Mä en jaksa enään vahvistaa itseäni enkä elää elämääni. Kukaan ei välitä minusta eikä ole kysynyt miten minulla menee. Mua otetaan aina itsestäänselvänä. Hiljattain menetin koirani ja on ollut ihan paha olo. Vaikka en ole kertonut siitä kenellekkään, niin ihme että kukaan ei koskaan kysy miten minulla menee tai arvostaa minua tarpeeksi. Vaikka olenkin hyväksynyt kaikki viat itsessäni ja ryhtynyt ihmiseksi, niin silti toivoisin että minuakin "hemmoteltaisiin" ja kuunneltaisiin. Mulle on ihan sama että elämä on jumalan lahja, en ole uskonnollinen ihminen ja ihan sama että päädynkö helvettiin. Toivoisin että minuakin huomioitaisiin.
Kukaan ei välitä minusta ja mä en jaksa enään.
Anonyymi
881
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihmiset ei osaa lukea ajatuksia. Jos joskus mainitsisit läheisillesi yms. miltä sinusta tuntuu ja olisit rehellisempi itsestäsi? Ei muut voi tietää jos ei kerro. Suomessa varsinkin todella harva ihminen osaa lukea tunteita noin vain, ei oikein kai sovi suomalaisten luontaiseen perimään sellainen.
Sinun täytyy itse olla hyvä itsellesi ja muille. Saat sen moninkertaisena takaisin. Se ei kysy voimia yhtään enempää kuin oleminen tyly itselle ja muille.
Miten sinulla menee?
Minä ainakin huomioin nyt kun luin ettet voi ihan hyvin.
Olen pahoillani koirasi vuoksi, oliko se sinulla kauan?
Suru ja ikävä herättää aina ikäviä tunteita mutta ajan myötä ne tuppaavat pikkuisen helpottamaan vaikka juuri nyt saattaa tuntua ettei ikinä helpota.
Tsemppiä ja jaksamisia sulle!
"Ihmiset ei osaa lukea ajatuksia. Jos joskus mainitsisit läheisillesi yms. miltä sinusta tuntuu ja olisit rehellisempi itsestäsi? Ei muut voi tietää jos ei kerro."
Tässähän se juuri on!
Itselläni ollut sellainen menttaliteetti että yksin selviän en kerro kenellekään en vaivaa ketään. Jaksan ja osaan ja pärjään. Vuosia kun meni näin, niin kuinkas sitten kävikään?
En enää jaksanut enkä pärjännyt. Oli pakko nöyrtyä ja hakea apua. Myöntää etten ole kaikkivoipa.
Kun ja jos ihminen näyttää kylmää panssaria toisia kohtaan ja työntää luotaan, on varmaa että kukaan ei lähesty. Siellä panssarin sisällä sitten ihminen kärsii yksn ja lilluu katkeruudessa "kun kukaan ei välitä". Mietipä lähestyistkö itse itsesi kaltaista ihmistä? Miten olet ottanut vastaan toiset ihmiset? Ihmetyttääkö vielä miksi kukaan ei halua tulla lähelle?
Kyllä siinä on peiliin katsomisen paikka ja nähdä itsensä ja käyttäytymisesnsä rehellisesti. Unohtaa katkeruus ja toisten syyttely. Huomaa ja myönnä oma osuutesi tialnteeseen ja ala tehdä jotain sen eteen. Elämäsi paranee taatusti.
Sivusta puutun vähän tähän. Ei ole omaa syytä, jos kokee vaikeaksi kertoa asioistaan, ja jos kokee "pakkoa pärjätä yksin". Siinä on yleensä taustalla kasvatus. Nykyään yritetään kovasti olla syyttelemättä ketään... ketään ei saisi laittaa vastuuseen mistään, etenkään vanhempia. Totuus kuitenkin on, että monella on juuri kasvuympäristössä ollut se tai ne ihmiset, joille olisi pitänyt lapsen voida purkaa mieltään ja kertoa ajatuksistaan, tapahtumistaan ja elämästään, ja jotka, ihmiset siis, eivät ole halunneet niitä kuulla. Omista ongelmistaan johtuen, tietysti, mutta se ei muuta asiaa. Riippuvainen, tarvitseva lapsi on voinut saada tonnikaupalla syyllisyyttä jos on uskaltanut joskus inahtaa olevansa olemassa, tarvitsevansa huomiota. Moni lapsi on myös joutunut vanhempiensa kuuntelijaksi.
