkäreiltäkin löytyy asennevikaa näissä jutuissa.
Jotkut eivät välitä onko potilaalla jotain muuta vaivaa esim. psyykkisellä puolella kun taas jotkut todellakin takertuvat siihen ja väittävät kaiken johtuvan psyykkisistä syistä.
Päivystyksissä kun on tullut käytyä niin siellä ne asenteet tulevat hyvin esiin etenkin kun kohtaa tuntemattoman lääkärin.
Lääkäri katsoo koneelta kuka on seuraavaksi huoneeseen tulossa, ja siellä tiedoissa tietty lukee kaikki diagnoosit.
Hän tekee jo mielessään valmiiksi itselleen mielikuvan diagnoosin perusteella, minkälainen ihminen on tulossa ja kohtelee sitten siihen malliin mikä hänelle sopii. Ja jos asenne on huono niin hän antaa sen näkyä ja kuulua. Onneksi on myös heitä joilla on asenne kohdillaan tai eivät ainakaan anna näkyä mitä ajattelevat.
Paljon on tullut kohdattua loukkaavaa, alentavaa, nöyryyttävää ym. asennetta.
Takavuosina tein pari valitustakin koskien kohteluani ja toki vastauksiakin tuli mutta aina lääkäriä puolustellen.
Tapaukset olivat tosin sellaisia että olin aika vahvoilla koska pystyin todistamaan kertomaani oikeaksi.
En tykkää yleensä edes valitella jälkeenpäin, vasta sitten jos lääkäri menee liian pitkälle. Jos olisin joka asiasta valituksen tehnyt niin hukkuisin valituksia pursuaviin mappikasoihin kotona.
Sen voin sanoa että helppoa tämä suinkaan ei ole, vaatii paljon voimia että ylipäänsä jaksaa lähteä hakemaan vaivoihinsa apua.
Ja on kyllä joskus jäänyt menemättäkin pelkästään siitä syystä kun tulee miettineeksi että ei kuitenkaan uskota, on turha mennä.
Tämä on tietääkseni todella yleistä, on joskus ollut asiasta joku tutkimuskin. Joitain vuosia sitten oli Helsingin Sanomissa pitkä juttu aiheesta.
Kerran aloin jo miettiä, huumorilla tosin, että taitaa nuo mielenterveyspuolen diagnoosit suojata kaikilta fyysisiltä vaivoilta kun kaikki laitetaan psyyken piikkiin.
Minun kohdalla on löytynyt useampi fyysinen vaiva ja niitä ei olisi psykiatri pystynyt löytämään eikä niille mitään tekemäänkään.
Onneksi olen avun saanut pitkien taistelujen jälkeen.
Eikä lohduta siltikään jatkoa ajatellen, koska sama kohtelu tulee jatkumaan vaikka kuinka asiasta puhuttaisiin tai jotenkin muuten yritettäisiin siihen vaikuttaa.
Tuttua on. Mennään joka tapaukseen anamneesisissa mielenterveyden diagnoosi edellä. Asenne monella lääkärillä täten epäilevä. Lähinnä olen ihan täynnä tätä. Terveisin. Ikäisensä näköinen, realiteeteissa, vatun siisti ihminen.