Miks luth. piispat ei lähetä valitteluja

Arkkipiispa Paarma muistokirjoituksessaan: Johannes Paavali II - Kristuksen palvelijoiden palvelija

Paavi Johannes Paavali II sai elämänsä aikana nähdä unelmansa vapaasta Euroopasta toteutuvan. Unelma maailman rauhasta jäi hänen kuolinvuonnaan kaukaisemmaksi kuin miltä tilanne näytti, kun Karol Józef Wojtyla lokakuussa 1978 valittiin paaviksi.

Lähellä Krakovaa 18.5.1920 syntynyt Johannes Paavali II eli elämänsä 84 vuotta unelmien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Hän menetti varhain vanhempansa ja joutui natsimiehityksen aikana työskentelemään pakkotyötä muistuttavissa olosuhteissa kivilouhimossa ja kemikaalitehtaassa.

Karol Wojtylan kiinnostus kohdistui jo nuoruusvuosina niin teatteriin kuin teologiaan, myöhemmin kuvaan tulivat runous ja filosofia. Yliopisto-opettajana ja opiskelijapappina hänellä oli luontevat yhteydet nuorisoon. Vaikka hän itse vanheni, yhteys kunkin ajan nuoriin säilyi.

Karol Wojtyla vihittiin papiksi vuonna 1946. Krakovan apulaispiispaksi Wojtyla nimitettiin 1958, Krakovan arkkipiispaksi 1964 ja vuonna 1967 paavi Paavali VI nimitti hänet kardinaaliksi.

Nuorekkaana arkkipiispana Wojtyla osallistui katolista kirkkoa uudistaneeseen Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen 1962-1965 ja siellä erityisesti kirkon yhteiskunnallista opetusta käsitelleen Gaudium et spes -asiakirjan valmistamiseen.

Karol Wojtylan valinta uuden ajan ensimmäiseksi ei-italialaiseksi paaviksi 1978 oli merkki puolalaisille yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudesta. Paavi Johannes Paavali II:n paavius vaikutti osaltaan merkittävästi Eurooppaa ja koko maailmaa jakaneen muurin murtumiseen.

Johannes Paavali II:n tunnettiin erityisesti matkustavana paavina, kun hän ehti 25 virkavuotenaan tehdä liki sata pastoraalista vierailua Italian ulkopuolelle. Pohjoismaihin ja Suomeen tällainen vierailu suuntautui kesäkuussa 1989.

Suomessa Johannes Paavali II opittiin tuntemaan rukoilevana paavina, kun hän osallistui ekumeeniseen jumalanpalvelukseen Turun tuomiokirkossa 5.6.1989 ja vietti seuraavana päivänä messun Helsingin jäähallissa. Rukouksen merkeissä paavi tapasi seuraavan kerran suomalaisia kirkonjohtajia pyhän Birgitan pyhäksi julistamisen 600-vuotisjuhlassa Roomassa 1991.

Kun Johannes Paavali II on vuosittain pyhän Henrikin juhlan johdosta tavannut kirkkomme piispoja Roomassa, hän on aina lämmöllä muistellut Suomen-vierailuaan. Kiertokirjeessään "Että he olisivat yhtä" (1996) hän erityisesti mainitsi Suomessa ja Ruotsissa saamansa ystävällisen vastaanoton. Samassa asiakirjassa Johannes Paavali II nöyrästi pyysi muilta kirkoilta neuvoa, miten hoitaa paavin virkaa roomalaiskatolisessa kirkossa ja kristikunnassa.

Paavin ekumeenisia kannanottoja ei ole aina ymmärretty. Näin kävi mm. vuonna 2000, kun Vatikaanin uskonopin kongregaatio hänen siunauksellaan julkaisi Dominus Iesus -asiakirjan ja muistutti kirkkojen ykseyden tiellä olevista esteistä ja uskontojen välisessä dialogissa noudatettavista periaatteista. Itse totesin tuolloin, että katolinen kirkko on tehnyt palveluksen myös muille kirkoille muistuttaessaan, että Kristuksen ainutkertaisuus on kirkon uskon ytimessä.

Kristuksen ainutkertaisuudesta oli kysymys myös luterilais-katolisessa vanhurskauttamista käsitelleessä asiakirjassa, jonka valmistumista Johannes Paavali II seurasi herkeämättömällä mielenkiinnolla ja jolle hän antoi kaiken siunauksensa.

Eräät paavin yhteiskunnalliset ja eettiset näkemykset saivat ristiriitaisen vastaanoton kirkkojen piirissä. Kannanotot mm. syntyvyyden säännöstelyyn eivät saavuttaneet esimerkiksi luterilaisessa kristikunnassa juurikaan vastakaikua. Sen sijaan paavilla oli johtava asema, kun kirkot kaikkialla maailmassa asettautuivat vastustamaan Yhdysvaltain suunnittelemaa ennaltaehkäisevää iskua Irakiin.

Itselleni mieleenpainuvin paavin tapaaminen oli marraskuussa 1999, jolloin yhdessä hänen ja Ruotsin luterilaisen arkkipiispan kanssa sain toimittaa rukouspalvelun Pietarin kirkon pääalttarilla. Kyseessä oli Pyhän Birgitan muistoksi vietetty ekumeeninen juhla, joka merkittävästi korosti pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen asemaa kirkkojenvälisessä keskustelussa ja toiminnassa. Paavin liikkuminen oli jo tuolloin vaikeaa, mutta sinnikkäästi hän kulki Pietarin kirkon pitkää keskikäytävää kohti alttaria kirkon täyden uskovaisten joukon kannustaessa Pyhää Isää kätten taputuksin ja lauluin.

Viimeisen kerran tapasin paavin tammikuussa 2005, jolloin yhdessä ortodoksisen arkkipiispamme ja katolisen hiippakunnan piispan kanssa kävimme tervehdyskäynnillä hänen luonaan. Vielä silloin hän muisteli lämmöllä käyntiään Suomessa ja kiitti kirkkoamme sen ekumeenisesta avoimuudesta. Paavin olemuksessa olivat selvänä sairauden merkit, mutta hänen ajatuksensa oli kirkas ja tahtonsa luja aivan loppuun asti.

Korkeasta asemastaan ja vaikutusvallastaan huolimatta Johannes Paavali II korosti piispan ja paavin asemaa suuren sanoman palvelijana. Kirjassaan "Uskalla toivoa" hän itse kirjoittikin piispan virasta: jokainen piispa on Kristuksen apupappi eli vikaari.

Jukka Paarma

olisko se Jumalattomuutta

Onha kirkko unohtanna kymmeniätuhansia omia jäseniäkin siunaamatta niin mikäs kumma se nyt on jos yks puavi unohtuu!