Voi olla äärimmäisen raskasta ja vaikeaa oppia avautumaan. Minullekin on yhä edelleen, traumaattisen lapsuuden kokeneena, valtava haaste vastata ystävän kysymykseen "mitä kuuluu?" Voi helvetti että se osaakin olla vaikeaa. Kurkku menee ikään kuin tukkoon. Sanon yleensä jotain epämääräistä ja kysyn pikapikaa: "entä sulle? Miten se ja se sun asia mistä kerroit viimeksi, miten se on edennyt? Entä se sun toinen asia jne. jne." Kun toinen alkaa jatkaa aiempaa juttuaan, olen huojentunut siitä, että pääsin pälkähästä, ja kiinnostunut tietenkin, hänen elämästään.
Jos joskus kerronkin asioistani jollekulle, tulee kuin postipakettina heti syyllisyys, joka on raskas ja ahdistava.
Eikä tämä tosiaan ole minun syytäni. Silti syytän tästäkin itseäni... kyvyttömyydestäni olla ihmisten kanssa, jakaa taakkojani kun olisi tilaisuus. Syytän itseäni myös epäaitoudesta, kun tiedän, että jos osaisin itsekin ottaa apua vastaan olisin parempi kuuntelija ja auttaja.
Tätä ilmiötä tai suhtautumistapaa sanotaan läheisriippuvuudeksi (codependency).
On tärkeä askel, että pystyy "put the blame where it belongs", eli vastuuttamaan ihmisiä teoistaan. Itseä siitä mitä on oikeasti tehnyt ja saanut aikaan, ja toisia siitä mitä he ovat minulle tehneet.
"Moni lapsi on myös joutunut vanhempiensa kuuntelijaksi. "
Erittäin hyvä pointti. Luulen, että oma epäonnistuminen elämässä johtuu osittain tuosta traumasta. Olisin voinut saada kaiken ja nyt vähän yli 50 - vuotiaana olen tuhon partaalla...
Ei tunnu hyvältä.
Kunpa olisin tehnyt oikeat valinnat elässäni, niin kenties ihmiset arvostaisivat minua paremmin. Tuntuu kuin minua käytetään idiootti lihasta eikä älyllistä henkilöä, minulle puhutaan kuin vammaiselle eikä oteta mun asioitani jotka koskevat maailmaa tosissaan. Toivottavasti olen väärässä. Edelleen ikävöin koiraani, olisin halunnut hänen jävään kanssani vielä vähän aikaan, tietenkin koirien elinikä on paljon ihmistä vähempi mutta silti.
Suurimman osan valinnoistaan ihminen tekee, tai ainakin pitäisi tehdä, oman itsen takia, ei sen takia arvostavatko toiset vai eivät.
Elämää eletään omaa itseään varten, ei muita varten. Toki muutkin on otettava huomioon ja jollain tavalla se sisältää myös olemisen ja elämisen muitakin varten mutta se ei saa olla pääasia elämässä.
Aina on lupa olla vähän itsekäs, terveellä tavalla.
Kun tekee tai sanoo jotain niin ei ensimmäiseksi tarvitse ajatella mitä muut mahtavat nyt ajatella.
Jos toimii vähän väärin niin että joku saattaa siitä vaikka huomauttaakin niin senkin voi ottaa vastaan rakentavalla tavalla.
On turhaa yrittää olla vahvempi kuin on, se käy ajan myötä rankaksi.
Eletyt vuodet lisäävät sitä vahvuutta hitaasti mutta varmasti.